OSA 2. KANSALAISSOTA JA NUOREN VALTION JÄRJESTÄYTYMINEN
1920- ja 1930-luku
TAUSTAA
Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 lähtien ja saanut itselleen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Juuri ennen itsenäistymistä Venäjä painosti Suomea ns. sortovuosien (1899-1905 ja 1908-1917) aikana, jolloin suomalaiset menettivät luottamustaan Venäjään.
Suomen itsenäistyminen Venäjästä 1917 oli vuosia kestäneiden tapahtumien ja syy-seurausten summa. Siihen vaikuttivat oleellisina tekijöinä Suomen ja Venäjän välillä kasvaneet poliittiset ja hallinnolliset näkemyserot ja eturistiriidat, suomalaisen kansallistunteen vahvistuminen, maailmanpoliittinen tilanne sekä Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtunut Venäjän vallankumous.
Itsenäistyminen oli sekä lyhyen että pidemmän aikavälin poliittinen ja kulttuurillinen lopputulema. Itsenäisyyden myötä Suomi otti käyttöön oman lipun, vaakunan ja kansallislaulun. Suomi ei kuitenkaan itsenäistynyt täysin yhtenäisenä kansana, vaan maassamme vallitsi sen sijaan väkevä kahtiajako punaisten sosialistien ja valkoisten porvarien välillä, ja tähän liittyvä kahtiajako johti veriseen sisällissotaan pian itsenäistymisen jälkeen alkuvuodesta 1918.
SUOMEN SISÄLLISSOTA/KANSALAISSOTA/VAPAUSSOTA
27.1. – 16.5.1918
Venäjän keisarikunnan hajoaminen ensimmäisen maailmansodan lopussa aiheutti Suomessa sisäisiä jännitteitä ja taistelua vallasta. Suomen poliittinen järjestelmä oli siirtymävaiheessa säätyvallasta parlamentaarisen järjestelmään heti itsenäistymisen jälkeen. Yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kahteen leiriin. Näiden ja monien muiden syiden johdosta Suomeen muodostui kaksi aseistettua valtaa tavoittelevaa ryhmää: porvariston muodostamat suojeluskunnat (valkoiset) ja työväestön muodostamat järjestyskaartit (punaiset).
Suomessa tällöin vallinneet eri ryhmittymien jännitteet purkautuivat Suomen sisällissodaksi, joka käytiin 27.1.-16.5.1918 virallisen Suomen senaatin eli hallituksen joukkojen (valkoiset) ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen (punaiset) välillä.
Etelä-Suomea hallitsivat tällöin punaiset, Keski- ja Pohjois-Suomea valkoiset. Molempien sotilaallinen vahvuus oli noin 80.000 sotilasta. Valkoisia saapui lisäksi tukemaan Saksan armeijan noin 13.000 sotilaan vahvuiset joukot. Venäjä tuki punakaarteja pääosin toimittamalla heille aseita.
Helmikuussa 1918 alkanut punaisten hyökkäysvaihe päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen. Sodan ratkaisutaistelut käytiin maalis–huhtikuussa 1918. Ns. Tampereen taistelu alkoi 16.3. ja päättyi 6.4. kenraali Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamien valkoisten joukkojen voittoon. Saksan liittyminen Suomen sisällissotaan lyhensi sotaa ja pelasti muun muassa Helsingin tuhoisilta taisteluilta.
Sisällissota päättyi virallisen Suomen eli valkoisten voittoon. Sisällissota vaati yhteensä noin 37.000 uhria, joista suurin osa oli punaisia. Suurimmat henkilömenetykset koettiin kuitenkin sodan jälkeen vankileireillä, joissa kuoli arvioiden mukaan noin 13.000 punaista.
Sisällissota oli monestakin näkökulmasta tarkasteltuna Suomen historian tuhoisin tapahtuma siinä mielessä, että se jakoi kansan niin voimakkaasti kahtia. Vaikkakin talvi- ja jatkosota olivat myös ihmishenkien menetyksen kannalta tuhoisia maallemme, ne kuitenkin yhdistivät kansakuntaa ennen näkemättömällä tavalla. Sisällissota sen sijaan iski sellaisen kiilan kansanryhmittymien välille, ettei vastaavaa ole nähty sen jälkeen Suomessa.
KANSALLISEN IDENTITEETIN KEHITTYMINEN
Suomen itsenäistyessä kansakunta ei ollut yhtenäinen, vaan se väistämättömästi ajautui kansalaissotaan. Siinä missä 1900-luvun alussa poliittista kenttää hajottivat kielikysymys ja suhtautuminen Venäjän harjoittamaan sortopolitiikkaan, oli vuoden 1906 jälkeen jyrkimmäksi yhteiskuntaa hajottavaksi tekijäksi tullut sosialistien ja porvarillisten ryhmien välinen raja.
Sisällissodan aatteellinen luonne, luokkavastakohtaisuus, sodan ja sen jälkiselvittelyjen aiheuttamat henkilökohtaiset vihantunteet yksilöiden välillä säilyivät muistissa ja asenteissa pitkälle, aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti.
Vuonna 1922 sisäpolitiikassa oltiin siirtymässä oikealle ja Suomessa oli tuolloin havaittavissa selvää sisäpoliittista polarisoitumista. Siirtymästä oikealle on esimerkkinä Suomen Suojelusliiton perustaminen vuonna 1923. Sen tarkoitus oli korostaa porvarillisen yhteistyön tärkeyttä ja kommunismin vastustamista.
1920- ja 1930-luvun vaikutusvaltainen kulttuuripolitiikka oli perinteellistä ja kansallisia arvoja tukevaa. Jo tuohon aikaan pohdittiin sitä, miten kansallisuus määritellään ja koostuuko kansakunta kahdesta tai useammasta kansalaisuudesta. Ruotsinkielisten keskuudessa ja pohdinnoissa nousi esiin ruotsinkielisten rodullinen ylemmyys suomalaisiin verrattuna. Ruotsalainen kansanpuolue painotti, että suomenruotsalaiset eivät ole vain oma kieliryhmä vaan kokonaan oma kansa!
Kansallisen identiteetin vahvistajana koululaitoksella ja opetuksella oli tärkeä rooli. Kansakoulun tehtävä oli tuottaa kristillistä ja kansallista ajattelutapaa oppilaisiin ja vanhempiin. Suomalainen kansakoulunopettaja ei ollut poliittisesti vasemmalla, vaan oli selvästi (poliittisesti) valkoisen Suomen rakentaja. Lukemisen ja laskemisen lisäksi koulussa oli määrä oppia tuntemaan isänmaan sija maailmassa.
Armeija ja suojeluskuntalaitos olivat 1920- ja 1930-luvuilla isänmaallisuuden ja kansallishengen voimakkaita suuntaajia. Suojeluskuntalaitoksen kulttuurihistoriallista merkitystä ei tule aliarvioida, sillä siihen kuului 1930-luvun lopussa noin 100 000 jäsentä, ja miltei joka paikkakunnalla oli suojeluskuntatalo.
Niin sanottu ”aitosuomalaisuus” vaikutti useissa 1920-luvun järjestöissä. Näistä tärkein oli ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjala-Seura (AKS). 1920-luvulla katsottiin yleisesti, että kansallinen ja valtiollinen voima olivat välttämättömiä kansainvälisessä politiikassa. Ylioppilasnuorison iskusanoiksi tulivat ”kansan eheyttäminen” ja ”korkean suomalaisen kulttuurin luominen”. Aitosuomalaiset ja AKS arvostelivat kansallistunnon puutteesta paitsi suomalaisia sosialisteja, myös sivistyneistöä. Kilpailuasetelma vanhaan ruotsinkieliseen yläluokkaan ja sen sivistykseen koettiin yhä voimakkaasti, joten suomenkielisen kulttuurin vahvistuminen nostatti sosiaalista itsetuntoa.
1920-luvulla Suomen kuvan rakentamisessa ulkomailla oli kansallisuudella ja oman identiteetin korostamisella tärkeä sijansa.
Keväällä 1930 kiinteytynyt Lapuan liike levisi koko maahan ja sen johtavana tavoitteena oli kommunismin poiskitkeminen suomalaisesta yhteiskunnasta. Lapuan liikkeestä ei kuitenkaan muodostunut Saksan ja Italian fasististen liikkeiden tapaista keskiluokkaan nojautuvaa liikettä, sillä Suomessa taloudellinen lama ei ollut yhtä kärjistynyt kuin Euroopassa. Sen sijaan Lapuan liike oli varsinkin alkuvaiheessa yleisluonteinen porvarillinen reaktio kommunismia vastaan. Sen suurin hetki oli ns. talonpoikaismarssin järjestäminen kesällä 1930.
Vuonna 1930 julkinen kommunistinen järjestö- ja vaalitoiminta kiellettiin ja kommunistiset yhdistykset ja sanomalehdet lakkautettiin.
1930-luvun loppua kohden kiristyvä maailmantilanne vaati kansallista yksimielisyyttä ja tämä yksimielisyys haluttiin sitoa armeijan kehittämiseen.
Pian alkavassa talvisodassa saavutettaisiin kansallinen eheytyminen, jota aikaisempina vuosina oli tavoiteltu. Myös kauan jatkunut kieliriita unohtui.
NUOREN VALTION MUODOSTUMINEN
Suomi oli 1920-luvulla runsaan kolmen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Kansalaissodan jälkeinen aika oli Suomessa erityisesti eheytymisen, uudelleen organisoitumisen sekä uudenlaisen elämänrytmin ja kulutuskäyttäytymisen aikaa. Kirjallisuus, elokuvat ja musiikki loivat uudenlaista maailmankuvaa ja vastakkaisuutta 1800-luvun lopun arvoille. Näinä aikoina omaa puolustusta alettiin rakentamaan ja vahvistamaan. Vuosikymmenen aikana vallitsi arvo-oikeistolaisuus ja kansallistunne vahvistui selkeästi entisestään. 1920-luku oli modernismin aikaa, jolloin koettiin eräänlaista siirtymää vanhasta uuteen. Bruttokansantuote nousi, sekä muun muassa autot ja radiot alkoivat yleistyä.
1930-luvulla Suomi oli noin kolmen ja puolen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Vuosikymmentä leimasivat jyrkät vastakohtaisuudet ja poliittiset ääri-ilmiöt. 1930-luvun alku oli talouslaman ja puutteen aikaa, vuosikymmenen loppupuolisko puolestaan talouskasvun aikaa. Funktionalismi korostui ja kuvasi ajan henkeä. 1930-luku päättyi katastrofiin Neuvostoliiton hyökättyä maahan marraskuussa 1939.
KANSALLISTUNNUSTEN VALINTA
Itsenäinen valtio tarvitsi omat kansallistunnuksensa. Suomen lipuksi eduskunta valitsi useista ehdotuksista siniristilipun, joka otettiin virallisesti käyttöön 28.5.1918. Suomen markka, joka oli otettu käyttöön jo aikaisemmin vuonna 1860, säilyi virallisen Suomen rahayksikkönä.
Suomen leijonakuvioista vaakunaa oli käytetty jo autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan. Sama vaakuna jäi myös itsenäisen Suomen käyttöön pienin muutoksin.
Kansallislaulusta käytiin kiivasta väittelyä porvarien ja sosialistien välillä. Porvarit halusivat kansallislauluksi Fredrik Paciuksen säveltämän Maamme-laulun, kun taas sosialistit/vasemmisto olivat Marseljeesin (Ranskan kansallislaulu) tai Internationaalin (ns. kansainvälinen työväenlaulu) kannalla. Ylioppilaat olivat vahvasti Jääkärimarssin puolella. Loppujen lopuksi valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti Maamme-laulun kansallislaulunamme.
Myös itsenäisyyspäivän ajankohdasta oltiin aluksi eri mieltä. Porvarit halusivat itsenäisyyspäiväksi valkoisen armeijan voitonparaatin päivän eli 16.5. Vasemmiston mielestä oikea päivä olisi ollut 15.11., koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15.11.1917. Lopulta kuitenkin päädyttiin itsenäisyysjulistuksen hyväksymispäivään eli 6.12. Ensimmäiset itsenäisyyspäivän juhlat vietettiin jo vuonna 1919, kun presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg järjesti pienimuotoiset iltapäiväkahvit 150 hengelle.
TARTON RAUHA JA VALTAKUNNAN RAJAT
Suomen rajat Venäjän kanssa eivät heti itsenäistymisen jälkeen olleet sovitut. Vasta Suomen sisällissodan jälkeen maiden rajat sovittiin Tarton rauhansopimuksessa 14.10.1920 ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.
Ahvenanmaan kysymys oli myös auki itsenäistymisen aikaan, kuuluiko se vastaisuudessa Ruotsille vai Suomelle. Kansainvälisesti Ahvenanmaan kysymys ratkaistiin Kansainliiton neuvostossa 1921, jolloin päätös tehtiin Suomen hyväksi.
HALLINTO JA POLITIIKKA
Kansalaissodan jälkeen mietittiin, mikä Suomen hallitusmuodoksi valittaisiin. Suomelle ehdittiinkin jo valita kuninkaaksi saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl, mutta kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmasodan ja Saksan vaikutusvalta väheni, jäi kuningaskuntahanke sikseen. Suomesta tuli näin ollen tasavalta, jonka hallitusmuoto vahvistettiin 17.7.1919. Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Kaarlo Juho Ståhlberg, joka toimi presidenttinä vuosina 1919 – 1925. Hänen jälkeensä presidentiksi valittiin Lauri Kristian Relander, joka toimi virassaan vuosina 1925 – 1931.
Eduskuntavaalit järjestettiin 1920-luvulla neljä kertaa, vuosina 1922, 1924, 1927 ja 1929. Järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Maalaisliitto ja Kansallinen Kokoomuspuolue.
Vaaleissa 1922 neljänneksi sijoittuneen Suomen (sosialistisen) työväenpuolueen toimihenkilöt pidätettiin 3.8.1923. Pidätyksiä ja puolueen kieltämistä perusteltiin etenkin väitetyillä yhteyksillä laittomaan Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP). Lakkautetun järjestön kannattajat perustivat seuraavana vuonna Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestön, joka sai toimia kesään 1930 asti.
Suomen lähialueilla käytiin heimosotia 1918–1922. Sodissa oli vapaaehtoisia mukana yhteensä noin 9 000. Heimoaatteen ajamiseksi syntyi erilaisia organisaatioita, kuten Karjalan Kansalaisliitto, Inkerin Liitto ja Akateeminen Heimoklubi. Tarton rauhansopimuksen solmimisen jälkeen Suomi luopui Itä-Karjalan valtaushaaveista, mutta levottomuus rajalla kuitenkin jatkui. Vuonna 1921 puhkesi Itä-Karjalan kansannousu neuvostovaltaa vastaan, johon Suomesta lähti taistelemaan noin 500 vapaaehtoista.
1930-luvulla Suomella oli kolme presidenttiä: Lauri Kristian Relander 1925–1931, Pehr Evind Svinhufvud 1931–1937 ja Kyösti Kallio 1937–1940.
Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944.
Eduskuntavaalit järjestettiin 1930-luvulla neljä kertaa, 1930, 1933, 1936 ja 1939. Suurimpia puolueita olivat Sosialidemokraattinen Puolue ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet oli kielletty.
LAPUAN LIIKE
Vuonna 1929 syntyi kommunisminvastaiseen toimintaan erikoistunut Lapuan liike, joka myötävaikutti siihen, että vuosina 1929–1931 tulivat voimaan kommunistilait, joiden nojalla kiellettiin kaikki kommunistiseksi katsottu poliittinen toiminta.
Kommunistit olivat saaneet vallan Suomen Ammattijärjestössä (SAJ) vuonna 1920. Suurimmat ammattiyhdistyksistä olivat kommunistien hallussa, ja varsinkin suomalaisen yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten alojen lakoissa nähtiin herkästi Neuvostoliiton ohjailua ja ulkopoliittisia motiiveja. Lakkoja käytiinkin SKP:n ohjeiden mukaisesti. Vuoden 1929 Suomen vientiteollisuutta koetellut satamalakko kesti kymmenen kuukautta. Myös seitsemän kuukautta kestänyt sukellusvenevalmistaja Crichton-Vulcanin lakko Turussa vuonna 1927 kuumensi tunteita. Kommunistit saivat Neuvostoliitosta lakko-ohjeita ja rahallista lakkoavustusta. Ammattiyhdistysliikkeen johto jäi kokonaan kommunistien käsiin, kun sosiaalidemokraatit päättivät toukokuussa 1929 vetäytyä SAJ:stä ja alkoivat syksyllä 1929 puuhata oman keskusjärjestön perustamista
Lapuanliikkeen kannatusalueen ydin oli Pohjanmaa, ja sen johtaja oli maanviljelijä Vihtori Kosola. Liikkeen taustalla olivat vuoden 1918 sisällissodan arvet ja suojeluskuntataustaisten voittajien pettymys maltilliseen parlamentaariseen demokratiaan. Samaan aikaan vasemmisto ja kommunistit olivat aktivoituneet politiikassa. Punaista uhkaa todellisena pitänyt oikeisto järjestäytyi antikommunismin ympärille.
Mäntsälän kapinan jälkeen 1932 Lapuan liike lopetettiin. Sen toimintaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike (IKL), jonka toiminta lopetettiin jatkosodan jälkeen vuonna 1944.
PUOLUSTUSVOIMAT
Puolustusta, hallintoa ja palvelusektoria rakennettiin uudessa tasavallassa ripeää vauhtia, ja tästä syystä valtion ja kuntien virkamieskunta kasvoi vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana kolminkertaiseksi.
Ilmavoimien koulutusorganisaatiossa perustettiin 1920-luvulla joukko-osastoja ja toteutettiin mittavia muutoksia. Ensimmäiseksi ilmavoimien maatukikohdaksi valittiin Utti, jossa alkoi 1920-luvun alussa voimakas rakentamisen ja kehittämisen kausi. Utti muodostuikin ilmavoimien keskeisimmäksi tukikohdaksi ennen toista maailmansotaa.
Vuonna 1920 Suomen merivoimat saivat tervetulleen vahvistuksen, kun saksalaiset luovuttivat vuonna 1918 haltuunsa ottamat venäläisalukset Golubin ja Pingvinin, jotka Suomessa saivat nimikseen Uusimaa ja Hämeenmaa. Ne olivat panssarilaivojen tuloon asti Suomen laivaston tehokkaimpia aluksia. Vuonna 1927 hyväksyttiin laivastolaki, joka mahdollisti uuden laivaston rakentamisen. Ensimmäinen itsenäisessä Suomessa valmistunut sota-alus oli sukellusvene Vetehinen, vuonna 1930.
Suomen väkilukua tilastoitiin 1920-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Lääneistä väkirikkain oli Viipurin lääni, jonka jälkeen tulivat Turun ja Porin, Vaasan sekä Uudenmaan läänit.
Vuonna 1920 suomalaisista noin 543 000 asui kaupungeissa ja 2,8 miljoonaa maaseudulla. Kaupunkiväestön osuus oli tuolloin noin 16 prosenttia. Vuonna 1928 suurimmat kaupungit olivat Helsinki (227 000 asukasta), Turku (64 000 asukasta), Viipuri (54 000 asukasta), Tampere (54 000 asukasta), Vaasa (25 000 asukasta), Kuopio (24 000 asukasta) ja Oulu (23 000 asukasta).
Kaupungistuminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen vähensivät syntyvyyttä, ja kuolleisuus laski lääketieteen kehittyessä ja ravinnon saatavuuden parantuessa. Imeväiskuolleisuus oli korkea, mutta laskusuunnassa: 1920-luvun alussa lähes joka kymmenes elävänä syntynyt lapsi kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan.
Vuonna 1920 noin 88,7 prosentilla suomalaisista oli äidinkielenä suomi ja 11 prosentilla ruotsi. Kaupunkiväestöstä lähes viidesosa puhui äidinkielenään ruotsia, kun taas Sisä- ja Pohjois-Suomen maalaiskunnat olivat lähes tyystin suomenkielistä seutua. Väestön koulutustaso oli alhainen; viisitoista vuotta täyttäneitä henkilöitä, jotka olivat suorittaneet kansakoulun jälkeisiä opintoja oli vain noin 5,3% väestöstä (noin 109 000) vuonna 1920. Yli 15-vuotiaista noin 70 % oli luku- ja kirjoitustaitoisia; kaupunkilaisista 90 % ja maaseutuväestöstä 65 %.
Muuttoliike Suomesta Yhdysvaltoihin vaimeni 1920-luvun alussa, kun Yhdysvalloissa tuli voimaan maakohtaiset siirtolaiskiintiöt. Vuosien 1924–1929 välillä Suomesta Pohjois-Amerikkaan muutti 28 000 ihmistä. Seuraavaksi eniten muutettiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin (1 000) sekä Ruotsiin (1 000). Neuvostoliittoon muutti Suomesta 450 henkilöä, ja lisäksi amerikansuomalaisia ”paluumuuttajia”, joita arvioidaan olleen 1920–1930-lukujen aikana noin 5 000–12 000.
1930-luvulla Uudellamaalla asui noin 14 % väestöstä. Loppuosa oli jakautunut huomattavasti tasaisemmin Suomen alueelle kuin nykyään. Helsinki oli selvästi suurin kaupunki, muita suuria kaupunkeja olivat Tampere, Turku ja Viipuri.
Kuolleisuus oli nuorehkosta väestörakenteesta huolimatta melko korkea ja erityisesti imeväiskuolleisuus oli edelleen korkea. Henkirikokset ja tapaturmat olivat yleisiä ja lapsenmurhia tehtiin paljon.
Myös itsemurhat yleistyivät voimakkaasti 1930-luvulla. Miesten ja kaupunkilaisten keskuudessa itsemurhat olivat huomattavasti yleisempiä kuin naisten ja maalaisväestön keskuudessa.
Ruotsinkielisiä oli vuonna 1930 väestöstä noin 10,1 % ja suomea puhui noin 89,4 %. 1800-luvun loppupuolella ruotsinkielisiä oli ollut n. 14,3 % ja suomenkielisiä noin 85,2 %.
Sekä luku- että kirjoitustaitoisia oli noin 83 % yli 15-vuotiaista. Vuonna 1930 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 96,4 % väestöstä, ortodokseja oli parisen prosenttia ja siviilirekisteriin kuului 1,4 % suomalaisista.
SIIRTOLAISUUS NEUVOSTOLIITTOON
Eräs 1930-luvun omalaatuisia ilmiöitä oli suomalaisten siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Suomen lisäksi siirtolaisia tuli lähinnä Yhdysvalloista ja Kanadasta. On arvioitu, että kaikkiaan siirtolaisia oli noin 20 000 henkeä. Siirtolaisten määränpäänä oli lähinnä Neuvostoliiton alueella sijainnut Karjala, puhuttiin “Karjalan kuumeesta”. Karjalassa suomalaisilla oli verraten laaja taloudellinen ja poliittinen autonomia, heidän yhdyskuntansa oli Neuvostoliiton oloissa hyvinvoiva.
Josef Stalinin aloitettua puhdistuksensa Neuvostoliitossa, siirtolaisten olot heikentyivät huomattavasti. Myös suomalaiset joutuivat etnisten puhdistusten kohteiksi ja heidän määränsä arviolta puolittui. Useat henkiinjääneistä karkotettiin Siperian vankileireille.
TALOUSELÄMÄ
Suomi oli 1920-luvulla hyvin maatalousvaltainen yhteiskunta. Vuonna 1920 Suomen elinkeinorakenteessa maatalouden osuus oli 70 prosenttia sekä jalostuksen osuus reilut 11 prosenttia. Maaseudulla monet toimialat sulautuivat täysin maatalouteen, esimerkiksi asuintalot rakennettiin itse tai talkoilla, ja liikenteessä muun muassa puun, maidon ja viljan hevosvetoiset kuljetukset olivat saumaton osa maataloutta. Myös maaseudun elintarviketeollisuus oli yksinkertaista, maatalouteen sulautuvaa, kuten viljan jauhamista, voin kirnuamista, eläinten teurastusta ja lihan suolaamista tai savustamista. Pankit, vakuutusyhtiöt ja liike-elämän palvelut puuttuivat vielä kokonaan maaseudun elinkeinorakenteesta. Maaseudun palvelusektoriin kuuluivat lähinnä talollisten piiat ja lastenhoitajat sekä opettajat. Sairaaloita ei maaseudulla juuri ollut, vaan sairaat ja synnytykset hoidettiin kotona.
Helsinki sen sijaan oli pitkälti teollistunut ja palveluvaltaistunut, jossa sekä teollisuuden että palvelujen osuus olivat vuonna 1920 noin neljänneksen elinkeinorakenteesta sekä kaupan osuus noin 15 prosenttia.
Suomessa elinkeinoelämän kehittämiseen kiinnitettiin huomiota ja kansallista kulttuuria ja identiteettiä pyrittiin vahvistamaan. Muun muassa elintarviketeollisuuden edustajat hakivat oppia messuilta Saksasta. Elintason nousuun vaikuttivat etenkin asunto-olojen kohentuminen ja kulutustavaroiden sarjatuotanto.
Elintaso myös jakaantui tasaisemmin; 1920 eduskunta saattoi voimaan progressiivisen tuloverotuksen, jossa tosin oli 20 prosentin katto. Suomen bruttokansantuote nousi koko 1920-luvun ajan.
Kapitalistinen yhteiskuntamalli amerikkalaisessa muodossaan alkoi vaikuttaa. Ajateltiin, että nuori kansakunta tarvitsee määrätietoisia, yritteliäitä ja rivakoita ihmisiä, jotka luottavat omiin kykyihinsä. Autojen, puhelimien ja radioiden määrä kasvoi. Myös mainosten määrä lisääntyi räjähdysmäisesti, niistä suurin osa suunnattiin naisille.
Vuosikymmenen puoleen väliin mennessä Suomen kauppatase oli alkanut painottua vientivoittoiseksi, ja ulkomaankauppa oli ylittänyt määrällisesti vuoden 1913 tason. Suurin vientiartikkeli oli puunjalostustuotteet, joka oli vuosina 1924–1926 85 % viennistä. Maataloustuotteiden osuus oli 12 % ja metalliteollisuuden 1 %. Suurimmat kauppakumppanit olivat Iso-Britannia ja Saksa, kun aiemmin tärkeä Venäjän kauppa oli tyrehtynyt lähes täysin.
Vuonna 1929 Yhdysvalloista alkanut maailmanlaajuinen lama vaikutti Suomeen verraten vähän. Bruttokansantuote supistui kolmena peräkkäisenä vuotena, yhteensä laskua tuli nelisen prosenttia. Eräs syy vähäiseen pudotukseen oli maatalouden suuri osuus kansantaloudesta. Suomen tärkein vientimaa oli Britannia, ja myös siellä lama jäi lievähköksi, jolla taas oli positiivinen vaikutus Suomeen. Työttömyys kohosi virallisesti kymmeneen prosenttiin, mutta todellinen työttömyysaste oli merkittävästi korkeampi.
Jo vuonna 1932 teollisuustuotanto alkoi elpyä ja lisääntyi nopeasti vuosina 1933–1938, jopa parikymmentä prosenttia vuodessa. Kasvu oli vientivetoista ja erityisesti paperiteollisuus kasvoi 1930-luvulla. Sahateollisuus sen sijaan alkoi taantua voimakkaasti. Toisen maailmansodan kynnyksellä kasvu alkoi hidastua maailmanlaajuisesti ja sodan aikana kansainvälinen kauppa tyrehtyi lähes täysin.
Suomen vienti koostui maailmansotien välisenä aikana pääasiassa metsätaloustuotteista. Yli 40 % viennistä suuntautui Britanniaan. Tärkeimmät tuontimaat olivat Britannia, Saksa ja Ruotsi. Kauppa Neuvostoliiton kanssa oli vähäistä. Suomen kauppatase oli 1930-luvulla positiivinen lukuun ottamatta vuotta 1938.
Sekä palkat että hinnat laskivat 1930-luvun alkupuoliskolla, eli Suomessa vallitsi deflaatio. Rahan arvo nousi niin paljon, että vuoden 1934 elinkustannusindeksi oli vain 80 % vuoden 1929 indeksistä. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla siirryttiin maltillisen inflaation aikaan, markka oli vuonna 1939 edelleen noin kymmenen prosenttia arvokkaampi kuin vuonna 1929.
TEKNIIKKA JA LIIKENNE
Vuonna 1922 Suomessa oli 1754 autoa, ja niiden rekisteröinti tuli pakolliseksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä autojen määrä yli kymmenkertaistui.
Junaliikenteessä käytettiin yhä lähes pelkästään höyryvetureita, Suomessa niistä alettiin luopua vasta 1950-luvulla.
Aero Oy, nykyinen Finnair, perustettiin 1923. Ensimmäiset reitit Helsingistä Tukholmaan ja Tallinnaan lennettiin Junkers F 13 -vesitasolla. Enimmäkseen ulkomaanliikenteestä huolehtivat edelleen höyrylaivat.
Radiotoiminta alkoi Suomessa 1926, kun Oy Suomen Yleisradio Ab lähetti ensimmäisen radiolähetyksen.
Talouskasvun myötä rahaa liikeni myös viihteeseen, ja miljoonan myydyn äänilevyn raja rikottiin 1929. Samaan tulokseen yllettiin seuraavan kerran vasta 1960-luvulla.
Puhelintekniikassa automaattikeskus korvasi käsikeskuspöydän ja puhelunvälittäjän. 1920-luvun lopulla puhelintilaajia oli Suomessa noin 100 000.
1920-luvulla teollisuus rakensi vesivoimalaitoksia kaikkiin suurehkoihin Etelä-Suomen jokiin. Yksityistalouksien sähkönsaannista huolehti pääasiassa valtakunnallinen sähköverkko, joka otettiin käyttöön Imatran Voimalaitoksen vihkimisen yhteydessä 1929.
1930-luvulla maaliikenne hoidettiin suurimmaksi osaksi rautateitse. Rataverkon raidepituus vuonna 1930 oli 5 014 km ja lisäystä vuosikymmenen aikana tuli noin 600 km. Ensimmäiset raskaat henkilöliikenneveturit, joita alettiin kutsua Ukko-Pekoiksi, otettiin käyttöön vuonna 1937. Ristot (Tr1) tulivat liikenteeseen kolme vuotta myöhemmin. Ensimmäinen moottoriveturi otettiin käyttöön vuonna 1931, mutta varsinaisesti dieselkalustoon siirtyminen alkoi vasta 1950-luvulla.
Myös Suomen kauppalaivasto oli 1930-luvulla vielä vahvasti höyryvoimaista. Vuonna 1939 höyrylaivoja oli 560, moottorialuksia 50, purjealuksia 70 ja purjealuksia apukonein vastaavasti 157.
Suomen maantieverkko oli rakennettu lähinnä hevosliikenteen tarpeisiin. Uusia teitä rakennettiin 1920- ja 1930 luvuilla noin 3 700 kilometriä; vuonna 1938 Suomen tieverkon pituus oli runsaat 33 000 kilometriä. Päällystettyjä teitä koko maassa oli vuonna 1936 noin 160 kilometriä, lähinnä kaupunkiseuduilla.
Autoilun merkitys maantieliikenteessä kasvoi. Kuljetustaloudellisesti auto ohitti hevosen 1920-luvun lopulla, linja-autot puolestaan kasvattivat merkitystään raideliikenteen kustannuksella. Kansainvälisesti vertaillen Suomen autoistuminen oli hitaanlaista, varsinkin henkilöautoja oli vähän. Vuonna 1930 Suomessa oli rekisterissä noin 23 000 henkilöautoa ja vuonna 1938 noin 25 000.
Lentomatkailu oli vielä lapsenkengissä. Vuonna 1939 Suomen ja muiden maiden välisessä ilmaliikenteessä kuljetettiin noin 23 000 matkustajaa. Suosituin reitti oli Helsingistä Turun kautta Tukholmaan, pisin reitti kulki Helsingistä Baltian kaupunkien kautta Berliiniin. Kotimaan liikenteessä lennettiin Helsingistä Tampereen, Vaasan ja Oulun kautta Kemiin sekä Helsingistä Viipurin kautta Immolaan. Matkustajia kotimaan liikenteessä oli vuonna 1939 noin 1 800.
RIKOLLISUUS
1920-luvulla Suomessa tehtiin 8,4 henkirikosta 100 000 ihmistä kohden, mikä on enemmän kuin koskaan muulloin vuoden 1900 jälkeen ja lähes viisi kertaa enemmän kuin nykypäivänä. Vuonna 1919 voimaan tullut alkoholin kieltolaki muodosti Suomeen nopeasti ammattimaisen tai ainakin puoliammattimaisen salakuljetus- ja trokausrikollisuuden. Humalassa tehtyihin väkivaltarikoksiin suhtauduttiin melko ymmärtäväisesti, ja 1920-luvulla humalatila saattoi olla jopa peruste syyntakeettomuudelle tai lievemmälle tuomiolle. Myös lapsiin kohdistuneet murhat olivat yleisiä, abortit olivat laittomia, ehkäisy oli harvinaista sekä mielenterveys- ja lastensuojelupalvelut olivat kehittymättömät.
KIELTOLAKI
Suomessa kieltolaki kesti vuodesta 1919 vuoteen 1932. 1922 lakia uusittiin tiukemmaksi, ja se sai nimen ”kieltolaki”. Kieltolain kannatus oli voimakkainta 1910-luvulla ja se laski koko 1920-luvun ajan. Kieltolaista oli monenlaisia ongelmia, se muun muassa hankaloitti Suomen ulkomaankauppasuhteita viinintuottajamaihin kuten Ranskaan ja Espanjaan.
Kieltolailla oli Suomessa sekä kannattajansa että vastustajansa. Yleisesti kuitenkin katsottiin, että kieltolaki ja välttämättömyys sen rikkomiseen johti sekaannukseen, vakiintuneiden sääntöjen rikkomiseen ja yhteiskunnan murenemiseen.
Rikkomukset olivat yleisiä; 1920-luvun lopulla tuomittiin 20 000–30 000 henkilöä kieltolakirikkomuksista. Vuonna 1922 takavarikoitiin salakuljetettua spriitä 153 000 litraa, 1927 630 000 litraa ja 1930 jo lähes 1 052 000 litraa. Arvioiden mukaan salakuljetetusta alkoholista saatiin takavarikoitua 10–20 %.
Kieltolain jälkeen Suomeen kehitettiin omintakeinen järjestelmä, jossa alkoholin myynti tuli valtion monopoliksi. Syntyi Oy Alkoholiliike Ab, nykyinen Alko.
ARKKITEHTUURI
1920-luvulla muotoilussa ja arkkitehtuurissa jugend alkoi väistyä modernismin tieltä, ja pohjoismaisessa rakennustaiteessa vaikutti tällöin klassismi. Hyvänä esimerkkinä tyylistä on eduskuntatalo, jonka rakennustyöt aloitettiin 1926. Eräs vuosikymmenen tunnettuja arkkitehteja oli suomalainen Eliel Saarinen, joka vaikutti lähes koko 1920-luvun Yhdysvalloissa.
1930-luvulla luotiin modernin suomalaisen rakennustaiteen peruslinjat. Huippuunsa vietyyn järkeistämiseen pohjautuva funktionalismi oli vuosikymmenen leimaa antava tyylisuunta. Ajanjaksoa kutsutaan myös suomalaisen arkkitehtuurin “valkoiseksi kaudeksi”.
Funktionalismin keskeisimmälle suomalaisarkkitehdille eli Alvar Aallolle 1930-luku merkitsi lopullista läpimurtoa. Muun muassa Paimion parantola, Villa Mairea ja Viipurin kirjasto rakennettiin tuolloin. Muita aikakauden merkkiteoksia ovat muun muassa Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli Turussa ja Hilding Ekelundin Olympiakylä Helsingissä. Myös Alvar Aallon suunnittelema Sunilan sulfaattiselluloosatehtaan alue edustaa tyypillistä 1930-lukua.
Funktionalismin perusteoksia on myös Viljo Revellin, Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen Lasipalatsi (1936) Helsingissä. Lasipalatsissa ilmenevät funktionalismin olennaiset piirteet: horisontaalisuus, valkoisuus ja suuret lasipinnat.
Helsingin vuoden 1940 kesäolympialaisia varten rakennettiin Olympiastadionin lisäksi soutustadion ja uimastadion
1930-luvun loppua kohti funktionalismi antoi tilaa romanttisemmalle muotokielelle; sen perusidea toimivasta ja joustavasta elinympäristöstä jäi kuitenkin elämään.
MUOTOILU
1930-luvun suomalainen muotoilu tiivistyy pitkälti teollisen ja funktionaalisen huonekalun arkkityyppiin eli kolmijalkaiseen jakkaraan, jonka Aino ja Alvar Aalto patentoivat yhdessä huonekalutehtailija Otto Korhosen kanssa. Niin kutsuttua Aalto-jakkaraa pidetään jopa Suomen kansallishuonekaluna.
ASUMINEN
Asuntopolitiikka oli 1930-luvun Suomessa perhekeskeinen. Asumistaso oli kuitenkin vielä varsin matala. Vuonna 1930 WC oli vain 9 %:ssa ja kylpyhuone 2 %:ssa asunnoista. Alle puolet asunnoista oli sähköistetty. Vuonna 1940 WC oli noin 14 %:ssa ja kylpyhuone 6 %:ssa asunnoista. Sähkö oli noin 60 %:ssa asunnoista. 1930-luvun lamavuosina uusia asuntoja rakennettiin vähän, vuosikymmenen loppua kohden rakentaminen vilkastui.
Helsingin teräshuonekalutehtaan markkinoille tuoma kaksiosainen teräsputkisänky heteka yleistyi suomalaiskodeissa. Hetekan toisen osan saattoi työntää toisen alle, joten ne olivat käteviä ahtaissa asunnoissa, jollaisissa useimmat asuivat.
KOULUTUS
Vuonna 1921 säädettiin ensimmäistä kertaa laissa oppivelvollisuus, joka tuolloin määräsi kaikille pakolliseksi vähintään kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen. Kansakoulu laajeni, kun alakansakoulu yleistyi myös maaseudulla. 1920-luvulla Suomeen syntyi noin 145 uutta koulua vuodessa. Oppivelvollisuuden alettua lasten työssäkäynti väheni, ja tuli vuonna 1929 säädetyn lain nojalla kaupungeissa jopa mahdottomaksi. Maaseudulla lapset työskentelivät koulun ohessa entiseen tapaan.
Englannin kieltä alettiin opettaa kouluissa valinnaisena kielenä, mutta saksa säilyi yhä suosituimpana vieraana kielenä.
Helsingin yliopisto (perustettu jo vuonna 1640) sai rinnalleen kaksi yksityistä korkeakoulua: Åbo Akademin vuonna 1919 ja Turun Suomalaisen Yliopiston 1920.
KULTTUURI
1920-luku oli modernismin vuosikymmen. Modernia olivat jazzmusiikki, amerikkalainen filmi, naisten poikatyttötyyppi, kosmetiikka ja eksoottiset pukukankaat, neekerikultti, autot ja urheilu, alastomuuskulttuuri, ekspressionistinen draama- ja maalaustaide sekä vapaamittaiset runot.
Maalaustaiteessa uutta edusti esimerkiksi dadaismi. 1920-luvulla suomalaiselle yleisölle tulivat tutuksi myös surrealistiset, ekspressionistiset, kubistiset ja uusklassiset suuntaukset.
Valtio tilasi ahkerasti kuvanveistäjiltä muistomerkkejä ja sankaripatsaita uudelle tasavallalle. Tilaustyöt työllistivät etenkin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosta, jolta valtion tilaama patsas juoksijalegenda Paavo Nurmesta valmistui vuonna 1925.
KIRJALLISUUS
Suomen itsenäistyessä maassa pääsi vallalle kansallinen suuntaus, joka näkyi esimerkiksi kansanrunouden tutkimuksessa. Vasta itsenäistyneessä maassa siitä tuli identiteetin rakentamisen väline ja Kalevalasta ase ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä vastaan.
Aikakautta kuvaavia suomalaisia teoksia olivat esimerkiksi vuonna 1924 ilmestynyt Ilmari Kiannon teos Ryysyrannan Jooseppi ja 1928 ilmestynyt Mika Waltarin esikoisteos Suuri illuusioni.
Viikoittain ilmestyvien kuvalehtien läpimurto tapahtui 1920-luvulla, jolloin painotekniikka mahdollisti sävykkäiden valokuvien painamisen joukkopainoksina. Suurin oli vuodesta 1917 ilmestynyt Suomen Kuvalehti. Naistenlehdistä suosittu oli etenkin Kotiliesi (1923).
1930-luvun Suomen kirjallisuuteen vaikuttivat muun muassa Tatu Vaaskivi ja vapaan runomitan käyttäjä Katri Vala sekä Frans Emil Sillanpää (Silja, nuorena nukkunut, 1931, Ihmiset suviyössä, 1934), joka on ainoa suomalainen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto.
Näytelmäkirjallisuudessa vahva nimi oli Hella Wuolijoki, myöhemmin myös Yleisradion pääjohtajana tunnettu. Poliittisesti aktiivinen äärivasemmistolainen Wuolijoki toimi talvisodan aikana rauhanneuvottelijana, mutta jatkosodan aikana hänet tuomittiin vankeuteen maanpetoksesta. Mika Waltari kirjoitti 1930-luvulla useita Helsinkiin sijoittuvia romaaneja, kuten Appelsiininsiemen (1931), Surun ja ilon kaupunki (1936) ja trilogian Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935).
1930-lukua pidetään taide-elämän suhteen konservatiivisena. Vasemmistolaisilla taiteilijoilla oli niukalti liikkumatilaa esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Taiteilijajärjestö Kiila oli monen vasemmistolaisesti suuntautuneen taiteilijan koti. Muun muassa Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo ja Raoul Palmgren kuuluivat Kiilaan. Pentti Haanpää oli ryhmän ulkojäsen.
TEATTERI
Suomen teatteritaide oli 1930-luvulla vähemmän kokeilevaa kuin edellisellä vuosikymmenellä. Laman runtelemassa yhteiskunnassa suosittiin kepeitä komedioita ja hulvattomia farsseja. Porvarilliset näyttämöt ja työväen teatterit alkoivat yhdistyä lähinnä taloudellisista syistä, mutta osin myös siksi, että työväenteattereiden ohjelmistot lähenivät kansalaisteattereiden vastaavia.
Yrjö Soini eli Agapetus ja Mika Waltari kirjoittivat lukuisia suosittuja komedioita 1930-luvulla. Hella Wuolijoki aloitti Niskavuori-sarjansa vuonna 1936. Merkittäviä näytelmäkirjailijoita olivat niin ikään Lauri Haarla, Artturi Järviluoma, Aino Kallas, Artturi Leinonen, Lauri Pohjanpää ja Ilmari Turja.
MUSIIKKI
Suomeen uudet virtaukset tulivat pääasiassa Pariisin kautta. Muualta tulleiden salonki- ja hot-jazzin lisäksi Suomessa kehittyi kolmas jazz-tyyli: haitarijazz, jossa jazz-ainekset yhdistyivät keskieurooppalaiseen iskelmä- ja suomalaiseen pelimannimusiikkiin. Musiikkityyliä teki tunnetuksi etenkin viihdeorkesteri Dallapé.
Suomalaisia oopperoita olivat Leevi Madetojan vuosina 1920 – 1923 säveltämä Pohjalaisia, sekä Aarre Merikannon vuonna 1922 säveltämä Juha. Vuonna 1926 Jean Sibelius sävelsi Tapiolan.
Ennen radiota ja gramofonia musiikkia saattoi kuunnella ainoastaan elävänä. Molemmat laitteet yleistyivät 1930-luvulla; vuonna 1929 puhuttiin jopa “gramofonibuumista”. Liikkeet täyttyivät edullisista matkagramofoneista ja 78 kierroksen “näkkileipälevyistä”. Suomessa myytiin tuona vuonna yli miljoona äänilevyä; yhtä korkeisiin lukuihin päästiin vasta 1970-luvulla.
Yhdysvaltalainen rytmimusiikki vakiinnutti asemansa Suomessa 1930-luvulla. Suosituinta oli kuitenkin suomalainen musiikkituotanto, johtotähtenään Georg Malmstén. Dallapé-orkesteri ja lauluyhtye Harmony Sisters olivat aikakauden kevyen musiikin suosikkikokoonpanoja. Olavi Virta levytti ensimmäisen kerran vuonna 1939.
Foxtrot, tango, valssi, polkka ja jenkka nauttivat suosiota. Uudissana “iskusävelmä” tuli Suomen kieleen saksan Schlager-sanan pohjalta. Sittemmin alettiin käyttää termiä “iskelmä”. 1930-luvulla koettiin Suomi-iskelmän ensimmäinen kultakausi. Ensimmäiseksi suomalaiseksi hittikappaleeksi on mainittu vanhan suomalaisen rekilaulun melodian varaan rakennettu Emma (1929), jota myytiin runsaat 30 000 yksikköä. Kappaleen esitti Ture Ara.
Vuosikymmenen oopperatähtiä olivat muun muassa Oiva Soini ja Wäinö Sola. Suomalainen operettitaide oli voimissaan 1930-luvulla. Alan tähtiä oli muun muassa Mary Hannikainen.
ELOKUVAT
Suurin osa 1920-luvun elokuvista oli mykkäelokuvia. Euroopassa ja Suomessa näytetyistä elokuvista keskimäärin 60 % oli yhdysvaltalaisia, toiseksi eniten Suomessa näytettiin saksalaisia elokuvia.
1920-luvun tunnettuja suomalaisia elokuvia olivat muun muassa Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923), Erkki Kivijärven ja Harry Roeck-Hansenin ohjaama Murtovarkaus (1926) ja Axel Slangusin ja Wilho Ilmarin ohjaama Tukkijoella (1928).
Äänielokuvat alkoivat yleistyä 1930-luvulla. Erkki Karu oli perustanut Suomi-Filmin 1919, mutta hän jätti yhtiön riitauduttuaan sen kanssa ja perusti Suomen Filmiteollisuuden (SF) 1933. Karu kuoli loppuvuonna 1935 ja Toivo Särkästä tuli SF:n voimahahmo. Suomi-Filmiä luotsasi Risto Orko.
Suomalainen filmitähteys sai alkunsa 1930-luvulla. Valkokankaille tulivat tällöin muun muassa Hanna Taini, Regina Linnanheimo, Helena Kara, Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Vuosikymmenen tähtiä olivat niin ikään Kaarlo Angerkoski ja hänen vaimosa Siiri Angerkoski sekä Aku Korhonen ja Uuno Laakso.
RUOKA
1920-luvulla Suomessa syötiin lähinnä yksinkertaista ja perinteistä suomalaista ruokaa. Yleisimpiä ruokalajeja olivat muun muassa herne-, liha-, kala- ja kaalikeitto, erilaiset puurot ja vellit, läskisoosi, nakkikastike, maksakastike, syltty ja erilaiset laatikkoruoat. Lihaa ja kalaa säilöttiin usein suolaamalla, kun kylmälaitteita ei vielä ollut. Vuosikymmen oli maidon juomisen kulta-aikaa.
Appelsiinit, banaanit ja viinirypäleet olivat eksoottisia uutuuksia, joita oli saatavilla harvoin.
USKONNOT
Luterilaisen kirkon toiminnassa suuntauduttiin vahvasti sisäänpäin. Puhuttiin suomalaisesta luterilaisuudesta, jonka taustalla nähtiin etenkin herätysliikkeiden myönteinen vaikutus. Esimerkiksi lestadiolaisuus alkoi 1920-luvulla saada tunnustusta herätysliikkeenä.
1920-luvulla toimintansa Suomessa aloittaneita ”uskonnollisia” järjestöjä olivat Rotary International, Vapaamuurarijärjestö, Antroposofisen Liiton edeltäjä sekä Suomen Vapaakirkko ja Ruusu-Risti.
Vuonna 1920 suomalaisista oli luterilaisia 98,1 %, ortodokseja 1,6 % ja muihin uskontoihin kuuluvia 0,3 %.
URHEILU
Uutta Suomessa oli myös huippu-urheilu. Antwerpenin olympialaisissa 1920 Hannes Kolehmainen voitti maratonin, ja Paavo Nurmi voitti kolme kultaa ja yhden hopean. Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Paavo Nurmesta tuli legenda, ja myös Ville Ritola alkoi saavuttaa mainetta. Myös Heikki Liimatainen oli yksi 1920-luvun alun suomalaisia kestävyysurheilun huippunimiä. Hän voitti maastojuoksussa kultaa ja pronssia Antwerpenissa 1920, sekä kultaa Pariisissa 1924. Amsterdamin olympialaisissa 1928 Suomi menestyi yleisurheilussa jopa paremmin kuin Pariisin kisoissa. Suomalainen Clas Thunberg eli ”jääkenttien Nurmi” hallitsi yhdessä norjalaisen Ivar Ballangrudin kanssa pikaluistelua koko 1920-luvun.
Vuodesta 1925 alettiin järjestää joka toinen vuosi Suomi-Ruotsi -maaotteluita.
1930-luvulla suomalaiset niittivät mainetta urheilun parissa mm. ensimmäisellä hiihdon olympiavoitolla Lake Placidissa 1932, jonka saavutti Veli Saarinen. Keihäänheittäjä Matti Järvinen voitti kultaa Los Angelesin olympialaisissa 1932 ja paransi peräti kymmenen kertaa maailmanennätystä uransa aikana. Berliinin olympiakisoissa 1936 saavutettiin kolmoisvoitto miesten 10000 metrin juoksussa sekä yhteensä kahdeksan kultamitalia, kuusi hopeamitalia ja kuusi pronssimitalia.
Nyrkkeilyssä Gunnar Bärlund saavutti Euroopan mestaruuden ja hiihtäjä Klaes Karppinen viisi maailmanmestaruutta sekä kultaa Garmish-Partenkirchenissa 1936.
VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN
Siinä missä entisajan koululaitoksen ja opetuksen tarkoitus oli kohottaa kansallista ylpeyttä ja itsetuntoa, on koululaitos nykyään hyvin kaukana sen ajan arvoista ja käytännöistä. Nykyään koululaitos pilkkaa kansallista identiteettiä ja puhuu yksimielisesti globalismin ja globaalien arvojen puolesta. Toinen merkittävä muutos liittyy sisältöopetukseen: siinä missä muinoin painotettiin lukemisen, laskemisen ja käytännöllisten taitojen tärkeyttä, on nykyään sisältöosaaminen heikompaa ja painoarvo monikulttuurisuudessa, maailman pelastamisessa (esim. torjumalla ”ilmastonmuutosta”) ja sukupuoli-identiteetin tunnistamisessa. Siinä, missä entisajan opettajat edustivat kansallismielistä henkeä, ovat he nykyään suurelta osin arvoliberaaleja.
Entisajan kommunismi perustui sosiaaliluokkien eroavaisuuksiin kun moderni versio kommunismista ja sen hengenheimolaisista perustuu lähinnä vähemmistöidentiteetteihin.
Ennen poliittisilla puolueilla oli suhteellisen paljon näkemyseroja. Tänä päivänä kaikki valtapuolueet ovat samoilla linjoilla ns. megatrendien ja arvokysymysten suhteen.
Ruotsinkielisten valta-asetelma ja kulttuurillinen ero on ollut nähtävissä jo 200 vuoden ajan, eikä tuo ero ole vieläkään poistunut. Ruotsinkielisillä on paljon hallinnollista valtaa ja kulttuurillinen ero esimerkiksi rannikko-Suomen ja sisä-itä-Suomen välillä on merkittävä.
1920- ja 1930-luvuilla Suomea kehitettiin suomalaisten tarpeita ajatellen. Silloin laskettiin perusta niille arvoille ja instituutioille, jotka palvelivat Suomen kansalaisten hyvinvointia ja tulevaa kasvua ja kukoistusta, kun taas tänä päivänä Suomen omia kansalaisia vähätellään ja aliarvioidaan ja suomalaisten rakentamaa hyvinvointia murennetaan arvojen mädätyksellä ja kansallisen omaisuuden myymisellä globalisteille.
Valtiotasolla asti ns. oikeistolaisuus oli valtavirtaa ja vasemmistolaisuus koettiin rappeuttavana, kun taas nykyaikana tilanne on kääntynyt päinvastoin. Lähes kaikki valtion laitokset ja organisaatiot puhuvat uuskommunismin eli globalisaation puolesta ja pitävät kansallismielisyyttä vanhentuneena ja paheellisena.
1920- ja 1930-luvuilla Suomen päättäjät ja johtajat ymmärsivät kommunismin vaarallisuuden, jota he olivat aitiopaikoilta päässeet seuraamaan. Neuvostoliiton kommunistien vaikutusyritykset Suomen sisäpolitiikkaan olivat heidän tiedossaan ja oikeutetusti näkivät kommunismissa olevan kyse Moskovasta ohjatusta, yhteiskuntajärjestyksen tuhoamiseen tähtäävästä toiminnasta.
Pääasialliset lähteet:
Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg
Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge
Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen
Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen
Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila
Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio
Lisäksi:
Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive