OSA 4. SUURTEN MURROSTEN AIKA – KOHTI KUKOISTUSTA

1960- ja 1970-luku

YLEISTÄ / TAUSTAA

1960-luku oli voimakasta taloudellisen, poliittisen ja kulttuurillisen murroksen aikaa. Suuri osa tästä murroksesta johtui laajasta muuttoliikkeestä maaseudulta kaupunkiin sekä maatalousvaltaisen työn muuttumisesta teollisuustyöksi. Samaan aikaan maa- ja metsätalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta. Lisääntyvä vapaa-aika, elintason kasvu sekä koulutuksen luomat mahdollisuudet vaikuttivat yhteiskuntaan merkittävästi. Suuria muutoksia koettiin myös sosiaalipolitiikassa. Eläkejärjestelmä sekä sairausvakuutusjärjestelmä uudistuivat. Suomen väkiluku 1960- ja 70-luvulla oli noin neljä ja puoli miljoonaa. 1970-luvulle tultaessa Ruotsiin oli muuttanut n. 300.000 suomalaista.

Maaseudun vähittäinen autioituminen sekä kasvava kahtiajako maaseudun ja kaupunkien välillä kieli yhteiskunnan rakenteellisesta muuttumisesta. Erityisesti Itä-Suomi ja Lappi kokivat taloudellisen ja henkisen lamautumisen, mutta samalla myös nostettiin esiin maalta kaupunkiin siirtyneen sukupolven juurettomuus sekä henkinen rikkinäisyys. 1940-luvulla maanviljelys ja maan raivaaminen nähtiin isänmaallisena tehtävänä, kun taas 1960- ja 70-luvulla taloudellisista ja poliittisista syistä johtuen kehitys oli päinvastaista.

Itsenäinen Suomi hoiti tänä aikakautena kansainvälisiä suhteita hyvin joka suuntaan. Ulkopoliittisissa suhteissa noudatettiin niin sanottua Paasikiven-Kekkosen linjaa, jolla oli politiikassa hyvinkin yhtenäinen kannatus niin Keskustan kuin Kokoomuksen, niin vasemmiston kuin pienten kansanpuolueidenkin keskuudessa.

Vuosien 1966-67 taantuman jälkeen seurasi Suomen taloudessa nousukausi, jota kesti öljykriisin jälkeiseen, 1975 nopeasti syvenemään lamaan asti. Mutta kaiken kaikkiaan aikakaudelle oli ominaista ennennäkemätön vaurauden kasvu, vaikkakin maatalous supistui voimakkaasti. Taloudellinen kasvu keskittyi toisin sanoen muille aloille.

Erityisen tärkeä talouskasvun lähde oli teollisuus, jonka vienti laajeni erityisesti EFTA-maihin. Suomi vei länteen myös paljon ”uusia” teollisuuden tuotteita, erityisesti metalliteollisuuden tuotteita, kun länsivienti oli aiemmin käsittänyt suurelta osin puunjalostusteollisuuden ja maatalouden tuotteita.

KULTTUURILLINEN MURROS

Yksi merkittävä ajanjakson murros oli se, että yhteiskunnan perusrakenteita ja arvojärjestelmää alettiin kritisoida lehdistössä ja julkisessa mediassa, erityisesti uus-vasemmiston taholta. Puhuttiin sosiologisen ajattelun voittokulusta, joka kiteytyi muun muassa ajattelutapaan, että ongelmien syyt olivat rakenteissa ja yhteiskunnallisessa taustassa. Saavutuksista ei ylpeilty, vaan niistä etsittiin epäkohtia ja puutteita. Tämänkaltainen maailmankatsomus jäi päälle ja jopa vahvistui myöhemmin 2000-luvun aikana.

Merkittävä osa yleisistä kulttuuripiirteistä oli ulkomaista alkuperää. Suomessa käytiin keskustelua, jossa ongelmia oli Yhdysvalloissa, mutta meillä tuskin lainkaan. Vallalla oli käsitys ihmisluonnon loputtomasta muokattavuudesta ja ihmisten täydellisestä tasa-arvosta.

1960-luvun lopulla aikakauden vasemmistolaiset kulttuuri-ilmiöt levisivät Yleisradioon, jonka senaikainen pääjohtaja suosi radikaalia ohjelmapolitiikkaa.

1970-luvulla kansainvälistyminen oli senaikaiseen tilanteeseen suhteutettuna merkittävä kulttuuri-ilmiö. Tähän vaikuttivat erityisesti halventunut massaturismi, nuorisomatkailu sekä kansalaisten kielitaidon parantuminen. Kansallismielistä ajattelua alettiin pikku hiljaa pitämään taantumuksellisuutena.

SUOMETTUMINEN

Suomettumisessa oli kyse ilmiöstä, jossa eri Euroopan valtiot pelkäsivät ja kiistelivät siitä, että yrittääkö Neuvostoliitto vaikuttaa poliittisesti Suomeen ja myös muihin Euroopan maihin. Ja etenkin Länsi-Saksa nimenomaan koki, että Neuvostoliitto vaikutti ja kenties painosti poliittisesti Suomea, ja nyt sitten pelättiin, että tätä samaa ilmiötä yritettiin muihin maihin. Siitä kiisteltiin paljon, että oliko Suomi rähmällään itään vai hoitiko Suomi vain itsenäisesti kauppa- ja diplomaattisuhteitaan itään. Mikä tahansa todellisuus oli, niin kaikesta päätellen kaikki mitä tehtiin ja miten, niin se hyödytti Suomea ensisijaisesti.

Termistä ”suomettuminen” tuli heti Euroopassa ja maailmalla tunnettu käsite, koska kyseessä oli kansainvälinen ilmiö, joka liittyi poliittiseen vaikuttamiseen. Ja Suomi oli siinä eturintamassa ja koekaniinina, kun muut maat seurasivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sotien jälkeen. Pohdittiin paljon, mikä Suomen oma rooli oli tässä ilmiössä, kuinka Suomi tasapainotteli Neuvostoliittosuhteen kanssa valtiotasolla.

Suomenkielinen sana ”suomettuminen” yleistyi vasta 1973, mihin asti Suomessa oli yleensä käytössä saksankielinen ”finnlandisierung” tai englanninkielinen ”finlandization”, joskin myös termiä ”finlandisaatio” käytettiin.

Kölnin pääkonsuli Martti Salomies totesi 1970-luvun alussa raportissaan, että Saksan Liittotasavallassa (Länsi-Saksa) ei suinkaan Suomea pidetty läpisuomettuneena valtiona, kuten Suomen lehtiä lukemalla olisi voinut päätellä.

Jaostopäällikkö Keijo Korhonen isännöi vuonna 1971 länsisaksalaista toimittajaryhmää. Lehtimiesten kutsuminen henkilökohtaisesti Suomeen ja heidän valistaminen sisä- ja ulkopolitiikassa oli ensiarvoisen tärkeää. Toimittajat eivät olleet järin vakuuttuneita virallisen edustajan esityksestä, vaan olivat inttäneet suomettumisesta. Silloin Korhonen oli jatkanut: ”Katsokaas, sodan jälkeen meillä Suomessa oli kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen oli se, mitä te kutsutte sanalla finnlandisierung, toisin sanoen itsenäisyyden säilyttäminen ja pysyttäytyminen puolueettomana suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Sen valitsimme. Toinen olisi ollut germanisierung. Sitä emme toki halunneet. Tarkoitan sitä, että olisimme tulleet miehitetyksi ja voittajien jakamaksi kuten Saksa.”

Berliinin vapaan yliopiston professori Richard Löwenthal oli ensimmäisen kerran käyttänyt ”finlandization” -termiä artikkelissaan 1962. Löwenthal pelkäsi, mitä Euroopalle tapahtuu, jos amerikkalaiset sotilaat lähtevät ja Neuvostoliiton valta kasvaa.

Ensimmäisen kerran koko termiä ”suomettuminen” käytti Itävallan ulkoministeri Karl Gruber vuonna 1952. Itävaltalaiset olivat sodan jälkeen odottaneet malttamattomina miehityksen päättymistä, mutta kylmä sota vaikutti ja jarrutti neuvotteluja valtiosopimuksesta. Tässä tilanteessa jotkut poliitikot olivat kehottaneet ottamaan oppia Suomesta ja Suomen tavasta hoitaa suhteet Neuvostoliittoon. Gruberin kirja synnytti Itävallassa valtavan kohun ja hän joutui eroamaan ulkoministerin virasta.

Ulkoasiainhallinnolle taistelu suomettumista vastaan oli vain jatkoa Suomen ja Neuvostoliiton eriskummallisen ja herkän suhteen selittämiselle ulkomailla. Tätä oli tehty vuodesta 1944 alkaen. Nyt tälle ihmeelliselle rinnakkaiselolle oli tosin annettu vähemmän mairitteleva nimi – suomettuminen. Suomessa ei pidetty lainkaan kyseisestä termistä. Se vei Suomen ikävällä tavalla kansainvälisen politiikan käsitteistöön. Se loi myös synkän varjon Suomen sisäpolitiikkaan.

Yöpakkaset ja noottikriisi olivat nakertaneet Suomen puolueettomuuden uskottavuutta lännessä. Toisaalta Suomi oli demokratia ja markkinatalousmaa. Suomen ulkopoliittiset aloitteet taas näyttivät olevan sopusoinnussa Neuvostoliiton ulkopolitiikan kanssa. Yksioikoisessa tarkastelussa oli vaikea ymmärtää, miten kapitalistisella maalla saattoi olla niin hyvät – jopa liian hyvät – suhteet Neuvostoliittoon.

Presidentti Kekkosen matkat Neuvostoliittoon tulkittiin Bonnissa (Länsi-Saksa) suomettumisesta johtuviksi. Vierailuja ei nähty – kuten Helsingissä – osoituksina hyvistä suhteista, saati sitten, että olisi uskottu niiden palvelevan Suomen etuja.

Mutta ”suomettuneesta” Suomesta kirjoitettiin myös myönteisesti. Stephen S. Rosenfeld julkaisi 1.12.1972 Washington Postissa kirjoituksensa ”On Giving a Good Policy a Bad Name”. Siinä hän päivitteli, että Yhdysvalloissa niin moni senaattori ja suurlähettiläs varoitteli suomettumisen vaaroista:

”Jos sanonta (suomettuminen) kohdistuisi ainoastaan isällisen suojelevasti suomalaisiin, sitä voisi yksinkertaisesti pitää typeränä ystävälliseen ja kunnioittavaan valtioon tähdättynä syytöksenä. Mutta suomettumiseen liittyy enemmän. Se on tullut yleiseen poliittiseen sanastoon maantieteellis-poliittisena käsitteenä, tarkoittaen, että Neuvostoliiton vaikutusvalta paisuisi ja murentaisi Länsi-Euroopan perustukset, jos suuria määriä amerikkalaisia joukkoja kotiutettaisiin. Itse asiassa ”suomettuminen” heijastaa enemmän niiden perustelemattomia otaksumia kuin sitä todellisuutta, jota sen on tarkoitettu kuvaamaan. Älkäämme enää käyttäkö tätä sanaa (suomettuminen), vaan antakaamme Suomen politiikalle tunnustus erittäin huomattavana diplomaattisena saavutuksena. Suomella on yhtä paljon turvallisuutta kuin mitä ydinaika kenellekään sallii, ehkä enemmänkin. Suomessa ei ole vieraita joukkoja, sillä on erinomaiset suhteet kaikkiin naapureihinsa – myös siihen, jota pidetään uhkaavimpana. Suomi on sisäpolitiikassa tehnyt omat valintansa omien traditioiden pohjalta. Suomea arvostetaan kansainvälisesti.”

Tämä artikkeli oli vastaanotettu erittäin positiivisesti Suomessa ja se lähetettiin erikseen presidentinkin nähtäväksi. Rosenfeld sai paljon kriittistä palautetta Yhdysvalloissa ja joutui hieman katumaan kirjoitustaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei suomettumis-käsitettä voinut soveltaa Länsi-Eurooppaan.

Milanossa ilmestyneessä Italian arvovaltaisimmassa viikkojulkaisussa ilmestyi 3.11.1973 laaja artikkeli ”Mitä tarkoittaa finlandizzazione?” Italian entinen Moskovan suurlähettiläs Carlo Alberto Straneo otti kantaa suomettumiseen. Straneon mukaan termi oli saanut Italiassa vääränlaisen merkityksen. Hänen mukaan oli muistettava, että kaikki valtiot harjoittivat ulkopolitiikkaansa sen perusteella, millainen historia, maantieteellinen asema ja mahdollisuudet niillä oli. Suomen kohdalla näitä lähtökohtatekijöitä ei kirjoittajan mukaan Italiassa tunnettu. ”On kysymys kansakunnasta, joka pitää kiinni vapaudestaan ja joka on puolueeton sekä nimellisesti että tosiasiallisesti.”

Straneo lainasi Urho Kekkosen omia sanoja, jotka Kekkonen oli maininnut 3.9.1973: ”Jos suomettuminen tarkoittaa sitä asioiden todellista tilaa, että pieni sodan hävinnyt eurooppalainen maa on onnistunut, itsenäisyytensä ja kansallisen arvokkuutensa säilyttäen, nousemaan kenenkään auttamatta jaloilleen, rakentamaan hyvät ystävyyssuhteet naapurinaan olevaan toisen yhteiskuntajärjestelmän omaavaan suurvaltaan ja kehittämään oman puolueettomuuspolitiikkansa, silloin pidän sitä imartelun ilmauksena.”

Suomettumis-käsite yleistyi nopeasti käyttöön 1970-luvun alussa Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ulkoasiainministeriössä analysoitiin alkuvuonna 1973 40 kappaletta vuoden 1972 aikana ilmestynyttä suomettumista käsitellyttä artikkelia. Kuudessa tapauksessa termistä oli kirjoitettu Suomen kannalta myönteisesti. Erityisesti amerikkalaiset ja länsimieliset kirjoittivat asiasta negatiivisesti.

Harvoissa Suomelle myötämielisissä kirjoituksissa argumentoitiin kuten Frankfurter Rundschau -julkaisussa: ”Se, että toisen maailmansodan aikaan Suomen diplomatia sai aikaan tuon ihmeen, että maa pysyi ainoana valtiona Itä-Euroopassa itsenäisenä ja että tästä, vielä tänäänkin käsittämättömästä suorituksesta, lännessä muistetaan Suomea halveksivalla määritelmällä ”finnlandisierung”, on pohjimmiltaan groteskia.”

Ulkomaiden edustustojemme argumentit taistelussa suomettumis-väitteitä vastaan koostuivat presidentti Kekkosen Newsweekille antamassa haastattelussa esittämistä perusteluista ja ”jatkuvasta rautalangasta vääntämisestä”, eli sen korostamisesta, että Suomen ulkopoliittiset aloitteet olivat Suomen etujen mukaisia.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Presidenttinä koko aikakauden toimi Urho Kaleva Kekkonen, 1956 – 1982. Presidentillä oli tällöin paljon laajemmat valtaoikeudet kuin nykypäivänä: hänellä oli oikeus muun muassa lakien soveltamiseen liittyvien erivapauksien myöntämiseen ja jopa eduskunnan hajottamiseen.

Ulkopoliittisesti Suomi oli sitoutunut noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa Paasikivi-linjan hengessä, jota jatkoi presidentti Urho Kekkonen YYA-sopimukseen nojaten. Ruvettiin puhumaan Paasikiven-Kekkosen -linjasta.

Suomi alkoi osallistua YK:n rauhanturvaajaoperaatioihin, mm. Lähi-idässä. EFTA-vapaakauppajärjestön jäseneksi Suomi liittyi vuonna 1961 ja OECD:hen vuonna 1968.

Eduskuntavaalit järjestettiin 1960-luvulla kaksi kertaa: vuosina 1962 ja 1966. Vuonna 1962 järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Maalaisliitto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Kansallinen Kokoomus.

Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto yhdistyivät vuonna 1965 Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi.

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Suurimmat puolueet olivat tuolloin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue ja Suomen Kansan Demokraattinen Liitto.

Suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia.

Vuonna 1959 perustettu Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan ”unohdetun kansan”, eli pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden, asioita esille. Puolueen nimi oli aluksi Suomen Pientalonpoikien Puolue; nimi muutettiin Suomen maaseudun puolueeksi (SMP) vuonna 1966.

1970-luvulla Suomessa järjestettiin neljät eduskuntavaalit vuosina 1970, 1972, 1975 ja 1979. Poliittiset hallitukset rakentuivat pääsääntöisesti niin sanotulle kansanrintamapohjalle (SDP, SKDL ja Keskustapuolue), pienpuolueista hallitukseen päätyivät usein myös Liberaalinen Kansanpuolue (LKP) sekä Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP). Kokoomus sekä SMP olivat ulkopoliittisista syistä koko vuosikymmenen ajan oppositiossa.

1970-luvulla eli vahvasti poliittinen termi taistolaisuus, jolla viitataan Taisto Sinisalon johtamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä toimineeseen liikkeeseen. Taistolaisilla oli tavoitteena lisätä sosialismia Suomen yhteiskunnassa, mitä monet liikkeeseen kuulumattomat paheksuivat.

Suomi nousi hetkeksi maailman huomion keskipisteeseen, kun Helsingin Finlandia-talossa järjestettiin kesällä 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Kokoukseen osallistuivat kaikki Euroopan valtiot − Albaniaa lukuun ottamatta − sekä Yhdysvallat ja Kanada. Monet valtionpäämiehet käyttivät ETYKin tarjoamaa tilaisuutta hyväkseen myös kahden- ja monenkeskisiin keskusteluihin.

Vuonna 1979 ympäristöaktivismi tuli julkisuuteen Koijärvi-liikkeen estäessä Forssassa sijaitsevan, merkittävänä lintualueena pidetyn Koijärven kuivatushankkeen.

Osittain punk-musiikin ja uuden aallon musiikin aatteiden vaikutuksesta aseistakieltäytyminen ja siviilipalvelus alkoivat huomattavasti yleistyä verrattuna aiempaan. Siviilipalvelukseen pääseminen ei ollut helppoa, vaan vaati vakaumuksen todistamista virallisesti.

Politiikka tuli myös kouluihin teiniliittojen myötä, jotka pyrkivät vaikuttamaan opiskelijoiden ja koululaisten asemaan. Teiniliittojen poliittisessa kielenkäytössä tunnettiin esimerkiksi käsite opiskelijoiden lakko. Suomen Teiniliitto ry oli vuosina 1939–1984 toiminut Suomen oppikoulujen oppilaiden valtakunnallinen etujärjestö. Liitto oli voimakkaasti politisoitunut ja ahkera yhteiskunnallinen kannanottaja 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Teiniliitto alkoi saada avoimen vasemmistolaista sävyä 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se aktivoitui muutenkin yhteiskunnallisesti.

HALLINNOLLINEN JAKO

1970-luvulla Manner-Suomessa oli 12 lääniä: Turun ja Porin lääni, Uudenmaan lääni, Kymen lääni, Hämeen lääni, Mikkelin lääni, Vaasan lääni, Keski-Suomen lääni, Kuopion lääni, Pohjois-Karjalan lääni, Oulun lääni ja Lapin lääni. Itsehallinnollinen Ahvenanmaa muodosti oman lääninsä.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

1960-luvulla väestönkasvu oli huomattavasti hitaampaa kuin 1950-luvulla, mutta hieman nopeampaa kuin 2000-luvulla. Vuosikymmenen loppuun mennessä väestönkasvu hidastui selvästi niin syntyvyyden laskun kuin Ruotsiin suuntautuvan massamuuton takia.

Heti sotien jälkeen piti noin 425.000 ihmistä Karjalasta, Sallasta ja Petsamosta sijoittaa uudelleen ympäri Suomea. Sijoitukset tehtiin lähinnä maaseudulle, mikä aiheutti reilut kymmenen vuotta myöhemmin laajan muuttoliikkeen Itä- ja Pohjois-Suomesta etelään. Se oli suurin sisäinen muuttoliike koko itsenäisen Suomen historiassa. Suurin muuttoaalto alkoi 1950-luvulla, kiihtyi 1960-luvulla ja nousi huippuunsa 1970-luvun alussa, jonka jälkeen muutto alkoi selvästi hidastua.

Muuttoliikkeen syy oli ennen kaikkea työttömyys. Vaikka Suomi oli muuttumassa teollisuusmaaksi ja elintaso oli nousemassa, oli maaseudulle lähinnä Keski-Suomessa perinteinen elinkeino eli maatalous alkanut taantua. Suurin osa muuttajista oli nuoria aikuisia, joten maaseudun asukaskanta vanhentui. Maaseudulla monet palvelut, kuten koulut, kaupat ja sairaalat, menettivät asiakkaita.

Muutto suuntautui Etelä-Suomen kasvukeskuksien lisäksi myös naapurimaahan Ruotsiin. Ruotsi tarvitsi nopeasti lisätyövoimaa. Massamuutto oli alkanut jo 1940-luvun lopulla ja kiihtyi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Vuosina 1968–1969 Suomesta muutti noin 40.000 ihmistä vuosittain Ruotsiin.

1970-luvulla vuosittain syntyi keskimäärin noin 63.000 lasta. Vielä vuosikymmenen alussa syntyneistä lapsista vain vajaat 6 % oli aviottomia, mutta asenteiden liberalisoituessa aviottomien synnytysten osuus nousi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 12 %:iin.

Ulkomaalaisten määrä Suomessa 1970-luvulla oli hyvin alhainen. Vuonna 1973 Suomeen saapui ensimmäinen suurempi pakolaisryhmä, Augusto Pinochetin vainoja paenneet chileläiset. Vuonna 1979 Suomeen saapui venepakolaisia Vietnamista.

Vuoden 1970 lopulla noin 51 % suomalaisista asui kaupungeissa, ja vuosikymmenen loppuun mennessä kaupungissa asuvien osuus oli noussut lähes 60 %:iin. Suomen suurimmat kaupungit vuoden 1979 lopulla olivat Helsinki (483.700 asukasta), Tampere (165.800 asukasta), Turku (163.900 asukasta), Espoo (133.700 asukasta), Vantaa (129.800 asukasta), Lahti (94.900 asukasta) ja Oulu (93.400 asukasta).

RADIKALISMI

Underground-liike nousi Suomessa 1960-luvulla lähinnä kaupungeissa, monet protestilaulajat kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen lauloivat yhteiskunnan ongelmista. Opiskelijaradikalismi ei noussut läheskään yhtä kiihkeäksi Suomessa kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa. Mielenosoituksia ilmeni, mutta ne eivät olleet väkivaltaisia vaan enimmäkseen hyvin rauhanomaisia.

1960-luku oli nuorison aktivoitumisen aikaa. Nuoria oli ennätyksellisen paljon, sillä toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat vuosikymmenen aikana 10–25 -vuotiaita. Nuoret tiedostivat aiempaa paremmin yhteiskunnasta ja vaikutusmahdollisuuksistaan. Ilmiötä selittää Yhdysvalloista lähtöisin olevan nuorisokulttuurin rantautuminen Suomeen, vapaa-ajan kasvu sekä aiempaa suurempien joukkojen hakeutuminen oppikouluun. Myös pasifismi nousi esille akateemisen nuorison keskuudessa, ja asevelvollisuuslakia uhmattiin.

Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli, kun 25.11.1968 joukko opiskelijoita valtasi Vanhan ylioppilastalon pariksi päiväksi Helsingissä. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat – Studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista.

LAPIN ONGELMAT

Lapin sosiaaliset ongelmat alkoivat tulla esille. Lappi ei ollut ainoastaan ruskan väriloiston ja tunturien maa. Lapin luonnonvarat käytettiin pääasiassa etelän hyvinvointiin, esimerkiksi Lapin jokiin rakennetut voimalaitokset tuottivat sähköä etelän teollisuuskeskuksiin. Monet Lapin asukkaat muuttivat Norjaan tai Ruotsiin, koska Lapin oloja leimasivat köyhyys, työttömyys, lääkäripula, huonot koulutusmahdollisuudet ja itsenäisen päätäntävallan pienuus.

TALOUSELÄMÄ

Suomen bruttokansantuote nousi 1960-luvulla, joskaan ei yhtä nopeasti kuin 1970-, 1980- ja 2000-luvulla. Suomen valtion talous oli pääosin alijäämäinen, mutta se koki lievähköä ylijäämää vuosikymmenen puolivälissä ja suurempaa ylijäämää vuonna 1969.

Vuoden 1960 lopulla Suomessa tilastoitiin 2.033.200 ammatissa toimivaa henkilöä. Heistä noin 61 % oli miehiä ja 39 % naisia. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti:

• Maa- ja metsätalous: 720.800 (35,5 %)
• Teollisuus: 444.500 (21,9 %)
• Rakennustoiminta: 176.100 (8,7 %)
• Sähkö-, kaasu- ja vesilaitokset: 18.800 (0,9 %)
• Kauppa: 236.300 (11,6 %)
• Liikenne: 128.800 (6,3 %)
• Palvelut: 301.400 (14,8 %)
• Tuntematon: 6.200 (0,3 %)

Vuoden 1970 loppuun mennessä maa- ja metsätaloudessa työskentelevien osuus oli laskenut 20 %:iin, kun taas jalostuksen parissa työskentelevien osuus oli noussut 34 %:iin ja kolmannella sektorilla työskentelevien osuus jopa 44 %:in ammatissa toimivasta väestöstä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen markan arvo oli vuosi vuodelta romahtanut. Vuoden 1963 alussa astui voimaan uusi rahalaki ja markka uudistettiin. Uudistuksen jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja paluun tehnyt penni yhtä vanhaa markkaa. Inflaatiokierrettä ei kuitenkaan saatu pysäytettyä, vaan rahan arvon heikkeneminen ja epätasainen talouskasvu jatkuivat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen asti, minkä jälkeen alkoi voimakas nousukausi.

Kauppatase oli lähes koko 1960-luvulla alijäämäinen. Suomen selvästi tärkeimmät vientituotteet olivat paperiteollisuustuotteita, kuten paperia, pahvia ja kartonkia. Vuosikymmenen lopulla lisääntyi koneiden, laitteiden ja ajoneuvojen vienti. Selvästi suurin osa tuontituotteista tuli muista Euroopan maista, ja vientituotteistakin selvästi suurin osa vietiin muualle Eurooppaan, erityisesti Neuvostoliittoon. Myös vienti länteen, etenkin Länsi-Saksaan ja Britanniaan, alkoi kasvaa 1960-luvulla.

1970-luvulla Suomen taloudellinen kehitys oli epätasaista. Vuosikymmenen alku oli voimakkaan kasvun aikaa, mutta keskellä vuosikymmentä tapahtui pahojakin takaiskuja. 1970-luvun lopulla tapahtui ensimmäinen sodanjälkeinen joukkotyöttömyyskausi, jolloin työttömien määrä kävi hetkellisesti jopa yli 200.000:ssa.

Inflaatio oli lähes koko vuosikymmenen ajan korkea, yli 10 %. Suomen markka devalvoitiin useita kertoja ja vuosikymmenen lopussa revalvoitiin kerran, jotta talous saatiin nousukuntoon.

Alkutuotannon merkitys elinkeinona väheni 1970-luvulla, samalla kun palveluelinkeinon merkitys kasvoi. Vuosikymmenen alussa Suomi oli vielä selvästi maatalousvaltaisempi kuin muut läntisen Euroopan maat. Työaika lyheni ja useita erilaisia tukia otettiin käyttöön, kuten työttömyyseläke, asumistuki ja opintotuki.

Suomen eduskunta hyväksyi syksyllä 1973 Suomen ja Euroopan talousyhteisön EEC:n välisen vapaakauppasopimuksen, joka astui voimaan vuoden 1974 alussa.

Vähittäiskaupassa vuosikymmenen merkittävä uutuus olivat suuret automarketit. Suomen ensimmäinen automarket oli joulukuussa 1970 avattu Anttila-ketjuun kuulunut Raketti Hämeenlinnassa. Seuraavaksi avattiin Maxi-market Espoon Leppävaaraan vuonna 1971. Niin ikään vuonna 1971 avattiin myös ensimmäinen Keskon Citymarket Lahteen, ja 1972 Jyväskylään avattiin ensimmäinen S-ryhmän Prisma.

Vuoden 1973 öljykriisi ei iskenyt Suomeen yhtä kovasti kuin muualle Eurooppaan, sillä clearing-kauppasopimuksen takia neuvostoliittolaisen öljyn hinnan jyrkkää nousua kompensoivat samaa vauhtia kasvaneet vientimahdollisuudet itään. Öljyn hinta kävi kuitenkin hetken taivaissa vuodenvaihteessa 1973-1974, jolloin pidettiin noin puolen vuoden pituinen energiansäästöohjelma ja samalla vaihtoehtoisten energianlähteiden, kuten turpeen, käyttö lisääntyi.

Suomen ensimmäiset ydinvoimalat otettiin käyttöön 1970-luvun lopulla. Loviisa 1 aloitti kaupallisen sähköntuotantonsa toukokuussa 1977 ja Olkiluoto 1 lokakuussa 1979.

RIKOLLISUUS

1970-luvulla suomalaisessa yrityselämässä alkoi esiintyä entistä suurempaa korruptiota ja muuta talousrikollisuutta, jolla yritysjohtajat pyrkivät saamaan viranomaisilta ja poliitikoilta itselleen edullisia päätöksiä, välttämään verojen ja työnantajamaksujen maksamista tai parantamaan omia asemiaan erilaisissa ”hyvä veli” -verkostoissa. Vuosikymmenen suurimpia talousrikosjuttuja olivat Salora-juttu, Noppa-juttu, Helsingin metrojupakka ja Suomenlahden Koneen konkurssipetosjuttu. Erityisen paljon talousrikollisuutta ja korruptiota esiintyi rakennusalalla. Monet jutuista jatkuivat pitkälle 1980-luvulle rötösherrajahdiksi kutsuttuina oikeudenkäynteinä.

LIIKENNE

1960-luvulla rekisteröitiin hieman yli 600.000 henkilöautoa, mikä on selvästi enemmän kuin 1950-luvulla. Moottoripyörien rekisteröinnit sen sijaan vähenivät verrattuna 1950-lukuun, mutta moottoripyöriä oli yhä verraten runsaasti. Japanilaiset autot tekivät maihinnousun Suomeen Datsunin johdolla vuonna 1962, ja vuosikymmenen aikana japanilaisista merkeistä Suomeen ehtivät myös Toyota, Isuzu, Honda ja Mazda. Mopo oli 1960-luvun aikana erityisen suosittu ajoneuvo maaseudulla.

Mopojen määrä oli suurimmillaan vuonna 1962, jolloin niitä oli rekisterissä enemmän kuin henkilöautoja. Yleisiä mopomerkkejä olivat kotimaiset Helkama, Tunturi ja Solifer sekä ruotsalainen Monark.

Uudenkaupungin autotehdas valmisti aivan vuosikymmenen lopulla, marraskuussa 1969 ensimmäisen suomalaisen Saab 96 -merkkisen henkilöauton.

Päällystetyn tieverkon määrä lähes kahdeksankertaistui vuosikymmenen aikana. Vuoden 1962 lopulla valmistui Suomen ensimmäinen moottoritie (alkujaan Tarvontie) valtatielle 1 Helsingin Munkkiniemestä Espoon Gumböleen.

Junaliikenne hoidettiin lähinnä diesel- ja höyryveturein. Puuvaunut olivat vielä yleisiä; ensimmäiset siniset pikajunavaunut otettiin käyttöön 1960-luvulla. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa: ensimmäisenä sähköistettiin Helsinki-Kirkkonummi-osuus vuonna 1969.

Vuonna 1960 Aero Oy otti käyttöön ensimmäisen suihkumatkustajakoneensa, Sud SE-210 Caravellen. Aero vaihtoi vuonna 1968 nimensä Finnairiksi, ja seuraavana vuonna yhtiö otti käyttöönsä ensimmäisen pitkän matkan suihkukoneensa, Douglas DC-8:n. Uutta konetyyppiä käytettiin pääosin lennoilla Yhdysvaltoihin, mutta niiden ohessa myös lähinnä Välimerelle ja Kanariansaarille lennetyillä lomalennoilla.

Liikenneturvallisuus oli 1960-luvulla heikkoa: liikennekuolemia ja -loukkaantumisia tapahtui paljon enemmän kuin 2000-luvulla, vaikka liikenteen volyymi oli pienempi. Henkilöautojen määrän nousun myötä Suomen liikenneturvallisuus heikkeni koko 1960-luvun ja oli synkimmillään vuonna 1972.

1970-luvulla henkilöautojen ensirekisteröinnit kasvoivat huomattavasti aiempiin vuosikymmeniin nähden: kaiken kaikkiaan 1970-luvulla ensirekisteröitiin noin 966.000 henkilöautoa. Kuorma-autoja ja moottoripyöriä taas rekisteröitiin aiempaa vähemmän. Moottoripyöriä taas oli läpi 1970-luvun reilut 40.000, mikä oli selvästi vähemmän kuin 1960-luvulla. Miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja ylittyi vuonna 1976.

Saab- ja Lada-henkilöautojen suosio kasvoi käyttöautoina. Saabin valmistus Suomessa nosti Saab 96- ja Saab 99-mallit maineeseen turvallisina perheautoina. Myös 1960-luvulla ilmestyneet japanilaiset henkilöautot kasvattivat edelleen suosiotaan. Autotekniikassa etuvetotekniikka alkoi nousta takavetotekniikan rinnalle. Vuosikymmenen lopulla Suomessa alettiin koota myös Talbot (aluksi Chrysler) -henkilöautoja. Vuosikymmenen myydyimpiä henkilöautomerkkejä olivat Saabin ja Ladan ohella Ford, Fiat, Datsun, Toyota, Opel, Volkswagen ja Volvo.

Liikenneturvallisuus parani Suomessa huomattavasti 1970-luvun aikana. 1970-luvun alussa Suomi oli yksi maailman vaarallisimmista tieliikennemaista, mitä selittivät muun muassa autojen määrän merkittävä kasvu ja teiden huono kunto. Vuonna 1972 ajovalojen käyttö talvella tuli pakolliseksi ja seuraavana vuonna se säädettiin pakolliseksi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Vuonna 1975 astui voimaan turvavöiden käyttöpakko henkilöautojen etupenkillä. Vuonna 1977 moottoripyöräilijöille säädettiin kypäräpakko ja rattijuopumuksen promillerajat määriteltiin, vaikkakin päihtyneenä ajaminen oli sitä ennenkin rangaistavaa. Vuonna 1978 talvirenkaiden käyttö talvikuukausina tuli pakolliseksi ja pysyvä nopeusrajoitusjärjestelmä säädettiin.

1960-luvulla alkanut moottoriteiden rakentaminen Suomeen jatkui 1970-luvun alkuvuosina, mutta pysähtyi vuoden 1973 öljykriisiin. Siihen mennessä ehtivät valmistua muiden muassa valtatie 1:n moottoritieosuus Kirkkonummen Veikkolasta Lohjanharjulle, Porvoonväylän moottoritieosuus Tattariharjusta Massbyhyn sekä Nokian moottoritie Tampereen Pispalasta Nokian Pitkäniemeen. Tämän jälkeen uusia moottoriteitä ei valmistunut yli kymmeneen vuoteen.

Rautatieliikenteessä vanhoja puuvaunuja korvattiin tuolloin uusilla sinisillä pikajunavaunuilla. Vetureina käytettiin yleensä dieselvetureita; höyryvetureita vakituisessa liikenteessä käytettiin viimeksi 1975. Tärkeimpiä 1970-luvulla rakennettuja rataosuuksia ovat Tampere–Seinäjoki-rata (osa Suomen päärataa; 1971), Martinlaakson rata (1975) ja Jämsä–Jyväskylä-rata (1977). Uusien ratayhteyksien ansiosta junamatkustaminen nopeutui.

1970-luvun alkaessa ainoastaan Helsingin ja Kirkkonummen välinen rataosuus oli sähköistetty; vuosikymmenen aikana sähköistettiin Suomen päärata Helsingistä Seinäjoelle, raideyhteys Riihimäeltä Kouvolan kautta Kotkan satamaan, raideyhteydet Kouvolasta Imatralle ja Vainikkalaan sekä uusi Martinlaakson rata. Nykyisenmallinen pääkaupunkiseudun lähijunaliikenne aloitettiin vuosikymmenen alussa, kun sähköjunaliikenne pääkaupunkiseudulla oli saatu käyttöön.

Meriliikenteen matkustaja- ja rahtimäärät lisääntyivät huomattavasti 1970-luvulla. Vuonna 1977 Helsingin telakalla valmistui kaasuturbiinialus GTS Finnjet, joka oli aikansa suurin ja nopein matkustaja-autolautta.

Niin ikään lentoliikenteen matkustajamäärät kasvoivat. Finnair otti vuonna 1975 käyttöön ensimmäisen laajarunkoisen lentokoneensa DC-10-30:n. Vanhoja Caravelle-koneita alettiin asteittain korvata uudemmilla DC-9-koneilla.

KOULUTUS

1960-luvulla oli vielä käytössä kansa- ja oppikoulujen muodostama rinnakkaiskoulujärjestelmä. Lauantait olivat vielä koulupäiviä, kirjoittamista harjoiteltiin usein musteella ja oppilaita saatettiin jopa kurittaa fyysisesti (vaikka valtion kouluissa ruumiillinen kuritus kiellettiin jo 1914). Tytöt ja pojat olivat ainakin eri luokilla, ellei eri kouluissa. Oppikouluun oli mahdollista päästä neljännen luokan jälkeen, mikäli läpäisi pääsykokeensa. Oppikouluun pääseminen oli ainoa tie korkeampaan koulutukseen, joten korkeammasta koulutuksesta haaveilevien oli panostettava koulunkäyntiin jo ensimmäisinä kouluvuosinaan.

Vuonna 1960 Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Helsingistä Tampereelle, ja kuusi vuotta myöhemmin kyseinen oppilaitos muutti nimensä Tampereen yliopistoksi. 1960-luvun loppupuolella perustettiin useita yliopistoja: Kuopion yliopisto perustettiin vuonna 1966, Vaasan yliopisto 1968, Joensuun yliopisto 1969 ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto niin ikään 1969.

Suomalaisten koulutustaso nousi 1960-luvulla, mutta se oli yhä alhainen. Vuoden 1960 lopulla 7,6 % 15 vuotta täyttäneistä suomalaisista oli suorittanut oppikoulun ja 4,2 % ylioppilastutkinnon. Ylioppilaiden määrä kaksinkertaistui vuosikymmenen aikana. Koulutettujen osuus kaupunki- ja kauppalaväestöstä oli kolminkertainen verrattuna maaseutuväestöön. Vielä 1970-luvun alussa lähes kolme neljästä työikäisestä oli suorittanut enintään kansa- tai oppikoulun, 15 % toisen asteen tutkinnon ja 11 % korkea-asteen tutkinnon.

1970-luvulla siirryttiin kansakoulujen ja oppikoulujen muodostamasta rinnakkaiskoulujärjestelmästä peruskoulujärjestelmään. Peruskoulujärjestelmän tarkoituksena oli taata kaikille lapsille tasa-arvoiset lähtökohdat opintielle. Uuden koulujärjestelmän käyttöönotto tarkoitti myös opetussuunnitelmien ja -menetelmien suurta uudistamista.

Vielä vuonna 1970 lähes kolme neljästä työikäisestä oli vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa. Silloin toisen asteen tutkinnon oli suorittanut 15 % ja korkea-asteen tutkinnon 11 % työikäisestä väestöstä.

ARKKITEHTUURI

Sotien jälkeisen jälleenrakentamisen kausi oli päättynyt, ja muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli voimakasta. Kaupunkien lähiöt alkoivat kasvaa voimakkaasti. 1960-luvun arkkitehtuuria leimaavat paljas betoni, elementtirakentaminen, mustavalkoisuus ja virtaviivaisuus.

Arkkitehdeilla ei ollut 1960-luvun asuinkerrostalojen suunnittelussa kovin paljon sanansijaa, kun tuotannon määrä oli tärkein lähtökohta. Huippuarkkitehtuuria edustivat kuitenkin lukuisat julkiset rakennukset, muun muassa Reima Pietilän Otaniemen ylioppilaskuntatalo Dipoli (1966), Timo Penttilän Helsingin Kaupunginteatteri (1967), Bertel Saarnion ja Juha Leiviskän Kouvolan kaupungintalo (1969) sekä monenlaiset Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset. Esimerkkejä Aallon luomuksista ovat “Sokeripalaksi” kutsuttu Stora Enson pääkonttori (1961) sekä Teknillisen korkeakoulun päärakennus (1965).

Kirkkoarkkitehtuurissa tapahtui modernistinen läpimurto. Monissa kirkkorakennuksissa kokeiltiin erilaisia betonin mahdollisuuksia, ja sisätilat jätettiin usein karun ilmeikkäiksi. 1960-luvun kirkkoarkkitehtuurin edustajia ovat muun muassa Alvar Aallon Lakeuden risti (1960), Aarno Ruusuvuoren Hyvinkään kirkko (1961) ja Tapiolan kirkko (1965), Reima Pietilän Kalevan kirkko (1966) sekä Timo ja Tuomo Suomalaisen Temppeliaukion kirkko (1969).

Vuonna 1966 Kuopioon avattiin H-talo, Kaj Michaelin suunnittelema Suomen ensimmäinen kauppakeskus. Kaksi vuotta myöhemmin Espoon Tapiolaan avattiin kauppakeskus Heikintori, jonka oli suunnitellut Aarne Ervi. Muita merkittäviä 1960-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Seppo Ruotsalaisen Puijon torni (1963), Viljo Revellin KOP-kolmio (1964), Jaakko Paatelan ja Reino Koivulan Meilahden tornisairaala (1965), Jaakko Kontion ja Kalle Räiken Helsingin jäähalli (1966) sekä Viljo Revellin ja Heikki Castrénin Makkaratalo (1967).

Merkittäviä 1970-luvulla rakennettuja rakennuksia Suomessa ovat muun muassa Imatran kaupungintalo (1970), Finlandia-talo (1971), Näsinneula (1971), Oulun kaupunginteatteri (1972), Tornion kaupungintalo (1974), Helsingin messukeskus (1975), Fortumin pääkonttori (1976) ja Ristinkirkko (1978). 1970-luvun “laatikkomaista” arkkitehtuuria edustavat esimerkiksi Helsingin Merihaka ja Itä-Pasila.

1970-luvun asuntorakentamista leimasivat edullisuus ja aluerakentaminen. Vuosikymmenen huippuvuosina uusia asuntoja rakennettiin jopa 70.000, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin nykypäivänä. Erityisen paljon rakennettiin kerrostalolähiöitä.

ASUMINEN

Voimakas muuttoaalto maaseudulta kaupunkeihin sekä yleinen asuntoinfrastruktuurin kohentuminen näkyivät asuntojen varustelutason paranemisessa. Vielä vuonna 1960 vesijohto ja viemäri olivat vain noin puolessa kaikista asunnoista, ja vesivessa hieman yli kolmasosassa. Keskuslämmitys oli vuonna 1960 hieman alle kolmasosassa ja lämmin vesi hieman alle neljäsosassa kaikista asunnoista. Vuonna 1970 vesijohto ja viemäri oli yli 70 %:ssa, vesivessa yli 60 %:ssa, ja keskuslämmitys ja lämmin vesi hieman yli puolessa kaikista asunnoista.

Toisaalta omistusasuntojen osuus hieman pieneni ja vuokra-asuntojen osuus hieman nousi. 1960-luvulla noin 60 % asunnoista oli omistusasuntoja ja vajaat 40 % vuokra-asuntoja. Arava-lainojen suosio nousi 1960-luvulla.

Television nopea yleistyminen muutti olohuoneen sisustusta, joka rakentui nyt television ympärille. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi. Eero Aarnio suunnitteli “pallotuolin” vuonna 1963. Suosittuja olivat myös Tapio Wirkkalan, Timo Sarpanevan ja Kaj Franckin astiat sekä Marimekon ja Marjatta Metsovaaran tekstiilit.

USKONTO

1970-luvun lopulla noin 90,5 % suomalaisista oli luterilaisia, noin 1,1 % ortodokseja ja noin 7,7 % uskontokuntiin kuulumattomia. Uskonnottomuus oli kaupungeissa yli kaksi kertaa yleisempää kuin maaseudulla.

Uskonnollisia vaikuttajia oli muun muassa helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainio, hengellisen musiikin nimiä puolestaan esimerkiksi Viktor Klimenko.

KIRJALLISUUS

Murrokset yhteiskunnassa sekä radikalismi heijastuivat myös 1960-luvun kirjallisuudessa, ja vuosikymmentä pidetäänkin osallistuvan kirjallisuuden vuosikymmenenä. Ajan kirjallisuudessa kapinoitiin poliittisten ja taloudellisten järjestelmien hallintovaltaa vastaan, vastustettiin perinteisiä porvarillisia arvoja sekä kyseenalaistettiin seksuaalisuuden tabuja. Esimerkiksi Hannu Salaman romaani ”Juhannustanssit” (1964) toi hänelle syytteen jumalanpilkasta. Polemiikkia aiheuttivat myös Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla II” (1960) sekä Paavo Rintalan ”Mummoni ja Mannerheim” -trilogia (1960–1962) ja ”Sissiluutnantti” (1963).

Kuusikymmentäluvun lyriikka kapinoi edellisen vuosikymmenen modernismia vastaan. Runojen uusia ilmaisukeinoja olivat esimerkiksi katkelmat keskusteluista, tilastoista, luetteloista ja muiden tekijöiden runoista. Äänenpainoon tuli rosoisuutta sekä kaupunkiympäristöön liittyvää kuvastoa. Uuden sukupolven johtohahmoksi nousi runoilija, prosaisti, suomentaja, kuunnelmakirjailija ja pakinoitsija Pentti Saarikoski. Hän oli myös aktiivinen kommunisti ja pyrki eduskuntaan vuosina 1966 ja 1970 SKDL:n listoilta, mutta ei tullut valituksi.

1970-luvulla perinteinen romaani nousi jälleen uuteen kukoistukseen, ja laajat maakuntaeepokset ja romaanisarjat hallitsivat koko vuosikymmentä. Niissä käsiteltiin usein perinteistä maalaiselämää ja katoavaa maalaismaisemaa. Ajan johdonmukaisimpia kotimaisen kirjallisuuden yhteiskuntakuvaajia on ainakin Eeva Joenpelto. Heikki Turusta on pidetty maaseutukuvauksen väriläiskänä, ja hänen romaaneitaan ovat muun muassa ”Simpauttaja” (1973).

Alpo Ruuth kuvasi Helsinkiin sijoittuneissa teoksissaan muun muassa nuorta avioliittoa, toimeentulo- ja työnsaantivaikeuksia sekä maastamuuttoa. Eila Pennanen taas kirjoitti 1900-luvun alkuvuosikymmenten tamperelaisesta kaulusköyhälistöstä. Sivistyneistön ja kaupunkiporvariston kuvaaminen jäi vielä suurelta osin suomenruotsalaisten, kuten Jörn Donnerin, Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen tehtäväksi. Henrik Tikkanen muistetaan myös sotaa, alkoholismia ja rakkaudettomuutta kuvaavista teoksistaan. Hyvin toimeentulevien elämää kuvasi myös Kerttu-Kaarina Suosalmi, jonka teokset kertoivat heidän arjestaan, elämänpettymyksistään ja henkisestä ahtaudestaan. Eeva Kilpi muistetaan keskiluokkaisen elämänpiirin, feminismin, evakkouden, naisellisen erotiikan ja luonnon kuvaajana.

Veikko Huovinen kirjoitti humoristisia romaaneja, muun muassa ”Lampaansyöjät” (1970) ja ”Lentsu” (1978) sekä Adolf Hitlerin elämää kuvaavan romaanin ”Veitikka” (1971). Niin ikään humoristikirjailija Arto Paasilinnalta ilmestyi useita romaaneja, muun muassa hänen tunnetuin teoksensa ”Jäniksen vuosi” (1975).

TEATTERI

Teatterin katsojaluvut olivat 1960-luvulla kasvussa, minkä syynä olivat parantuneet liikenneyhteydet, kaupunkiväestön kasvu sekä lisääntyvä vapaa-aika. 1960-luvun teatteriesityksissä kuvattiin paljon sotia. Vasemmisto oli vielä jakautunut selvästi kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin, mutta Eino Salmelainen julisti, että Työväen Teatterissa kyseinen jako piti unohtaa, sillä teatterin tuli olla virkistyksen paikka.

Vuosikymmenen loppupuolella radikalisoituneet nuoret teatterilaiset moittivat sotia kuvailevia näytelmiä ja vaativat sodanvastaisia esityksiä.

Kalle Holmberg teki läpimurtonsa 1960-luvulla: hänestä tuli Helsingin kaupunginteatterin ohjaaja 1965–1970 ja Suomen Teatterikoulun rehtori 1968–1971. Häneltä muistetaan useita ohjauksia, kuten ”Lapualaisooppera” (1966) ja ”Rikhard III” (1968).

Lapualaisooppera lienee 1960-luvun tunnetuin kotimainen näytelmä. Sen kirjoitti Arvo Salo ja musiikin sävelsi Kaj Chydenius. Lapualaisooppera kirjoitettiin juhlanäytelmäksi Helsingin ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlaan. Monia porvarillisesti suuntautuneita kansalaisia näytelmä loukkasi isänmaallisuuden vastaisena sekä selkeästi vasemmistolaisen asenteensa johdosta.

Teatterin katsojaluvut olivat nopeassa kasvussa aina vuoteen 1975 asti, jolloin saavutettiin yli 2,5 miljoonan teatterilipun taso vuodessa.

Koko 1970-lukua teatterissa voisi leimallisesti kuvata kotimaisuuden vuosikymmenenä, ja vuosikymmenellä esitettiin monia Suomen historian tapahtumia kuvaavia näytelmiä.

KOM-teatteri perustettiin vuonna 1971.

LEHDISTÖ

Suurin kotimainen sanomalehti, Helsingin Sanomat, oli kasvanut myös Pohjoismaiden suurimpien sanomalehtien joukkoon. Toiseksi suurin kotimainen sanomalehti oli Maaseudun Tulevaisuus.

1960-luvun laajalevikkisimpiä aikakauslehtiä olivat yhä Apu ja Seura, jotka molemmat oli perustettu jo 1930-luvulla. Vuosikymmenen aikana perustettiin muun muassa nuortenlehti Suosikki (1961), naistenlehti Anna (1963) ja sisustuslehti Avotakka (1967).

Syksyllä 1959 perustettiin Hymy-lehti alun perin nuortenlehdeksi, jollaisena se ei menestynyt. Niinpä lehden toimittaja Urpo Lahtinen väänsi Hymyn nopeasti siekailemattomaksi sensaatiolehdeksi, jonka jutut liittyivät etenkin julkkispaljastuksiin, alkoholisteihin ja rikoksiin.

RADIO

Yleisradion uudeksi pääjohtajaksi, melko näkymättömän Einar Sundströmin tilalle, tuli vuoden 1965 alussa Eino S. Repo, jonka kaudesta muodostui myrskyisä. Repo julisti vuonna 1966 Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistuksen, joka perustui oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista ja kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tuomaan yhteiskunnan tabuja esiin.

Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa Yleisradiossa. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen ”Reporadio”. Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana.

Vuoden 1970 alussa Yleisradion uutena pääjohtajana aloitti Erkki Raatikainen, joka siirtyi uuteen tehtäväänsä SDP:n puoluesihteerin paikalta.

Vuosikymmenen merkittävimpiä radioon liittyviä tapahtumia oli radiolupamaksun poistuminen vuoden 1977 alussa.

Neuvostoliittoa esiteltiin radion kuuntelijoille syksystä 1975 lähtien viikoittaisessa ohjelmassa ”Naapurineljännes – tietoa Neuvostoliitosta”, joka tehtiin suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä.

Koko vuosikymmenen jatkuneita ohjelmiston kestosuosikkeja olivat ”Lauantain toivotut levyt”, ”Metsäradio” ja varsinkin maaseudulla innokkaasti kuunneltu ”Maamiehen tietolaari”.

TELEVISIO

1960-luvulla Suomessa oli kaksi televisiokanavaa TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2 (nykyään Yle TV1 ja Yle TV2). Lisäksi oli yksi kaupallinen televisiokanava Mainostelevisio, joka lähetti ohjelmaa Ylen verkosta. Televisio tuli lähes jokaisen suomalaisen kotiin. Lähes kaikki televisiolähetykset olivat vielä mustavalkoisia; Suomen ensimmäinen värilähetys oli presidentti Kekkosen uudenvuodenpuhe 1. tammikuuta 1969.

Kuusikymmentäluvun suosituimpia televisio-ohjelmia olivat muun muassa kauppiaan elämää käsittelevä komediasarja ”Hanski” ja tamperelaisen palkansaajaperheen elämästä kertova draamasarja ”Heikki ja Kaija”.

1960-luvun kotimaisia sketsisarjoja ovat muun muassa ”Kuten haluatte”, ”Lasse Pöysti -show”, ”Piikkis” sekä vuosikymmenen lopulla aloittanut ”Kivikasvot Show”. Spede Pasanen käsikirjoitti useita sketsisarjoja, kuten ”50 pientä minuuttia”, ”Spede Show” ja ”Spedevisio”.

Pitkäaikainen musiikkiohjelma ”Levyraati” aloitti vuonna 1961 Jaakko Jahnukaisen juontamana. Kirsti Rautiaisen esittämää ”Tupla tai kuitti” -tietovisailuohjelmaa esitettiin läpi vuosikymmenen.

1970-luvun aikana esitettyjä komediasarjoja olivat muun muassa ”Merirosvoradio” ja ”Tankki täyteen”. Draamasarjoista muistetaan etenkin maaseudulle sijoittunut ”Rintamäkeläiset” sekä aikakauden merkittävää ilmiötä, lähiöelämää käsitellyt ”Naapurilähiö”.

Vuosikymmenen aikana esitettyjä sketsisarjoja ovat ainakin ”Ilkamat”, ”Parempi myöhään…”, ”Piikkis” ja ”Ällitälli”. Tunnettuja 1970-luvun sketsiviihdetaiteilijoita olivat esimerkiksi Olavi Ahonen, Anja ja Anneli Koivisto, Leo Lastumäki, Vesa-Matti Loiri, Spede Pasanen, Marjatta Raita, Simo Salminen ja Pentti Siimes.

Eräs suosituimmista televisio-ohjelmista oli lauantai-iltaisin esitetty ”Lauantaitanssit”, jota saattoi parhaimmillaan seurata jopa kaksi miljoonaa katsojaa. Jo 1950-luvulta asti esitetty ”Tupla tai kuitti” oli suosittu, pitkäaikainen tietovisailuohjelma. Pitkäaikainen, 1960-luvun alussa aloittanut äänilevymusiikkia arvioiva ohjelma ”Levyraati” sai satojatuhansia katsojia.

1970-luvun lastenohjelmista muistetaan esimerkiksi ”Pertsa ja Kilu” sekä ”Noppa”, joka opetti lapsille leikin avulla uusia asioita. Lastenohjelmien klassikko ”Pikku Kakkonen” lähetettiin ensimmäistä kertaa alkuvuonna 1977.

MUSIIKKI

Kuusikymmentäluvun alussa iskelmätähdistä alettiin muokata aiempaa tietoisemmin nuorison idoleita, kuten Laila Kinnunen, Pirkko Mannola, Rauni Pekkala ja Marion Rung. Suomi osallistui Euroviisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1961 Laila Kinnusen kappaleella ”Valoa ikkunassa”, ja seuraavana vuonna Marion Rung edusti Suomea kappaleellaan ”Tipi-tii”.

Ensimmäisen leimallisesti nuorison suosiman laulajan Lasse Liemolan ura oli 1960-luvulle siirryttäessä jo vähitellen hiipumassa. Lasse Liemolan manttelinperijäksi tuli vuonna 1963 Johnny Liebkind.

Vuodet 1960 ja 1961 olivat ensimmäisen ”humppakuumeen” aikaa. Humppakuumeen suosituimpia edustajia oli Kullervo Linnan johtama Humppa-Veikot -yhtye, jonka pääasiallisena laulusolistina oli myös sen viulistina toiminut Teijo Joutsela.

Vuosikymmenen alussa muotiin nousi myös rautalankamusiikki. Tunnettuja rautalankamusiikin yhtyeitä olivat esimerkiksi The Sounds, jonka vuoden 1963 alussa julkaistu vauhdikas twist-rytminen versio ”Emma”-valssista nousi äkkiä myyntilistan kärkeen. Muita rautalankamusiikin listahittejä olivat etenkin The Strangers -yhtyeen versio venäläisklassikosta ”Kolme kitaraa”, The Scaffoldsin ”Tullallaa” -twist sekä The Esquiresin ”Juokse sinä humma”.

Myös tangoa levytettiin paljon ja sen pääkohderyhmänä oli maaseudulla asuva väki. Tangobuumi oli kiihkeimmillään samaan aikaan rautalankabuumin kanssa, ja tangosta tuli jopa oma kulttuurinsa. 1960-luvulla tangoa levyttivät muun muassa Annikki Tähti, Eino Grön, Reijo Taipale, Veikko Tuomi sekä Olavi Virta. Romaninuorukaiset Taisto Tammi ja Markus Allan aloittivat mustalaislaulajien menestystien suomalaisessa iskelmämusiikissa.

Irwin Goodmanin lauluissa muun muassa arvosteltiin poliitikkoja, verotusta ja vanhoillisia suomalaisia asenteita sekä kuvailtiin alkoholinkäyttöä. Jotkin hänen kappaleistaan olivat jopa radionsoittokiellossa. Irwinin tunnettuja kappaleita ovat muun muassa ”Työmiehen lauantai” (1965), ”Ei tippa tapa” (1966) ja ”Ryysyranta” (1967).

Myöhemmin The Beatles -tyyliset yhtyeet valloittivat myös Suomen, syrjäyttäen pikkuhiljaa vuosien 1960–1964 rautalankavillityksen. Tunnetuimpia Beatles-versioiden levyttäjiä olivat The Esquires, Cay and the Scaffolds, Jormas sekä Eero ja Jussi & the Boys.

Esimerkkejä 1960-luvulla debytoineista pitkän linjan suomalaisista artisteista ovat Katri Helena, Danny, Hector, Paula Koivuniemi, Kirka ja Tapani Kansa.

1970-luvulla suosioon nousivat rock-festivaalit. Ruisrock aloitti ensimmäisenä suomalaisena rock-festivaalina vuonna 1970 ja siitä tuli nopeasti hyvin suosittu. Kyseisenä vuonna Ruisrock keräsi 38.000 ja seuraavana vuonna peräti 100.000 katsojaa. Ruisrock sai nopeasti myös kilpailijoita: Ilosaarirock järjestettiin ensimmäisen kerran 1971 ja Provinssirock 1979.

1970-luvun loppuun mennessä rockmusiikin kaupallinen menestys ohitti perinteisen iskelmä- ja viihdemusiikin. Syntyi uusi käsite suomirock, jonka johtava ja legendaariseen maineeseen jäänyt tarjoaja oli Love Records. Tunnetuimpia suomirock-yhtyeitä olivat esimerkiksi Tasavallan Presidentti, Wigwam, Alwari Tuohitorvi, Kontra, Jussi & The Boys, Royals ja suosituimpana Hurriganes.

1970-luvun populaarimusiikin laulajista suosituimpia olivat ainakin Babitzinin sisarukset Muska, Kirka ja Sammy sekä Danny, Rauli Badding Somerjoki, Freeman ja Maarit.

Rocklyriikkaa kehittivät etenkin Hector, Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo ja Dave Lindholm.

Toinen kevyen musiikin valtalaji disko, yleistyi 1970-luvun loppupuolella. Sitä Suomessa esittivät muun muassa Virve ”Vicky” Rosti, Markku Aro, Ami ja Monica Aspelund, Taiska ja Frederik.

Vuosikymmenen puolivälin tienoilla Isossa-Britanniassa syntynyttä punk-tyyliä edustivat Suomessa Maukka Perusjätkä sekä Ratsia, Problems, Pelle Miljoona, Eppu Normaali, Ypö-Viis, Loose Prick ja aivan vuosikymmenen lopulla myös Hassisen kone.

Omilla linjoillaan jatkoivat edellisellä vuosikymmenellä aloittaneet Irwin Goodman, Pentti Oskari Kankaan seitsemän seinähullua veljestä ja M. A. Numminen.

Vanhemman polven muusikoista Tauno Palo, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö lopettivat uransa ja siirtyivät täysipäiväisiksi eläkeläisiksi, kun taas Henry Theel ja Tapio Rautavaara keikkailivat ja levyttivät koko vuosikymmenen ajan.

Suosituimpia perinteisemmän tyylin iskelmälaulajia olivat muun muassa Fredi, Tapani Kansa, Katri Helena, Pasi Kaunisto, Kai Hyttinen, Jamppa Tuominen, Päivi Paunu, Anneli Sari, Eija Sinikka, Lasse Mårtenson ja Pekka Himanka.

Musiikkia kuunneltiin usein radiosta tai LP-levyltä. Vuosikymmenen aikana C-kasetti vakiinnutti asemansa LP-levyn rinnakkaisena musiikin tallennusmuotona.

Vasemmistolainen Poliittinen laululiike, joka tunnettiin myös nimellä Edistyksellinen laululiike, kukoisti Suomessa vahvasti etenkin vuosikymmenen alkupuolella ns. protestilaulujen muodossa. Liikkeen merkittäviä jäseniä olivat muun muassa säveltäjät Kaj Chydenius, Eero Ojanen, Toni Edelmann ja Otto Donner.

ELOKUVA

1960-luku oli dramaattinen murroskausi suomalaisen elokuvan historiassa, jonka myötä perinteinen studioelokuva tuli tiensä päähän. Samaan aikaan otettiin uuden aallon ensiaskeleet, ja ohjaajakaarti muuttui radikaalisti. Samalla kun televisio yleistyi vauhdilla, elokuvateattereissa käynti väheni 1960-luvulla sillä seurauksella että liki puolet niistä sulki ovensa. Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.

Åke Lindman debytoi ohjaajana vuonna 1961 elokuvallaan ”Kertokaa se hänelle…”, Mikko Niskanen taas vuonna 1962 elokuvallaan ”Pojat”. Vuosikymmen muistetaan myös ”Komisario Palmu” -elokuvista, joita ilmestyi kaikkiaan neljä ja joista kolme ensimmäistä perustuu Mika Waltarin romaaneihin.

Elokuvan kriisin katsotaan päättyneen vuonna 1966, kun Mikko Niskanen ohjasi kohuelokuvan ”Käpy selän alla”, josta tuli suurmenestys. Niskanen rikkoi monia tabuja, muun muassa seksiä ei ollut aiemmin kuvattu yhtä näyttävästi suomalaisessa elokuvassa. Toinen modernin elokuvan ensimmäinen menestys oli Risto Jarvan ”Työmiehen päiväkirja” (1967), joka yhdisti fiktiota ja dokumenttia sukeltaen luokkayhteiskuntaan ja Suomen historian kipupisteisiin.

Oman tiensä vuosikymmenen tuottajista valitsi radiosta ja televisiosta tuttu koomikko Spede Pasanen, jolta muistetaan esimerkiksi Jukka Virtasen ohjaama elokuva ”Pähkähullu Suomi” (1967). Spede-elokuvia teki vakioryhmä, johon kuuluivat Pasasen ohella ohjaajina ja käsikirjoittajina Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen, näyttelijöinä muiden muassa Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen sekä säveltäjänä Jaakko Salo.

Vuosikymmenen katsotuin elokuva on kuitenkin Edvin Laineen ”Täällä Pohjantähden alla” (1968), joka käsittelee elämää Suomen maaseudulla 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Elokuva on yhä kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin suomalainen elokuva hieman yli miljoonalla katsojallaan.

1970-luvulla elokuvapoliittinen kädenvääntö ja talouden laskukausi olivat johtaneet elokuvatuotannon vähenemiseen aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Ensi-iltojen määrä oli alhaisin sitten mykkäkauden: 1970-luvulla syntyi vain 80 pitkää kotimaista elokuvaa.

Elokuvien aihevalinnoissa näkyivät monet ajan poliittiset ja yhteiskunnalliset ilmiöt, kuten radikalismi ja suomettuminen. Taistolaisuus ja itsesensuuri olivat voimakkaita ilmiöitä politiikan lisäksi myös kulttuurissa.

Risto Jarva jatkoi omaksumaansa yhteiskunnallista linjaa, jota edustavat muun muassa autoilukulttuuria käsittelevä ”Bensaa suonissa” (1970) sekä sensaatiojulkisuutta käsittelevä ”Kun taivas putoaa” (1972). Mikko Niskasen pääteoksena usein mainittu, pienviljelijän ahdingosta kertova tosielämään perustuva murhenäytelmä ”Kahdeksan surmanluotia” (1972).

Vuosikymmenen selvästi suurimmat yleisöt keräsivät kuitenkin Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti ”Maa on syntinen laulu” (1973), joka on naturalistinen tulkinta Timo K. Mukan samannimisestä romaanista, sekä Ere Kokkosen ”Uuno Turhapuro” (1973), joka toi valkokankaalle Vesa-Matti Loirin luoman, pitkäaikaiseksi menestykseksi nousseen sketsihahmon.

Risto Jarva, jolle yhteiskunnallisten elokuvien heikko menestys oli ollut pettymys, lähti uuteen nousuun komedioillaan ”Mies joka ei osannut sanoa ei” (1975) ja ”Loma” (1976) sekä Arto Paasilinna -filmatisoinnillaan ”Jäniksen vuosi” (1977).

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970–1979 (Suomen elokuvateattereissa):

• Maa on syntinen laulu (Rauni Mollberg, 1973) katsojia 709.600
• Uuno Turhapuro (Ere Kokkonen, 1973) katsojia 613.400
• Loma (Risto Jarva, 1976) katsojia 515.300
• Akseli ja Elina (Edvin Laine, 1970) katsojia 510.500
• Viimeinen savotta (Edvin Laine, 1977) katsojia 497.200
• Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (Spede Pasanen, 1979) katsojia 490.400
• Lottovoittaja UKK Turhapuro (Ere Kokkonen, 1976) katsojia 480.000
• Professori Uuno D. G. Turhapuro (Ere Kokkonen, 1975) katsojia 455.700
• Ruskan jälkeen (Edvin Laine, 1979) katsojia 410.300
• Häpy Endkö? (Ere Kokkonen, 1977) katsojia 407.800

VAPAA-AIKA

Elintason nousun ja varsinkin naisten työssäkäynnin yleistymisen johdosta 1960-lukua voidaan luonnehtia modernin suomalaisen kulutusyhteiskunnan läpimurron vuosikymmeneksi. Televisioita ostettiin paljon, ja niiden yleistyttyä vauhdilla television katselusta tuli sosiaalinen ajanviete.

Myös matkailu alkoi lisääntyä. Matkatoimistoja perustettiin nopeaan tahtiin: Aurinkomatkat perustettiin 1963, Vingresor eli nykyinen TUI 1964, Keihäsmatkat 1965 ja Tjäreborg 1966. Erityisesti seuramatkailu ja rantalomailu kasvattivat suosiotaan. Vuonna 1962 lennettiin ensimmäiset suorat lennot Helsingistä Mallorcalle, Rodokselle ja Riminille. Keihäsmatkojen Kalevi Keihänen muistetaan julkisuuden henkilönä.

1970-luvulla ansiotyössä käyvien työaika oli vakiintunut suunnilleen kahdeksaksi tunniksi viitenä päivänä viikossa. Naisten työssäkäynti oli lisääntynyt, mikä kohensi perheiden tulotasoa ja mahdollisti edelleen lisääntyvän rahankäytön monenlaiseen vapaa-ajan viettoon, kuten urheiluharrastuksiin ja kulttuuritapahtumissa käyntiin.

Tanssilavakulttuuri oli vielä suosittua vanhempien ihmisten ja maaseudun nuorten keskuudessa, mutta kaupunkilaisnuorison keskuudessa diskot ja uudempi populaarimusiikki alkoivat syrjäyttää lavatanssien suosiota. Erityisen suosittua tanssimusiikkia 1970-luvulla oli humppa.

Veikkauksen Lotto aloitti toimintansa vuoden 1971 alussa, ja se on ollut siitä asti Veikkauksen suosituin peli. Vuonna 1978 Loton yhteyteen tuli Jokeri.

1970-luvulla avattuja koko perheen lomakeskuksia ovat Ähtärin eläinpuisto (1973) ja Tampereen Särkänniemi (1975). Vuosikymmenen aikana Suomeen rantautuivat esimerkiksi liitokiekko (“frisbee”) ja rullalautailu (“skeittaus”).

Muun muassa Mallorca, Kanariansaaret ja Kreikka olivat suomalaisten suosimia matkailukohteita 1970-luvulla. Suomalaiset alkoivat innostua myös kaukomatkailusta: suomalaisturisteista täysiä DC-10-koneita lensi Keniaan ja Thaimaahan.

MUOTI

1960-luvun naisten muotiin kuuluivat olennaisena osana muhkeat, naiselliset kampaukset. Minihame kehitettiin vuonna 1966 ja se levisi nopeasti myös Suomeen.

Edellisellä vuosikymmenellä Suomeen rantautuneiden farkkujen käyttö yleistyi entisestään niin miehillä kuin naisilla. Siinä missä aikuiset suosivat hiusten tupeerausta, permanenttia ja peruukkeja, nuorison hiukset usein liehuivat runsaina ja vapaina. Hippiliike rantautui Suomeen, ja siihen kuuluivat etenkin leveälahkeiset housut, liehuvat mekot naisilla, usein etnohenkisesti värikkäät vaatteet, huivit, hiuspannat sekä pitkähköt hiukset molemmilla sukupuolilla.

Marimekko nousi maailmanlaajuisesti otsikoihin ensimmäisen kerran vuonna 1960, kun Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen, tyylistään tunnettu Jacqueline Kennedy, ihastui merkin mekkoihin.

Myös 1970-luvulla farkut olivat nuorilla erittäin yleisiä niin housuina kuin takkina. Suomessa valmistettuja farkkumerkkejä olivat Hurriganes-yhtyeen mainostama Beavers, James, Falmers, Lee Cooper ja Mic Mac, tuontifarkkuja taas Bee Gee, Lee ja Wrangler.

Denimin ohella toinen yleinen kangas oli vakosametti. Suosittuja olivat myös “bleiserit” eli klubitakit sekä eriväriset tuulipuvut. Puukengät eli “hollannikkaat” olivat niin ikään suosittuja.

Miehillä pitkät ja puolipitkät hiukset olivat muodikkaita vuosikymmenen loppupuolelle asti.

Vuosikymmenen lopulla 1950-luvun muoti yleistyi monien suomalaisten nuorten piirissä johtuen muun muassa Elvis Presleyn kuolemaa seuranneesta, nostalgisesta 1950-luvun musiikin ja ajalle sijoittuneiden elokuvien buumista, johon kuului muun muassa Teddy & The Tigers -yhtyeen, Grease-elokuvan ja Onnen päivät -televisiosarjan suosio.

RUOKA JA JUOMA

Hallan ja kadon aiheuttaman ruokapulan kanssa kamppailu oli jäänyt historiaan. Suosituimpia ruokia 1960-luvulla olivat muun muassa jauheliha- ja makkararuoat, maksaruoat, keitto- ja laatikkoruoat sekä valkokastike. Aamiaisella nautittiin vielä usein pullaa. Suomeen tuli uusia elintarvikkeita, muun muassa jogurtti, maitorahka, broileri ja ketsuppi. Vihannesten ja hedelmien kulutus alkoi nousta, kun tuoreiden ja pakastevihannesten tarjonta lisääntyi ja samalla niitä alettiin valistaa terveellisinä. Samalla myös lihan kulutus nousi jyrkästi, mutta esimerkiksi maidon ja rukiin kulutus oli kääntynyt laskuun. Leipää leivottiin usein kotona.

Jääkaapit yleistyivät nopeasti. Vuonna 1964 suomalaiset kotitaloudet omistivat 578.000 jääkaappia ja 4.000 pakastinta. Useissa maalaistaloissa ei vielä ollut jääkaappia, mutta pakastin sen sijaan hankittiin nopeasti sen tultua markkinoille, jotta isot määrät teuraslihaa ja oman puutarhan satoa saatiin hyvään säilöön. Maaseudulla nimittäin omavaraisuus kukoisti vielä vahvana.

Ensimmäiset pizzeriat perustettiin Suomeen 1960-luvulla. Ravintoloissa käyminen oli vielä harvinaista, ja tiukka alkoholilaki jarrutti ravintolakulttuurin kehitystä. Keskiolut vapautettiin vuoden 1969 alussa, minkä jälkeen anniskeluravintoloiden määrä alkoi lisääntyä maaseudullakin. Viina oli edelleen kortilla, lopullisesti viinakorteista luovuttiin vuoden 1970 lopussa.

Suosituimpia ruokia 1970-luvulla olivat jauheliha- ja makkararuoat, maksaruuat, broileriruoat, nakit ja valkokastike. Pussikeitot ja -kastikkeet sekä valmisruoat lisäsivät suosiotaan. Myös pizzakulttuuri alkoi kehittyä, ja pizzaa leivottiin usein kotona. Maidon rinnalle ruokajuomaksi nousivat vesi, mehut ja virvoitusjuomat. Aamiaispöydässä yleistyivät murot, viili tai jogurtti ja tuoremehu. Eläinperäisten rasvojen käyttö väheni, vihannesten ja hedelmien syönti lisääntyi ja markkinoille tuli rasvattomia ja vähärasvaisia maitotuotteita

Vuosikymmenen alussa jo yhdeksällä kymmenestä kotitaloudesta oli jääkaappi. Pakastin oli tuolloin vain joka kymmenennessä kotitaloudessa, mutta se alkoi yleistyä vuosikymmenen aikana. Myös kahvinkeittimet ja astianpesukoneet valtasivat keittiöitä.

Suomen ensimmäiset amerikkalaistyyliset pikaruokalat avattiin 1970-luvulla, muun muassa Go-Inn ja Carrols. Näiden mukana esimerkiksi hampurilainen rantautui Suomeen.

Keskiolut oli “vapautettu” ja siitä tuli Suomen suosituin alkoholijuoma. Viinakorteista luovuttiin vuosikymmenen alussa, mutta vielä tuon jälkeenkin niin kutsutut väärinkäyttäjät olivat kontrollin kohteina.

VALINTAMYYMÄLÄT

Edellisen vuosikymmenen uutuus, valintamyymälät, yleistyivät voimakkaasti 1960-luvulla. Niiden myötä ruoanhankintaan ei tarvinnut käyttää enää niin paljon aikaa kuin aiemmin. Perinteiset lihakaupat, maitokaupat, siirtomaatavarakaupat ja lyhyttavaraliikkeet alkoivat kadota, kun tavarataloista sai kaiken saman katon alta. Vuonna 1968 saavutettiin edelleen voimassa oleva ennätys, kun Suomessa toimi vähittäiskauppoja enemmän kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, kaikkiaan noin 45.000 kappaletta.

Kilpaillessaan asiakkaista valintamyymälät ottivat käyttöön ”suuren maailman” markkinointikeinot. Konsulentit hehkuttivat uutuustuotteita, amatöörimallit esittelivät vaatteita ja viihdemaailman tunnetut nimet houkuttelivat ostajia sisään. Ahkeria tavaratalokiertueiden tekijöitä 1960-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa olivat muiden muassa Eemeli, Esa Pakarinen, Marjatta Leppänen ja Tapio Rautavaara.

URHEILU

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965. Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti ensimmäisen EM-mitalinsa 1962 (hopeaa). Vuosikymmenen tunnetuimpia suomalaisia jääkiekkoilijoita olivat muun muassa Raimo Kilpiö, Jorma Peltonen, Heino Pulli, Matti Keinonen, Juhani Wahlsten, Urpo Ylönen, Kalevi Numminen ja Jarmo Wasama.

1960-luvun menestynein suomalainen hiihtäjä lienee kolme olympiakultamitalia ja kaksi MM-kultamitalia voittanut Eero Mäntyranta, muita olympiavoittajia ovat muun muassa Kalevi Hämäläinen ja Väinö Huhtala. Veikko Kankkonen voitti yhden olympiakullan mäkihypyssä ja Kaija Mustonen pikaluistelussa.

Kesäolympialaisissa kultaa ovat voittaneet telinevoimistelija Eugen Ekman, keihäänheittäjä Pauli Nevala, ampujat Pentti Linnosvuo ja Väinö Markkanen sekä painonnostaja Kaarlo Kangasniemi. Vuosikymmenen urheilijoista muistetaan myös Pentti Nikula, joka hyppäsi seiväshypyn maailmanennätyksen Kauhavalla kesäkuussa 1962, sekä Olli Mäki, josta tuli ammattinyrkkeilyn kevyen sarjan Euroopan-mestari 1964.

1960-luvun menestyneimpiä suomalaisia moottoriurheilijoita on Timo Mäkinen, joka voitti Jyväskylän suurajot vuosina 1965, 1966 ja 1967. Myös Simo Lampinen ja Hannu Mikkola menestyivät rallissa. Eläintarhanajot lopetettiin toukokuussa 1963 siellä tapahtuneen vakavan onnettomuuden takia.

1970-luvun menestynein suomalainen urheilija oli neljä olympiakultaa voittanut Lasse Virén. Ensimmäinen tuli Münchenin olympialaisten 10.000 metrin juoksusta 1972 uudella ME-ajalla, vaikka Virén kerran kaatuikin kisan aikana ja jäi muita kymmeniä metrejä jälkeen. 5.000 metrin juoksun Virén voitti myös ja Pekka Vasala toi 1.500 metriltä Suomelle jo kolmannen kullan.

Vuoden 1976 Montrealin kisoissa Virén toisti Münchenin kisojen voitot: kaksi kultaa. Montrealissa Pertti Karppinen aloitti kolmet olympialaiset kestäneen yksikkösoudun kultaputken. Kreikkalais-roomalaisessa painissa Pertti Ukkola voitti kultaa sarjassa 57 kg.

Suomalaisen kestävyysjuoksun uuden nousukauden ensimmäiset voitot juoksi Juha Väätäinen 5.000 ja 10.000 metrillä Helsingin EM-kilpailuissa 1971. Martti Vainio voitti 10.000 metrillä Euroopan-mestaruuden Prahassa 1978. Naiset alkoivat saavuttaa yleisurheilussa menestystä: vuonna 1973 maailman nopein naisjuoksija Mona-Lisa Pursiainen valittiin ensimmäisenä naisena vuoden urheilijaksi ja Riitta Salin sai saman kunnian seuraavana vuonna, jolloin hän voitti Euroopan-mestaruuden 400 metrin juoksussa ja Nina Holmén 3.000 metrillä.

Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Lahdessa 1978 ja suomalaisista kultaa voittivat Helena Takalo 5 kilometrin hiihdossa, naisten viestihiihtojoukkue 4 × 5 kilometrillä sekä Tapio Räisänen suurmäen kilpailussa. Mäkihypyssä yli vuosikymmenen kestänyttä heikomman menestyksen kautta olivat päättämässä myös Keski-Euroopan mäkiviikon voittaneet Kari Ylianttila (kaudella 1977–1978) ja Pentti Kokkonen (kaudella 1978–1979).

Innsbruckin talviolympialaisissa vuonna 1976 tuli Suomeen kultaa naisten viitosella (Helena Takalo) ja miesten viestissä (Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Pertti Teurajärvi ja Juha Mieto).

Ampumahiihdossa Juhani Suutarinen voitti kaksi maailmanmestaruutta vuonna 1974 ja Heikki Ikola yhden vuonna 1975 ja yhden vuonna 1977.

Suomalaiset saavuttivat ensimmäiset moottoripyöräilyn maailmanmestaruutensa 1970-luvulla. Jarno Saarinen voitti mestaruuden TT-ajossa vuonna 1972, Heikki Mikkola neljä mestaruutta motocrossissa vuosina 1974–1978 sekä Yrjö Vesterinen kolme mestaruutta trialissa vuosina 1976–1978.

Hannu Mikkola voitti Jyväskylän suurajot 1970, 1974 ja 1975. Leo Kinnusesta tuli vuonna 1974 ensimmäinen suomalainen Formula 1 -kuljettaja, mutta hän ei liiemmin menestynyt lajissaan.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Muotoilussa ja tyylissä suomalaiset suunnittelijat ja muotoilijat loivat klassikkoteoksia, joita arvostettiin maailmalla. Tästä esimerkkinä Arabian 1960- ja 70-luvun tyyli, Marimekko sekä Eero Aarnion ”pallotuoli”. Suomella oli selkeästi jotain omaperäistä. Voidaan aiheesta kysyä, mitä Suomella tänä päivänä on? Tom of Finland?

Rakentamisessa ja arkkitehtuurissa otettiin vielä 1960-luvulla paremmin huomioon luonnonympäristö ja miljöö. Kerrostaloistakin saatiin kodikkaita ja talojen ja rakennusten kohdalla hyödynnettiin aivan eri tavoin maisema-arkkitehtuuria. Suomessa osattiin suunnitella ”koteja”, siinä missä nykyään suunnitellaan pelkästään ”huoneistoja” ja ”asuntoja”. Valitettavasti jo 1970-luvulla betonielementtirakentaminen alkoi vallata alaa, jolloin alettiin rakentaa harmaita ja ankeita betonilähiöitä. Nykypäivän lasi- ja betonijulkisivut antavat pelkästään sekamelskaisen kuvan arkkitehtuuristamme.

Haitallisena ilmiönä suomalaisessa yrityselämässä alkoi esiintyä (tai ainakin tulla ilmi) entistä suurempaa korruptiota, talousrikollisuutta ja hyvä-veli -verkostoja. Nyttemmin korruptio on levinnyt myös poliittiseen toimintaan, mm. poliittisten virkanimitysten muodossa ja siinä, että poliittisia toimijoita ei tuomita tai eroteta virastaan rötöstelyjen tai suhmurointien takia.

1960- ja 70-luvulla media toimi enemmän kansan ja politiikan välillä. Nykyään mediasta on tullut osa valtapolitiikkaa, joka jättää kertomatta oleellisia asioita ja suorastaan valehtelee kansalaisille.

Nykypäivän ”puhuvat päät” ja ns. poliittiset ”asiantuntijat” eivät juurikaan ymmärrä tai halua ymmärtää, joko tahallisesti tai tahattomasti, sitä aikakautta ja geopoliittista tilannetta, jossa presidentti Kekkonen luotsasi Suomea Neuvostoliiton kommunismin painostuksen alla. Euroopassa oli tapahtunut valtavia mullistuksia jo aikaisemmin, esimerkiksi Unkarin kansannousu vuonna 1956 ja sen väkivaltainen tukahduttaminen Neuvostoliiton taholta. Sekä myös Tsekkoslovakian miehitys niin sanotun ”Prahan kevään” aikana vuonna 1968 Varsovan liiton sotajoukkojen johdosta, kun Tsekkoslovakia yritti vapautua stalinismista.

Suomi säilytti itsenäisyytensä koko kylmän sodan ajan eikä maatamme missään vaiheessa miehitetty, kuten kävi niin monelle toisen maailmansodan hävinneelle Euroopan maalle. Kaikki kunnia suurelle valtiomiehellemme Urho Kaleva Kekkoselle. Ilman hänen vahvaa johtajuuttaan Suomella olisi voinut olla aivan toisenlainen tulevaisuus, kuten niin monella entisellä itäblokin maalla oli. Sen sijaan presidentti Kekkosen johtajuuden aikana Suomelle avautui ovi kukoistukseen ja menestykseen seuraavilla vuosikymmenillä.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive