Category: Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By AdminZS
Post date 8 November 2023

OSA 7. KOHTI UUTTA KUKOISTUSTA

2030-luku

ESITTELY

Tarkoitamme kukoistuksella kokonaisvaltaista Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnin ja menestyksen tilaa. Suomalaiset kääntävät katseensa meille kuulumattomista maailman kriiseistä oman maan menestyksen, turvallisuuden ja tervehenkisten identiteettien palauttamiseen, jolloin asioita voidaan jälleen pohtia järkiperäisesti ja suomalaisten hyvinvoinnin kannalta.

Suomi alkaa panostamaan omavaraisuuteen, palauttaa infran ja yritykset suomalaisomistukseen, tuomitsee vakavalla kädellä virkamiesten ja poliitikkojen korruption ja Suomen ulkoapäin johdetun päätöksenteon. Lisäksi, koulut ja valtion laitokset edistävät sellaista agendaa, joka kasvattaa normaaleja ja itsenäisiä kansalaisia.

Me suomalaiset olemme perinteisesti olleet ahkeraa ja aikaansaapaa kansaa, ja asioihin on käyty käsiksi väellä, voimalla ja tarmolla, ja asioita on saatu muuttumaan. On raivattu peltoa, ojitettu soita, viljelty maata, kasvatettu karjaa ja rakennettu itse omat talomme. On otettu vastuu omasta elämästämme. Emme ole vaatineet, että “joku muu” tekee sen meidän puolestamme, emme ole siirtäneet vastuuta aina “jonkun muun” harteille, vaan olemme tehneet sen itse.

Tämä asenne meidän on saatava takaisin. Me emme voi enää odottaa, että “joku muu” tekee sen puolestamme. Ei ole olemassa ketään “jotain muuta”. Me itse olemme se “joku muu”. Jos me emme ymmärrä tätä, uutta kukoistusta ei tule. Me syöksymme entistä syvemmälle suohon, josta ei moneen sukupolveen ole poispääsyä. Suurimmat kärsijämme ovat lapsemme ja heidän lapsensa.

Suomea on erityisesti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana viety pois raiteiltaan, taloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja kulttuurillisesti. Kukoistukseen pääseminen ei vaadi paluuta menneeseen, vaan pikemminkin tarkastelemalla perinteisiä menestystekijöitä ja oppimalla niistä, kansakunnan henki voidaan jälleen saada palamaan väkevällä liekillä.

Olemme Suomi2030-kansalaisprojektin yhteydessä määrittäneet 17 eri tavoitetta ja aihetta tulevaisuuden Suomelle, mitä kukoistus voisi tarkoittaa ja mitä kaikkea se pitäisi sisällään. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kaikki työkalut ja sisällöt ovat suurimman osan kansan tiedossa ja taidoissa. Meidät on saatu unohtamaan tärkeät ja oleelliset asiat ja päällemme on langetettu lukuisia korvaavia asioita, jotka ovat passivoittaneet ja hajoittaneet eheän ja toimivan kansakunnan.

Kun luet ja käyt läpi näitä 17 tavoitetta, avainta, me annamme muutamia konkreettisia esimerkkejä, mitä me kaikki voimme tehdä toisin, mutta mieti myös mielessäsi, mitä sinä olet valmis tekemään jatkossa toisin, koska tilanne ei muutu paremmaksi, ellei meistä jokainen ryhdy tekemään konkreettisesti muutoksia elämässämme ja toimimaan Suomea ja suomalaisia hyödyttävällä tavalla.

AVAIMET KUKOISTUKSEEN

Avain 1. Itsenäinen ja puolueeton Suomi

Itsenäisellä ja puolueettomalla Suomella tarkoitetaan sellaista valtiota, jossa Suomi sijaitsee myös kulttuurillisesti ja poliittisesti idän ja lännen välissä, osana Pohjoismaita ja kulttuurillisesti moninaista Eurooppaa. Suomi ei voi olla itsenäinen valtio ja suomalaisten edunvalvoja, mikäli maahamme kohdistetaan poliittista tai yhteiskunnallista vaikuttamista maan rajojen ulkopuolelta. Eikä maamme voi myöskään olla itsenäinen, mikäli meillä on johdossa tai virkamiestasolla vallassa olevia tahoja, jotka ensisijaisesti ajavat Suomen ulkopuolisten toimijoiden etua.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis kirjoittamaan kansanedustajille, kunnallispoliitikoille yms. ja vaatimaan heiltä vastauksia?

– Oletko valmis jakamaan esitteitä naapurustoon sellaisista kansanedustaja- ja presidenttiehdokkaista, jotka ovat itsenäisen ja puolueettoman Suomen kannalla?

– Oletko valmis tukemaan sellaisia kansanedustaja- ja presidenttiehdokkaita taloudellisesti, jotka ovat itsenäisen ja puolueettoman Suomen kannalla?

– Oletko valmis tiedustelemaan asiasta poliitikoilta tai virkamiehiltä, jos havaitset heidän ajavan Suomen päätösvaltaa ulkomaille tai mikäli hän ajaa Suomea osaksi tarpeettomia konflikteja?

Avain 2. Oma valuutta ja käteisen käyttö

Suomen markka mahdollistaa itsenäisen ja riippumattoman valuuttapolitiikan. Käteinen raha on konkreettinen ja fyysinen maksuväline, ja se on perinteisesti tarjonnut kansalaisille vapauden maksaa ilman, että kukaan tarkkailee tai kontrolloi ihmisen kuluttajakäyttäytymistä ja toimintaa. Käteisen käytön suhteen ei perinteisesti ole ollut mitään ongelmia, eikä ole tulevaisuudessakaan.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis käyttämään enemmän ja useammin käteistä, vaikka se hankaloittaisikin elämää hiukan?

– Oletko valmis ilmoittamaan mielipiteesi esim. kirjoittamalla kansanedustajille asiasta?

Avain 3. Vahva maanpuolustus

Suomella on historiallinen menestystarina sodankäyntiin liittyen talvi- ja jatkosotaan. Tämä tunnustetaan monia suurvaltoja myöten. Yksi merkittävimmistä syistä menestykseen oli vahva maanpuolustustahto sekä yhtenäinen käsitys taistelun merkityksestä. Valitettavasti maanpuolustusmentaliteetin sekä fyysisten resurssien merkitystä ei olla korostettu viime vuosikymmeninä, päinvastoin molempia edellä mainituista on ajettu systemaattisesti alas. Kansallisen identiteetin heikentyessä myös kiinnostus oman maan ja sen kulttuuri-identiteetin puolustamiseen ja ylläpitämiseen on heikentynyt.

Suomalaiseen maanpuolustukseen tulee laittaa resursseja ja mikä tärkeintä, suomalaisia tulee rohkaista kansallisen identiteetin puolustamiseen sisäistä ja ulkoista turvallisuusuhkaa vastaan. Suomalaisten ”isänmaan” tunnetta tulee kasvattaa ja kehittää, globalisaation sijaan.

Tilanne, jossa Suomi ulkoistaa maanpuolustuksen globaaleille toimijoille, ei ole kestävä eikä Suomen edun mukainen. Tämä johtaa eittämättä tilanteeseen, jossa on mukana muita intressiryhmiä, joilla on eri tavoitteet kuin Suomella ja suomalaisilla.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis rohkaisemaan ystäviäsi ja tuttaviasi käymään armeijan ja puhumaan armeijan puolesta?

– Oletko valmis viemään asiaa eteenpäin, jos havaitset Suomen sisällä maanpetoksellista toimintaa?

Avain 4. Korruption kitkeminen hallinnosta

Suomessa on tällä hetkellä toimijoita, jotka suuntaavat vero- tai velkarahoja Suomen ulkopuoliseen toimintaan tai sellaiseen toimintaan, joka hyödyttää vain äärimmäisen pientä osaa kansasta. Rahat sekä resurssit tulee käyttää suomalaisten hyödyksi, mikään muu toiminta ei ole loogisesti perusteltua.

Virkamies- sekä valtiontasolla on liian paljon hyväveli- ja hyväsiskoverkostoja, jotka eivät toimi rehellisesti ja avoimesti.

Kansanedustajien ja virkamiesten tehtävä on ajaa Suomen ja suomalaisten asioita, eikä hylätä maataan ja keskittyä palvelemaan ulkomaiden toimijoita. Erityisesti valtion virassa toimivat henkilöt ovat vastuullisissa tehtävissä, heidän tulee toimiva virkatehtävissään rehellisyyttä ja kunniallisuutta noudattaen.

Ulkoministeriö jakaa valtavia summia hankkeisiin, joista on käytännössä katsoen nollahyöty. Tämänkaltaisen rahan tuhlaamisen on loputtava ja se raha on laitettava yleishyödylliseen toimintaan.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis tekemään rikosilmoituksia havaitsemistasi väärinkäytöksistä?

– Oletko valmis kirjoittamaan eduskunnan oikeusasiamiehelle yms. havaitsemistasi väärinkäytöksistä?

Avain 5. Yrittäjyyden ja työn tukeminen

Suomalaiset ovat maailmalla tunnettuja teollisuudesta ja korkealaatuisesta osaamisesta. Suurin osa tämänhetkisestä tarpeesta työmarkkinoilla liittyy perinteisiin fyysisiin töihin. Näitä ei kuitenkaan arvosteta ylhäältä-alas suunnatussa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja työurien suunnittelussa. Suomen hyvinvointi perustuu suurelta osalta siihen, että kansalaiset tekivät töitä ja saivat siitä myös monenlaista arvostusta. Työnteon tulee olla palkitsevaa sekä rahallisesti että arvostuksen kautta.

Yrittäjyyttä on tuettava erityisesti byrokratian ja säännöstelyn vähentämisellä, erityisesti pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Mitä vähemmän yrittäjällä kuluu aikaa toisarvoisiin tehtäviin, sitä enemmän hän voi keskittyä arvon tuottamiseen, mikä on edellytys esim. työllisyyden parantamiseen.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis tekemään ostoksesi paikalliselta tuottajalta/kauppiaalta, vaikka joutuisitkin maksamaan tuotteista/palveluista vähän enemmän kuin monikansallisilta jäteiltä ostaessasi?

– Oletko valmis suosittelemaan muille ihmisille ja läheisille heille sopivaa työtä, jos ja kun tilanne tulee eteen?

Avain 6. Turvallinen lapsuus

Viimeisinä vuosina suomalaisiin kouluihin on rantautunut mitä ihmeellisempiä opetussuunnitelmia ja oppimismenetelmiä, jotka eivät kasvata tai kehitä lasta ja nuorta, vaan saavat heidät entistä enemmän sekaisin sekä omasta identiteetistä että maailman tapahtumista.

Koulujen rooli on opettaa lasta ja nuorta pärjäämään elämässä ja työmarkkinoilla, tarjoamalla opiskelijoille hyvät tiedot ja taidot perinteisissä oppiaineissa, kuten luonnontieteet, käsityöt, liikunta, kuvaamataito, kansalaistaidot, kielet jne. Mitään muuta ei tarvita sotkemaan hyvää kasvutarinaa.

Myös katuväkivalta on räikeän yleistä ja liian usein siihen liittyy elementti, jossa etniset ryhmät toteuttavat väkivaltaa kantaväestön nuoria kohtaan. Myös sellainen väkivalta, johon ei liity kulttuurinvälistä yhteentörmäystä, on ilmiönä haitallinen ja vaatii paneutumista.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis kirjoittamaan opettajalle/rehtorille ja vaatimaan, ettei lapsellesi opeteta luonnonvastaisuuksia?

– Oletko valmis ryhmäytymään tovereidesi kanssa sekä puolustamaan lähimmäisiäsi?

– Oletko valmis puhumaan muille vanhemmille esim. vanhempainillassa, että lapsille ei tule antaa mitään poikkeavaa seksuaali- tai identiteettikasvatusta koulussa esim. Setan taholta?

Avain 7. Perinteinen perhemalli

Lapsi ja nuori voivat hyvin silloin, kun hänellä on sellainen perhemalli, joka koostuu isästä ja äidistä, isovanhemmista ja mahdollisista veljistä ja siskoista. Nämä identiteetit on myös tärkeä säilyttää, jotta voidaan kuvata todellisuutta parhaalla tavalla, sen sijaan että nimet ja termit koetaan jollain tavalla vanhoillisiksi ja korvataan ne kasvottomilla tunnistamattomilla termeillä.

Tutkimusten mukaan lapset voivat paremmin silloin, kun heillä on perinteisempää järjestystä noudattava perhemalli, kuin sellaisissa tapauksissa joissa roolit ovat sekoittuneet.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis ottamaan yhteyttä kunnanvaltuutettuihin, ettet halua pride-liputusta kuntaasi?

– Oletko valmis omassa elämässäsi edistämään ja osoittamaan perinteisen perhemallin toimivuutta keskustelun ja oman esimerkin kautta?

– Oletko valmis tukemaan esim. ”aito avioliitto” -yhdistystä?

Avain 8. Humanitaarisen maahanmuuton minimointi

Suomi on jakanut erittäin suuria summia rahaa ulkomaille jo vuosikymmenten ajan. Tästä avusta, josta käytetään nimeä humanitaarinen apu, ei ole ollut millään tavalla sitä hyötyä mikä palvelisi sekä vastaanottajamaata että avun lähettäjää.

Suurilla volyymeillä tapahtuva humanitaarinen maahanmuutto muuttaa yhteiskuntaa useilla tavoilla ja sillä on negatiivisia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia vaikutuksia.

Suomea ohjaavat tällä hetkellä sellaiset kansainväliset sopimukset, joista on haittaa maallemme. Näin ollen on loogista, että Suomi eroaa tällaisista sopimuksista. Humanitaariseen maahanmuuttoon ei ole perusteita, Suomen rooli on rohkaista jokaisia ihmisiä ratkaisemaan ongelmansa omassa kotona. Kaikenlainen avustus, jossa Suomesta lähtee laivoja tai henkilöitä noutamaan ihmisiä väärin perustein Suomeen, on loputtava ja tällaista ei tule edistää.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis lähtemään mielenosoituksiin ja protestoimaan väestönvaihtoa vastaan?

– Oletko valmis ottamaan yhteyttä kansanedustajiin tai virkamiehiin, ettet halua Suomeen lisää elintasopakolaisia?

Avain 9. Omista kansalaisista huolehtiminen

Nykyaikana Suomessa ei ole juuri lainkaan kansalaisjärjestöjä, liittoja tai muita toimijoita, jotka avustavat suomalaisia vähempiosaisia ja niitä kansalaisia, jotka ovat joutuneet taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen ahdinkoon erilaisten sääntöjen ja rajoitusten vuoksi. Suomalaisten on aika alkaa auttamaan toisia suomalaisia, sillä yhdessä pärjäämme paremmin näitä keinotekoisesti laadittuja muutoksia ja kehityksiä kohtaan.

Sosiaaliset yhteisöt ja kontaktit ovat tärkeä tekijä maailmassa, jossa tietokoneet ja sosiaalinen media on tullut korvaamaan arkisen ulkoilman. Erityisesti vanhusten tulee saada palvelunsa siten, että he pärjäävät mahdollisimman hyvin eikä heidän tarvitse omaksua uutta ja turhaa teknologiaa tai ideologiaa.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis tekemään hyväntekeväisyystyötä esim. vanhusten parissa?

– Oletko valmis auttamaan kanssaihmistä pulassa, oman osaamisesti ja kykysi rajoissa?

Avain 10. Vastuullinen journalismi ja tiedonvälitys

Suomalainen valtamedia on tällä hetkellä sellaisessa tilassa, jossa se jättää kertomatta kansalaisille tärkeitä asioita kotimaan ja ulkomaan rintamalta, vaikka tämä tieto olisi helposti saatavilla.

Toiseksi, valtamedia soveltaa saatua tietoa tai osoitettua näyttöä liian yksipuolisesti, kun selkeästi asioihin liittyy tietoa, joka vaikuttaa lopputulokseen. Minkäänlainen tarkoituksenmukainen tiedon pimittäminen tai olemattomiin perusteisiin liittyvä suomalaisten vähättely ja syyllistäminen eivät kuulu kehittyneen sivistyvaltion agendaan.

Suomalaisen median tulee olla puolueeton, objektiivinen ja vailla sellaista agendaa, mitä se tällä hetkellä omaa.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis tekemään kansalaisjournalismia ja julkaisemaan sitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa?

– Oletko valmis kirjoittamaan lehtien palstoille tai online-foorumeihin, jos havaitset virheellistä tietoa mediassa?

– Oletko valmis ottamaan yhteyttä median edustajaan mikäli havaitset hänen tuottavan yksipuolista tai vääristynyttä tietoa?

Avain 11. Omavarainen maa-, metsä- ja vesitalous

Suomen ei tule missään olosuhteissa myydä kansallisomaisuuttaan eikä kriittistä infraa ulkomaiseen omistukseen, kuten kaivostyötä, metsiä ja vesistöjä, pohjavettä, sähköverkkoja, lentoliikennettä, maanteitä, rautateitä, energiantuotantoa.

Suomen tulee myös olla kaikissa olosuhteissa ruokatuotannon suhteen omavarainen (riittävät varastot kaikissa tilanteissa).

Olemme myös maailmanhuippuja metsien hoidossa, joten meidän ei tule kuunnella muiden maiden ”asiantuntijoiden” neuvoja metsien hoitamisesta. Me olemme itse asiantuntijoita tämän aiheen osalta.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis hankkimaan omia kanoja (jos mahdollista)?

– Oletko valmis lisäämään puun polttoa kotona (jos mahdollista)?

– Oletko valmis keräämään marjoja, sieniä, polttopuita yms. metsistä?

– Oletko valmis kasvattamaan perunoita, porkkanoita yms. siirtolapuutarhassa/viljelyspalstalla/omalla pihalla?

Avain 12. Maaseudun elinvoimaisuus

Maassamme on paljon hyödynnettävissä olevaa riistaa sekä peltoalaa, jota tulee arvostaa ja hyödyntää tehokkaammin ruoantuotantoon. Ilman maaseutujen merkitystä, ruoantuotantomme olisi vaarannettu. Meidän tulee hyödyntää entistä enemmän kotimaista tuotantoa, erityisesti maito- ja lihatuotantoa, joita ilman maaseutu köyhtyy ja näivettyy.

Kansalaisten on hyvä tutustua paremmin ja konkreettisesti siihen, mitä maaseuduilla tapahtuu ja siitä, mistä maaseudun arki koostuu, mitä haasteita ja mahdollisuuksia maalla eläminen tarjoaa. Meidän tulee tukea myös muunlaista kehitystä vallalla olevan urbanisaation sijaan.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis hankkimaan entistä enemmän elintarvikkeita suoraan paikalliselta tuottajalta, vaikka se olisi hieman kalliimpaa ja vaivalloisempaa?

– Oletko valmis vierailemaan ja tutustumaan maatilojen toimintaan ”avoimien ovien” päivinä?

Avain 13. Ilmastohysterian lopettaminen

Suomen rooli globaaleihin ympäristöongelmiin sekä ilmastoon on käytännössä olematon. Sen sijaan, maallamme on perinteisesti ollut korkea osaaminen usealla eri ympäristöteknologian saralla.

Kenenkään lapsen tai nuoren ei tule kokea ahdistusta asioista, jotka eivät pidä paikkaansa ja joilla ei ole mitään merkitystä.

Kansainväliset ilmastosopimukset eivät hyödytä Suomea, mutta niistä on paljon haittaa. Ei ole millään lailla perusteltua pidättäytyä näiden sopimusten piirissä.

Suomalaisten ei tule huolehtia eikä stressata ilmastoon liittyvistä asioista, eikä tehdä mitään sellaisia uudistuksia, joissa ilmastoagendan rooli on millään lailla merkityksellinen.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis etsimään todellista tietoa valtamedian ulkopuolelta ja jakamaan sitä eteenpäin?

– Oletko valmis omassa elämässäsi elämään normaalisti, esim. käyttämään puuta tai polttoöljyä kotisi lämmittämisessä?

– Oletko valmis antamaan taloudellista tukea niille järjestöille/ihmisille, jotka tuovat oikeaa ja todellista tietoa esiin ilmaston muuttumisesta?

Avain 14. Luonnonsuojeluun konkretiaa

Suomi on tuhansien järvien maa, meillä on puhdasta vettä sekä metsää, josta useat eurooppalaiset voivat vaan kadehtia. Suomalainen ei myöskään pelkää olla metsässä. Tämä itsessään on arvo, jota tulee vaalia.

Suomalaisten ei tarvitse millään lailla hävetä, vaikka luonnosta otetaan kansalle energiaa ja ravintoa. Päinvastoin sen tulisi olla itsestäänselvyys, luontoa kunnioittaen ja sen kestävyyttä vaalien.

Koko ympäristöön ja ilmastoon liittyvä keskustelu on täysin sivuraiteilla. Suomessa on puhdasta vettä, hyvät ilmasto-olosuhteet sekä maan kokoon nähden vähän ihmisiä. Luonnonsuojelun tulee keskittyä konkreettisiin ja loogisesti perusteltuihin asioihin, kuten siisteyteen ja roskaamiseen. Nämä ovat konkreettisia luonnonsuojeluun liittyviä tekoja, joiden vaikutuksen jokainen voi nähdä.

On ensiarvoisen tärkeää, että luontoa ei myydä ulkomaille, vaan se pidetään suomalaisten pyhänä paikkana.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis keräämään roskia ja jätettä luonnosta mikäli sellaisia näet kulkiessasi?

– Oletko valmis viettämään enemmän aikaa luonnon helmassa tutustuen eri kansallismaisemiin ja luontotyyppeihin?

Avain 15. Realistinen energiapolitiikka

On vain ja ainoastaan järkevää, että Suomi toteuttaa sellaista energiapolitiikkaa, jossa hyödynnetään kansallisia ja toistaiseksi kansainvälisiä uusiutuvia ja uusiutumattomia energiamuotoja. Näistä esimerkkejä on kotimainen turve ja ulkomailta tuotu öljy, kivihiili ja maakaasu.

Suomea ei voida ympäristöllisesti ja ilmastollisesti verrata Keski-Eurooppaan tai Etelä-Eurooppaan. Meillä on harva väentiheys, kylmät talvet sekä pitkät välimatkat. Energian käyttömme tulee olla yksilöity Suomen ja suomalaisten tarpeisiin.

Olemme kautta historian olleet edellä kävijöitä ympäristö- ja energia-asioisssa, meidän ei tule muuttaa asenteita eikä käytänteitä siksi, että jossain muualla näin sanotaan, etenkään kun se ei palvele meidän etua.

Suomalaiset voivat käyttää ja hyödyntää niin paljon edullisia fossiilisia polttoaineita, kun he itse haluavat. Tällä ei ole vaikutusta kokonaisuuteen, mutta hyödyntämällä perinteistä energiantuotantoa sekä -käyttöä hyödymme maana ja kansalaisina.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis ottamaan yhteyttä kansanedustajiin, että vastustat pakonomaista vihreää siirtymää?

– Oletko valmis maksamaan bensiinistä/dieselistä enemmän, vaikka sähköautolla ajaminen olisi halvempaa?

– Oletko valmis lämmittämään taloasi puulla/polttoöljyllä, vaikka se saisikin sinut näyttämään “vanhoilliselta”?

Avain 16. Etiikka ja moraali kunniaan

Suomalaisten tulee edistää eettistä, moraalista sekä sivistyksellistä elämää omassa arjessaan. Ketään ei pidä pakkorokottaa, päätökset tulee tehdä kansallisesti ilman Suomen ulkopuolisten toimijoiden vaikuttamista, toisia ihmisiä tulee kohdella asiallisesti, heikompia tulee puolustaa, suomalaisten ei pidä stressata asioista, jotka eivät meille kuulu, Suomen ja suomalaisten asemaa ei saa tarkoituksella heikentää tai alistaa, vanhempien ihmisten arvoa tulee kunnioittaa,

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis omassa elämässäsi toimimaan rehellisesti, vaikka valheen voimalla saisitkin enemmän?

– Oletko valmis puolustamaan heikompia?

– Oletko valmis muistuttamaan ihmisiä suomalaisten perinteiden tärkeydestä?

Avain 17. Inhimillinen elämä

Suomessa on perinteisesti ollut vahva sosiaalinen yhteisöllisyys. Tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisia on autettu ja tuettu, yksilön sekä yhteiskunnan puolelta. Vahvan sosiaalisen yhteisöllisyyden muodostaa väestön kulttuurillinen samankaltaisuus. Suomi on rakennettu ja kehitetty kovalla työllä ja kansallisella yhteisöllisyydellä. Tämä on mahdollistanut hyvän elämän niin enemmistölle kun vähemmistöillekin. Ne arvot, asenteet ja käyttäytyminen, joka hyvän elämän on mahdollistanut, ovat vaalimisen ja muistamisen arvoisia.

Mitä sinä olet valmis tekemään toisin jatkossa?

– Oletko valmis elämään ”analogisesti” vastakohtana kaiken ”digitalisoitumiselle”?

– Oletko valmis olemaan kohtelias, vaikka saisitkin huonoa palvelua?

– Oletko valmis auttamaan taloudellisesti vähävaraisia?

– Oletko valmis viettämään aikaasi vanhusten ja yksinäisten kanssa, joilla ei ole ketään apuna?

OSALLISTAMINEN JA VAATIMUKSET

On kuitenkin yksi elintärkeä asia, jota tarvitaan mahdollistaakseen Suomen palauttamisen sellaiseksi maaksi, jollaisen ylivoimaisesti suurin osa kansasta haluaa sen olevan. Jokaisen kansalaisen on aktivoiduttava tekoihin ja otettava vastuu tämän maan johtamisesta, kehittämisestä ja haitallisten ilmiöiden poislakaisemisesta.

Mennyt on se aika, jolloin poliitikot tai virkamiehet ajattelivat Suomen ja suomalaisten etua ja hyvinvointia, yksittäisiä henkilöitä lukuunottamatta. Jo pelkästään koneisto on ohjelmoitu siten, että se toimii ilman vastuullisia kuljettajia ja käyttäjiä ja toteuttaa itse itseään ajamalla muiden sidosryhmien etua, paitsi sen tärkeimmän, eli keskivertosuomalaisen.

Politiikka ja virkamieskoneisto, jossa päätöksenteko tapahtuu, ei palvele kansaa, vaan kansa on saatu palvelemaan näitä edellä mainittuja instansseja. Ei ole olemassa, eikä tule olemaan riittävän vahvaa ja monipuolista tahoa, joka yksistään politiikan kautta kykenee palauttamaan Suomen raiteilleen. Tämä on huomattu liian monta kertaa ja liian monen vuoden aikana.

Lisäksi, kun ihminen itse kykenee toteuttamaan kehitystä ja muutosta, tavalla mistä on hyötyä ja mikä ei perustu vain korulauseisiin, tällä tavoin ihminen voi oikeasti kokea voimaantuvansa. Tämä luo myös yhteiskunnallista merkitystä, kun kansa kokee, että se voi itse vaikuttaa asioihin.

Verkostoidu

Kukoistuksen kannalta on hyvin tärkeää, että suomalaiset verkostoituvat samalla tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Olemme jo nähneet vuosien aikana, kuinka pirstaloitunut kansakuntamme on. Tämä tulee jatkumaan aina kun jokin globaali ilmiö esitellään meille ja tuodaan vastuullemme.

Otollinen tilanne on se, että joka kaupungissa ja paikkakunnalla on ryhmiä, jotka tukevat tarvittaessa toisiaan henkisen tai fyysisen koitoksen edessä sekä vastustavat haitallisia ilmiöitä yhdessä, ryhmänä. Suomi oli ennen sosiaalisesti yhteisöllisempi ja tästä johtuen myös vahvempi sisäisiä ja ulkoisia uhkakuvia kohtaan. On aika palauttaa vahva yhteisöllisyys ja se alkaa hyvistä verkostoista, joissa jokaisella henkilöllä on oma rooli ja merkitys.

Aktivoidu

On ensiarvoisen tärkeää, että kansalaiset aktivoituvat johtamaan omaa arkea ja yhteiskunnallista tilaa. On selkeästi nähtävissä mitä tapahtuu, kun annamme mandaatin yhteiskunnan johtamisesta virkamiehille ja poliitikoille; he päätyvät ajamaan oman viiteryhmänsä tai kansainvälisten tahojen etua. Tähän ryhmään ei valitettavasti kuulu suurin osa keskivertosuomalaisista.

Aktivoituminen nostaa energiatasot ja asettaa meidät takaisin siihen tilaan, jossa kansalaiset päättivät ja määräsivät sen minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Aktivoitumalla mahdollistamme sen, että politiikka ja järjestelmät ovat kansalaisia varten, eikä päinvastoin.

Osallistu

Osallistumalla toimintaan jokainen henkilö voi kokea olevansa tärkeä, saadessaan vaikuttaa asioihin ja jakaa näkemyksiä ja kokemuksia samanhenkisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Suomi2030-kansalaisprojektiin liittyen on olemassa paljon erilaisia asioita, jonka parissa voi toimia ja saada aikaan muutosta parempaan.

LOPUKSI

Se aika on mennyt, kun pystyimme luottamaan poliittisiin päättäjiimme ja heidän hyväntahtoisuuteen Suomen ja suomalaisten hyväksi. Ehkä sekin aika vielä jossain tulevaisuudessa palaa, mutta karu totuus on, että ellemme yhdessä ja jokainen erikseen ryhdy elämään ja toimimaan toisella tavalla, edessämme tulee olemaan hyvin vaikeat ajat.

Itsekkyys, itsekeskeisyys, “koska minä haluan” -ajattelu vie meitä vain syvemmälle suohon, jonka vaikutukset tulevat enimmäkseen näkyviin lapsillemme ja heidän lapsilleen. Emme voi olla niin passiivisia ja sinisilmäisiä, että ulkoistaisimme vastuun tulevaisuudesta ulkopuolisille tahoille samalla kun uskottelemme itsellemme, että joku ”laupias samarialainen” tai poliitikko, ”joku muu”, ajaa parempaa huomista meille, lapsillemme ja lastenlapsille. Muutos on meistä itsestämme kiinni, vaikka meille uskotellaan aivan päinvastaista ja meidät halutaan passivoida, jotta ottaisimme kiltteinä lampaina vastaan kaiken, mitä meille uskotellaan.

Pian tulee aika, jolloin jokaisen tulee tehdä valinta.

Orjuus vai vapaus?

Alistuminen vai itsenäisyys?

Valinta on sinun.

Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By AdminZS
Post date 11 October 2023

OSA 6. SUOMEN ITSENÄISYYDEN ALASAJO

2000-, 2010- ja 2020-luku

ITSENÄISEN VALTION TUNNUSMERKKEJÄ

1. Kansainvälinen tunnustus ja vahvistetut rajat

2. Oma maa, lippu, vaakuna ja kansallislaulu

3. Oma raha- ja valuutta politiikka ja keskuspankkijärjestelmä sekä kansantalous ja budjetointi

4. Oma perustuslaki, valtiovalta/hallintokoneisto ja kansalliset perusoikeudet

5. Oma lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta/oikeuslaitos

6. Kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti ja riippumattomuus

7. Taloudellinen riippumattomuus ja kauppapolitiikka, oma verotusoikeus ja sosiaalipolitiikka

8. Täysvaltaisuus, oma valtiojärjestys, yhtenäinen ja keskitetty univeraali valta

9. Oma politiikkakoneisto ja oikeus itse määrätä ulkopoliittisista suhteistaan

10. Oikeus itse päättää sotilaallisesta liittoutumisesta tai liittoutumattomuudestaan

11. Omat puolustusvoimat ja oma järjestysvalta ja kontrollikoneisto

12. Oma virallinen kieli/kielet, oma kulttuuri ja perinteet

Suomi on menettänyt näistä jo suuren osan. Ja menettää koko ajan lisää.

TÄRKEIMPIÄ ALASAJOON VAIKUTTAVIA ASIOITA

Liittyminen Euroopan Unioniin 1.1. 1995

Ne perusteet, joilla Euroopan Unionia ja siihen liittymistä markkinoitiin suomalaisille, ovat osoittautuneet liian monilta osin paikkaansa pitämättömiksi. Suomi on joutunut globaalien toimijoiden pelinappulaksi ja leikkikentäksi. Euroopan Unioni on Euroopan päälleliimattu valtaelin, jonka luonne on täysin päinvastainen mitä perinteisen Euroopan.

Siinä, missä Eurooppa on moninainen useista etnisyyksistä ja kulttuureista koostuva maantieteellis-poliittinen alue, Euroopan Unioni on Eurooppaa tasapäistävä ja yhdenmukaistava kourallisesta byrokraatteja koostuva instanssi, joka ei huomioi Euroopan maiden erilaisia ominaispiirteitä, kansallista identiteettiä ja omia intressejä.

Euroopan Unionin agenda ja megatrendit sekä poliittis-yhteiskunnalliset sisällöt ovat yhdenmukaisia Washingtonin kanssa. On myös kiistanalaista, millä tavoin Suomi vietiin poliitikkojen toimesta 1990-luvun puolessa välissä osaksi Euroopan Unionia.

Kansainvälistymisen vaihtaminen globalismiin

Suomen voidaan kutsua olleen kansainvälinen todella kauan aikaa, riippuen tavasta jolla kansainvälisyys määritellään. Joka tapauksessa, ihmiset matkustivat eri paikkoihin, tavaroita ja hyödykkeitä vaihdettiin ja kauppaa käytiin eri toimijoiden kanssa, tavalla joka hyödytti eri osapuolia.

Globalisaation voimistuessa muutaman vuosikymmenen aikana, myös toisenlaiset arvot, asenteet ja käyttäytyminen alkoivat rantautua Suomeen, ihmisten ja tavaroiden liikkumisen lisäksi. Suomen ja suomalaisten kannalta globalisaation suurin ongelma on se, että se hyödyttää sitä ajavia tahoja, ei Suomea ja suomalaista keskivertokansalaista.

Globalisaation avulla Suomen poliittista, yhteiskunnallista ja kulttuurillista ilmapiiriä ja raja-alueita saatiin muokattua. Pelkkä kansainvälistyminen rajoittui yksinkertaistaen siihen, että ihmiset matkustelivat vieraisiin maihin, kauppaa käytiin ulkomaalaisten kanssa ja tiettyjä kulttuurillisia piirteitä omaksuttiin meille Suomeen. Tämä kaikki tapahtui kuitenkin siten, että Suomi säilytti ja piti kiinni omasta identiteetistä, asenteista ja arvomaailmasta sekä päätöksenteosta.

Omasta valuutasta luopuminen (markasta euroon) 1.1. 1999

Suomalaisissa oppikouluissa tiedettiin jo 1950-luvulla, että siinä vaiheessa kun valtio menettää oman rahayksikön, menetetään myös osa itsenäisyydestä ja itsemääräämisoikeudesta. Suomen luopuessa markasta ja siirtyessä euron käyttöön, kävi juuri näin.

Nyt on selkeästi nähty, että siirtyminen euroon on heikentänyt Suomen taloutta ja varallisuutta verrattuna esimerkiksi Ruotsin tilanteeseen.

Emme esimerkiksi pysty enää tekemään omaa raha- ja valuuttapolitiikkaa, joka tarkoittaa, että Suomi on entistä enemmän kansainvälisten voimien armoilla.

Suomalaisten yritysten ja infran myynti ulkomaille

Vuosina 1997-2017 myytiin yli 1300 suomalaista yritystä ulkomaiseen omistukseen ja kokoajan myydään lisää.

Valtiosta ei ole enää siinä vaiheessa jäljellä mitään, jos ja kun sen yritykset ja infran omistaa maan ulkopuolinen taho ja/tai sen ihmiset identifioituvat globalisteiksi toimijoiksi perinteisen kansallisen identiteetin sijaan.

Valtio ei kykene puolustautumaan tai toimimaan omien intressien kautta, kun päätösvalta on siirtynyt sen ulkopuolelle. Lisäksi moderniin aikakauteen kuuluu se elementti, että yritysten valta yhteiskunnallisessa ja poliittisessa päätöksenteossa on kasvanut radikaalisti.

Yritysten ja infran siirtyessä ulkomaalaisille ja monessa tapauksessa tuntemattomille toimijoille, ei voida olla varmoja että heidän tarkoitusperät ovat yhdenmukaisia Suomen ja suomalaisten hyvinvoinnin kanssa.

Kansainväliset ilmasto-, pakolais- yms. sopimukset (YK, WHO, EU)

Lukuisat kansainväliset sopimukset, joihin Suomi on avokätisesti ja nöyrästi sitoutunut, ajavat politiikkaa, joka heikentää Suomen itsemääräämisoikeutta, toimivuutta ja itsenäisyyttä. Kansainvälisten toimijoiden, kuten YK:n, WHO:n tai EU:n valta on niin suuri, että ne pystyvät ohjaamaan mitä valtioissa tapahtuu, ohjeistamalla poliittista toimintaa, koululaitoksia, valtion laitoksia sekä yksityisyrityksiä.

On ristiriitaista, että ulkopuolinen toimija voi sanella ja määrätä, kuinka itsenäisen valtion tulisi toimia päätöksenteon ja johtamisen suhteen. Suomi on hoitanut asioitansa mallikkaasti vähintään autonomiasta asti 1800-luvulta. Kansainvälisiin sopimuksiin sitoutumisessa on myös se huono puoli, että päätöksiä tekevien suomalaisten tahojen ei tarvitse ottaa vastuuta teoistaan, vaan he voivat ulkoistaa päätöksenteon ja agendan suoraan ulkopuolisille ylikansallisille toimijoille, näin ollen tekemällä itsensä turhaksi ja pakoilemalla vastuuta.

Väestönvaihto

Väestönvaihtoa on ilmiö, jota monet valtiolliset ja julkiset toimijat yrittävät leimata olemattomaksi ilmiöksi. Väestönvaihtoa sekä sen oleellisuutta on kuitenkin suhteellisen helppoa tarkastella ja tutkia. Siihen liittyy kolme mitattavissa olevaa ilmiötä: ulkopuolisen väestön siirtyminen Suomeen, suomalaisten ja ulkomaalaisten syntyvyys sekä väestön siirtymiseen liittyvä agenda, toisin sanoen kuka ja ketkä tahot promotoivat väestön siirtymistä Suomeen.

Viimeisten noin 15 vuoden aikana olemme saaneet seurata viikoittain, usein jopa päivittäin, päämedioista sitä, kuinka Suomeen tarvitaan ulkomaalaisia ja että Suomi ei pärjää ilman ulkomaalaisia. Tähän suomalaisten vähättelyyn syyllistyvät erityisesti poliitikot, median edustajat, lukuisten eri liittojen johtajat sekä julkisten tahojen ja valtion virkamiesten edustajat.

Suomalaisten syntyvyys on hyvin alhainen, kun puolestaan ulkomaalaisten kohdalla syntyvyysluku on korkea. Lisäksi Suomeen saapuu jatkuvasti ulkomaalaisia ihmisiä, milloin Afrikasta, milloin lähi-idästä ja milloin Ukrainasta.

”Woke”-ilmiö

Tämän vuosituhannen ilmiöistä eräs haitallisimmista on niin Yhdysvalloista rantautunut ”Woke”-ilmiö. Ilmiön perusprinsiippi on se, että perinteinen yhteiskuntaa ylläpitävä järjestys ja arvomaailma määritellään kokonaan uusiksi. Vanhat mallit asetetaan keinotekoisesti ja vääristelemällä huonoon valoon ja pyritään korvaamaan uudella järjestyksellä ja maailmankatsomuksella, joka palvelee vain ja ainoastaan tiettyjä marginaaliin kuuluvia uhriryhmiä. Woke kumoaa kokonaan moderniin tieteeseen, tutkimukseen ja laatuun perustuvan oppijärjestelmän.

Näitä woke-ilmiöitä ovat mm. hyvesignalointi, moraaliposeeraus, “cancel culture”, uhriutuminen, poliittinen korrektius, kehopositiivisuus, intersektionaalinen feminismi, rasismi, joilla kaikilla pyritään tuhoamaan perinteinen maailmanjärjestys.

NATO:oon liittyminen 2023

NATO:oon liittyessä Suomi käytännössä asettaa itsensä entistä enemmän ulkomaalaisten toimijoiden alustaksi ja siirtää valtaa ulkomaisille toimijoille. Suomelle hyödyllinen perinteinen rooli idän ja lännen välisenä puskurivaltiona muuttui kertaheitolla.

NATO:n agenda ei ole yhteensopiva Suomen taloudellisen, kulttuurillisen ja sosiaalisen toimivuuden kanssa. Suomea palvelee parhaiten se ajatusmalli, jossa Suomi pitää hyvät diplomatiasuhteet kaikkien ympärillä olevien maiden kanssa ja voi hyödyntää näitä suhteita kaupankäyntiin ja muuhun toimintaan, pitäytymällä itsenäisenä toimijana suurvaltojen konfliktien ulkopuolella.

YLEISTÄ / TAUSTAA

Suomi oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jälkiteollinen runsaan viiden miljoonan ihmisen yhteiskunta. Vuosikymmentä leimasi talouden nousukausi, joka päättyi finanssikriisiin vuonna 2008. Telekommunikaatioyhtiö Nokian merkitys Suomen taloudelle oli huomattavan suuri.

2000-vuosikymmenen Suomessa internet ja matkapuhelimet yleistyivät nopeaan tahtiin ja tulivat lähes kaikkien ihmisten käyttöön. Suomessa alkoi näkyä globalisaation negatiiviset vaikutukset, erityisesti kulttuurillisesti. Maahanmuuttajien osuus maan väestöstä lisääntyi ja väestön ikääntyminen jatkui.

Viihteessä uutta olivat niin kutsutut tositelevisio-ohjelmat, joihin usein liittyi kilpailu, jossa osallistuja yksi toisensa jälkeen putosi pois. Suomi voitti Euroviisut ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran vuonna 2006 Lordin kappaleella Hard Rock Hallelujah. Elokuvateattereihin tuli yhdysvaltalaisen Al Goren dokumenttielokuva ”Epämiellyttävä totuus”, jossa peloteltiin ihmisiä valheellisella ilmaston lämpenemisellä. Myöhemmin elokuvassa esitetyt väitteet on osoitettu täysin paikkansa pitämättömäksi.

2010-luvulla Suomi oli jälkiteollinen noin viiden ja puolen miljoonan asukkaan yhteiskunta. Lähes koko 2000-luvun ensivuosikymmenen kestänyt talouskasvu päättyi vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin, jonka jäljiltä Suomen talouskasvu oli heikohkoa koko vuosikymmenen ajan.

2000-luvun alku oli käänteentekevä ajanjakso suomalaisuuden ja Suomen identiteetin kannalta. Suomi omaksui entistä avoimemmin globaalit arvot ja ulkoa päin ohjeistetut kansainväliset sopimukset. Aiempina vuosikymmeninä esitellyt ”tasa-arvot”, monikulturismi ja muut globaalit ”ongelmat” ja kriisit tuotiin yhä hanakammin suomalaisten vastuulle.

Suomessa tapahtunut kokonaisvaltainen kulttuurinmuutos sekä siihen liittyvä kiihtyvyys kohti 2010-lukua oli käsinkosketeltava. Oli havaittavissa, että Suomea koskeva päätöksenteko oli siirtymässä entistä enemmän Suomen ulkopuolelle ja suomalaisten hyvinvoinnista päättivät kansainväliset sopimukset ja megatrendit.

2000-luvun alussa populaarikulttuuri ja yhteiskunta amerikkalaistui ja samalla englanninkielistyi entistä enemmän. Yritysten ja koululaitosten globalisoituessa englanti käyttökielenä yleistyi ja Suomi omaksui trendejä amerikkalaisesta populaarikulttuurista.

Etenkin Euroopan tasolla oli nähtävissä kulttuurillista väsymystä ja rappiota, mutta kestäisi vielä joitain vuosia, ennen kuin tämä rappiotila saavuttaisi kunnolla Suomen. Suomella oli edelleen hyvät suhteet kaikkiin maihin ja kauppaa käytiin niin idän kuin lännenkin kanssa. Talous kasvoi vuosikymmenen loppuun (2008) asti, mutta samaan aikaan velan osuus alkoi kasvaa.

Digitalisaation ja informaatioteknologian raju kehittyminen vei viestintäkulttuurin ja kuluttajakäyttäytymisen aivan uudelle tasolle. Vielä vuosituhannen alussa Suomi menestyi PISA-mittareilla koulutuksessa, mutta 2010-luvulle siirryttäessä tilanne heikkeni. Yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa vaihto-opiskelu ja kulttuurivaihto yleistyi.

2010-luvun aikana suomalaisuus ja itsenäisyys kokivat eksistentiaalisen kriisin. Vuosikymmenen aikana valtamedia ”asiantuntijoineen” ja kolumnisteineen muistuttivat säännöllisesti suomalaisia heidän ”rasismistaan” ja toisaalta monikulturismin hyvistä puolista. Liberalismi ja kulttuurirelativismi olivat vuosikymmenen vallitsevia ajatussuuntauksia ja vuosikymmenen aikana erityisesti koulutettujen ihmisten keskuuteen tuli tavaksi kyseenalaistaa kokonaan sekä etninen identiteetti (suomalaisuus) että sukupuoli-identiteetti (mies vs. nainen). Tämä johtui siitä, että ulkoa päin tulleiden trendien luonteeseen kuului vapautua perinteistä ja uudelleen määritellä perinteiset identiteetit.

Päätöksenteko siirtyi entistä enemmän Suomen ulkopuolelle, hinnat kallistuivat ja infrastruktuurin ja palvelujen tila heikkeni. Kriittistä infraa ja tuhansia yrityksiä alettiin myydä ulkomaalaisille toimijoille. Vielä 1980- ja 1990-luvuilla esimerkiksi pankki- ja postipalvelut toimivat erinomaisesti verrattuna 2010-luvun loppuun.

EU:n painostamana myös Suomi joutui jakamaan rahaa muille Euroopan maille, jotka olivat hoitaneet omaa talouspolitiikkaansa holtittomasti, tästä varoittavana esimerkkinä Kreikan kriisi, jonka koko karmaiseva totuus tuli ilmi 2000- ja 2010-luvun vaihteessa.

Kulutushysteria sai nuoret velkaantumaan pikavippien kautta ja televisiotarjonta keskittyi pääasiallisesti uusintoihin ja roskaviihteeseen. Sosiaalisen median käyttö sanalla sanoen räjähti, suomalainen kulutusjärjestelmä alkoi myös natista liitoksistaan ja nuorten sekä nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ja mielialalääkkeiden käyttö lisääntyivät voimakkaasti. Myös yhä useampi nuori jätti armeijan kesken tai päätti olla menemättä sinne lainkaan.

Digitalisaatiota promotoitiin jatkuvasti ja kaikkialla, kouluihin oli omaksuttu opetussuunnitelmiin itseohjautuvuus ja ilmiöoppiminen. Populaarikulttuuri, koululaitokset, valtion instituutiot ja jopa yritysmaailma nostivat strategiseen keskiöön identiteettipolitiikan. Luonnontieteisiin pohjautuvat sosiaalitieteet eivät enää toimineet yhteiskunnallisen käyttäytymisen ja kehityksen tukipilareina vaan ideologinen relativismi – suhteellisuus oli tullut korvaavaksi maailmankatsomukseksi erityisesti koulutetun kulttuuriväen ja virkamiesten keskuudessa.

Poliittisessa toiminnassa ei nähty halua tai osaamista estää Suomen kehityssuuntaa. Valtapuolueiden onnistui ajaa agendaansa menestyksekkäästi. Nekin puolueet, jotka perinteisesti olivat olleet vastakkaisilla linjoilla erityisesti isojen kysymysten suhteen, olivat nyt täysin samankaltaisia. Kaikki ajoivat lisää maahanmuuttoa, laajennettua digitalisaatiota, sukupuolivähemmistöjen ”aatelisointia”, ilmastohysteriaa, rahasiirtoja ulkomaille (kehitysapua) sekä kaikenkattavaa globalisaatiota ja rajattomuutta.

Digitalisaation ja teknologian kehittyessä palvelut heikkenivät. Asiakkaat ja kuluttajat joutuivat entistä enemmän tekemään asioita itse, vaikka tätä muutosta markkinoitiin asioiden helpottumisella ja palvelujen joustavuudella tai monipuolistumisella.

Energian hinta kallistui entisestään ja valtio myi infraa ja valtionyrityksiä ulkomaisille yrityksille. Byrokratian määrä oli kasvanut tähtitieteelliseksi ja tämä näkyi mm. eri sertifikaattien, diplomien ja korttien (työturvallisuuskortti, tulityökortti, vesityökortti, hygieniapassi yms.) muodossa. Sosiaali- ja terveyspalvelut heikkenivät ja pankit ja yritykset ajoivat palvelujaan internettiin.

Sosiaalinen pääoma ja siihen liittyvä yhteisöllisyys pirstaloitui ja syntyi jatkuvasti enemmän uusia intressiryhmiä, jotka eivät olleet millään lailla keskivertokansalaisille hyödyksi. Kriiseillä peloteltiin jatkuvasti ja erityisesti valtamedian agenda oli räikeän läpinäkyvää.

HALLINTO JA POLITIIKKA

2000-luvulla Suomen presidentteinä toimivat Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994 – 2000 sekä Tarja Kaarina Halonen 2000 – 2012. Suomen uusi perustuslaki tuli voimaan maaliskuussa 2000: uudistus vahvisti parlamentaarista demokratiaa ja korosti pääministerin asemaa. Presidentin valta supistui.

Eduskuntavaalit järjestettiin kahdesti 2000-luvulla, vuosina 2003 ja 2007. Suurimpia puolueita olivat Suomen Keskusta, Kansallinen Kokoomus ja SDP. Vasemmiston kannatus oli merkittävästi vähäisempää kuin aiempina vuosikymmeninä: vuoden 2007 vaaleissa SDP:n, Vasemmistoliiton ja pienten vasemmistopuolueiden yhteenlaskettu ääniosuus oli hieman yli 30 %. Vihreä liitto oli vakiinnuttanut paikkansa puoluekartalla ja Perussuomalaiset oli muutaman prosentin pienpuolue. Äänestysvilkkaus oli samaa luokkaa kuin 1990-luvulla, noin kaksi kolmasosaa äänioikeutetuista kävi äänestämässä.

Keväällä 2008 nousi vaalirahakohu, koska edellisen vuoden eduskuntavaaleissa useiden ehdokkaiden vaalirahoituksessa havaittiin puutteita. Kohu jatkui useamman vuoden ja paljasti asian takana olleen Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen laajaa korruptiota.

2010-luvuilla Suomen presidentteinä toimivat Tarja Kaarina Halonen 2000 – 2012 sekä Sauli Väinämö Niinistö alkaen 2012.

Eduskuntavaalit järjestettiin Suomessa 2010-luvulla kolme kertaa: 2011, 2015 ja 2019.

2010-luvun suurimmat puolueet olivat Kokoomus, Keskusta sekä SDP. Perussuomalaiset vakiinnuttivat asemaansa: puolueen kannatus oli huomattavasti suurempaa kuin 2000-luvun ensikymmenellä. Toinen kannatustaan kasvattanut puolue on Vihreät, joiden kannatus kansallisissa vaaleissa oli noussut eduskuntavaaleista 2015 lähtien. Perussuomalaisten puoluekokouksessa 2017 puolue hajosi puheenjohtajaäänestyksen vuoksi, minkä seurauksena perustettiin Sampo Terhon johtama Sininen tulevaisuus. Sininen tulevaisuus putosi eduskunnasta 2019, mutta liikemies Hjallis Harkimon perustama Liike Nyt sai eduskuntaan yhden paikan.

Kuluneen vuosikymmenen aikana Suomessa istui seitsemän hallitusta. 2010-luvun pääministereitä olivat: Matti Vanhanen, Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Juha Sipilä, Antti Rinne ja Sanna Marin.

Aivan vuosikymmenen loppumetreillä pääministerinä aloittanut Sanna Marin oli virkaansa astuessaan vasta 34-vuotias. Täten hän on Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri ja ohitti edellistä ennätystä hallinneen Esko Ahon.

Helsingissä järjestettiin 16. heinäkuuta 2018 huippukokous, jossa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ja Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasivat toisensa.

HALLINNOLLINEN JAKO

Läänien määrää oli vähennetty vuoden 1997 lääniuudistuksessa ja vuoden 2009 viimeisenä päivänä koko läänilaitos siirtyi historiaan. Suomen viimeisiä läänejä kutsuttiin suurlääneiksi; yhteensä niitä oli kuusi: Ahvenanmaan lääni, Etelä-Suomen lääni, Itä-Suomen lääni, Lapin lääni, Länsi-Suomen lääni ja Oulun lääni. Läänien tilalle tuli seitsemän aluehallintovirastoa:

– Etelä-Suomen aluehallintovirasto

– Itä-Suomen aluehallintovirasto

– Lapin aluehallintovirasto

– Lounais-Suomen aluehallintovirasto

– Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto

– Pohjois-Suomen aluehallintovirasto

– Ahvenanmaan valtionvirasto

Vuonna 2000 kuntia oli 452 eli vain hieman vähemmän kuin 1970-luvun lopulla. Vuonna 2010 kuntien määrä oli pudonnut 342:een eli joka neljäs kunta katosi kartalta. Monikuntaliitokset synnyttivät alueellisesti laajoja kokonaisuuksia, joiden hallinnollinen alue sisälsi useita taajamia. Tilanne oli päinvastainen aiempaan, jolloin kaupunkien keskustaajamat ulottuivat kaupunkikuntaa ympäröivien maalaiskuntien alueille.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

Suomen väkiluku kasvoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä maltillisesti, noin 3,5 %. Väestönkasvu oli hitaimmillaan vuosikymmenen alussa ja kiihtyi vuosikymmenen loppua kohden. Suomi oli muuttovoittomaa: maahanmuutto lisääntyi huomattavasti maastamuuton pysyessä melko vakaana.

Syntyvyys pysyi verraten vakaana, vuosittain syntyi noin 55.000–60.000 lasta. Kuolleiden määrä pysyi niin ikään vakaana, vuosittain siirtyi ajasta ikuisuuteen noin 50.000 suomalaista. Syntyvyys vuosikymmenellä jäi kuitenkin matalammaksi kuin 1970- ja 1980-luvuilla. Väestönkasvun painopiste siirtyi luonnollisesta väestönlisäyksestä maahanmuuttoon.

Koko 1900-luvun jatkunut Suomen väestön keskittyminen Uudellemaalle jatkui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Myös Pirkanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan väestöosuudet kasvoivat. Väkilukuaan kasvattivat eritoten kasvukeskukset Helsinki, Tampere ja Oulu lähiympäristöineen. Myös Turun ja Jyväskylän seudut vetivät väkeä. Itä- ja Kaakkois-Suomen maakuntien väkiluvut laskivat.

2010-luvulla Suomen väkiluku kasvoi verkkaisesti. Väestönkasvu oli 3,2 %. Viiden ja puolen miljoonan asukkaan raja ylittyi lokakuun lopulla 2016.

Syntyvyys oli laskenut useita vuosia peräkkäin ja vuoden 2015 lopussa syntyi vähemmän lapsia kuin kertaakaan sitten 1860-luvun nälkävuosien. Vuonna 2016 kuolleiden määrä ylitti syntyneiden määrän ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Vielä vuonna 2010 Suomessa syntyi yli 60.000 lasta, mutta vuonna 2019 vain noin 46.000.

Maahanmuuttoja oli noin 309.200 ja maastamuuttoja noin 155.500. Suomen muuttovoitto oli siten 153.600 henkeä. Ulkomaalaisten määrä kaksinkertaistui vuosina 2005–2015. Vuonna 2015 Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden määrä nousi räjähdysmäisesti,

Suomessa oli vuonna 2017 noin 384.100 ulkomaalaistaustaista henkilöä, eli 7,0 % Suomen väestöstä. Suurimmat ulkomaalaisryhmät ovat:

– Venäjä 75.800 (1,38 %)

– Viro 51.500 (0,94 %)

– Ruotsi 32.400 (0,59 %)

– Irak 20.200 (0,37 %)

– Somalia 19.800 (0,36 %)

– Jugoslavia 12.200 (0,22 %)

– Kiina 11.300 (0,21 %)

– Vietnam 10.800 (0,20 %)

– Thaimaa 10.500 (0,19 %)

– Afganistan 8.900 (0,16 %)

Uudenmaan maakunnan väestönkasvu oli kiihtynyt. Väestömäärän lasku jatkui erityisesti Kaakkois- ja Itä-Suomessa sekä Lapissa. Väkiluku kääntyi laskuun myös Etelä-Suomessa sijaitsevissa Kanta- ja Päijät-Hämeen maakunnissa, vaikka niiden väestömäärä kasvoi vielä 2000-luvun ensikymmenellä.

TALOUSELÄMÄ

Suomen bruttokansantuote kasvoi vuosina 1994–2008 lähes 70 %. Kyseiset vuodet kattavat 1990-luvun laman ja 2008 alkaneen finanssikriisin välisen ajan. Vuonna 2000 Suomen bruttokansantuote (bkt) oli noin 158 miljardia euroa (vuoden 2010 hinnoissa). Vuonna 2008 bkt oli 198 miljardia, kunnes seuraavana vuonna tapahtui romahdus: bkt supistui yli 8 % ja laski vuosikymmenen puolenvälin tasolle (vuonna 2022 n. 266 miljardia).

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen talouskasvun takana oli pitkälti Nokia-vetoinen ICT-klusteri. Vuonna 2000 Nokian osuuden Suomen bkt:sta laskettiin olevan peräti neljä prosenttia.

Vuonna 2008 alkoi teollisuuden pudotus, josta Suomi ei ollut toipunut vielä seuraavan vuosikymmenen puoleenväliin mennessä. Inflaatio pysyi vuosikymmenen aikana maltillisena, useina vuosina se jäi alle yhden prosentin. Nousukauden lopussa vuonna 2008 inflaatio nousi hieman yli neljän prosentin, seuraavana vuonna se putosi nollaan.

Suomen vaihtotase oli koko 2000-luvun ensikymmenen ajan ylijäämäinen, vuosikymmenen alussa ylijäämää oli jopa kahdeksan prosenttia bruttokansantuotteesta, mikä on suomalaisittain poikkeuksellista. Vuosikymmenen loppua kohden ylijäämä supistui, ja vaihtotase kääntyi alijäämäiseksi seuraavan vuosikymmenen alussa.

Työttömyysaste pysyi korkeana läpi vuosikymmenen. Vuonna 2000 Suomen työttömyysaste oli Työ- ja elinkeinoministeriön tilaston mukaan 12,6 % ja vuonna 2009 puolestaan 11,2 %. Alimmillaan työttömyysaste oli vuonna 2007, jolloin se oli 8,5 %.

Vuosikymmenen aikana puhuttiin Suomea uhkaavasta työvoimapulasta, “huutavan työvoimapulan” uumoiltiin olevan aivan nurkan takana. Käytännössä työvoimasta oli pulaa lähinnä terveysalalla. Laajamittainen työvoimapula ei realisoitunut myöskään seuraavan vuosikymmenen alkupuolella, vastoin ennusteita.

Suomen valtionvelka alkoi supistua 1990-luvun lopulla. Vuonna 2008 velkaa oli noin 54 miljardia euroa, minkä jälkeen velan määrä alkoi kasvaa. Velan suhde bruttokansantuotteeseen oli alimmillaan niin ikään 2008, jolloin se oli noin 29 %. Vuonna 2000 suhde oli 48 % (vuonna 2022 51,6%).

Vähittäiskaupan alalla tapahtui useita myllerryksiä. Vuoden 2004 alussa Helsingin Osuuskauppa ja Osuusliike Elanto fuusioituivat, jolloin esimerkiksi legendaariset Maxi-marketit muutettiin Prismoiksi.

Samana vuonna S-ryhmä osti Suomen Sparin. Vuonna 2002 päivittäistavaramarkkinoiden saksalainen haastaja Lidl rantautui Suomeen. S-ryhmä ohitti Ruokakeskon Suomen päivittäistavarakaupan markkinajohtajana. Suomeen rantautui useita ulkomaalaisia erikoisliikeketjuja, kuten Dressmann vuonna 2000, Bauhaus 2001, Stadium 2001, Clas Ohlson 2002, Plantagen niin ikään 2002 ja Gina Tricot vuonna 2007.

Euro oli otettu käyttöön tilivaluuttana tammikuussa 1999. Käteisvaluuttana Suomessa käytettiin markkaa vuoteen 2002. Suomi siirtyi euroon yhdentoista muun Euroopan unionin maan kanssa 1. tammikuuta 2002; Vaihtojakso markasta euroon kesti tammi- ja helmikuun 2002. Markkoja sai lunastaa euroiksi tasan kymmenen vuotta vaihtojakson päättymisestä. Euron virallinen muuntokerroin oli 5,94573 Suomen markkaa.

1990-luvulla muodostunut Sonera yhdistyi ruotsalaisen Telia-yhtiön kanssa vuoden 2002 aikana muodostaen TeliaSoneran.

Suomen bruttokansantuote kasvoi hyvin vähän vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä lähtien. Edellisellä vuosikymmenellä taloudelle tärkeä Nokia myytiin vuonna 2013 Microsoftille, minkä jälkeen ICT-alan työpaikkojen määrä väheni. Toisaalta peliteollisuus kasvoi 2010-luvulla muun muassa Rovion ja Supercellin menestyksen myötä. Suomeen investoivat muun muassa Google ja Yandex.

Vuonna 2019 bkt oli noin 205 miljardia eli vain kolmisen prosenttia korkeampi kuin nousukauden lopussa vuonna 2008. Asukasta kohden laskettuna kasvua ei tapahtunut lainkaan vuosina 2008–2019.

Inflaatio oli 2010-luvulla vähäistä lukuun ottamatta vuosia 2011 ja 2012. Vuonna 2015 koettiin 0,2 %:n deflaatio, eivätkä kuluttajahinnat ponkaisseet mainittavaan nousuun vuosikymmenen lopun talouskasvun myötäkään.

Suomen vaihtotase oli 2010-luvulla alijäämäinen.

Työttömyysaste kasvoi 2010-luvun alkupuolella edeltävän vuosikymmenen lopun lukemista. Vuonna 2015 työttömyysaste oli 9,4 %. Tämän jälkeen työttömyysaste on hieman laskenut: vuonna 2018 se oli 7,4 %.

Suomen valtionvelka kasvoi 2010-luvulla. Velan määrä ylitti 100 miljardia euroa vuonna 2016. Velan määrä on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2009. Syksyllä 2014 Standard & Poor’s alensi Suomen luottoluokitusta parhaasta AAA-luokasta toiseksi parhaaseen AA+-luokkaan. Samoin tekivät myös Fitch ja Moody’s vuonna 2016.

RIKOLLISUUS

Elokuussa 2017 Turun keskustassa tapahtui Suomen historian ensimmäinen jihadistipohjalta tehty terroriteko, ns. Turun isku, jossa marokkolainen turvapaikanhakija hyökkäsi veitsellä kymmenen henkilön kimppuun. Heistä kaksi sai surmansa ja kahdeksan loukkaantui eriasteisesti.

Toinen vuosikymmenen tunnettu rikosoikeudenkäynti liittyi ns. Aarnio-vyyhtiin, jossa Helsingin huumepoliisin entistä päällikköä Jari Aarnio syytettiin törkeistä lahjus- ja virkarikoksista sekä myöhemmin myös huume- ja henkirikoksista.

LIIKENNE

Rautateiden sähköistäminen jatkui: 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa yli puolet Suomen rataverkosta oli sähköistetty. Vuosikymmenen aikana sähköistetyn rataverkon pituus kasvoi noin 700 kilometriä. Vanhoja sinisiä vaunuja korvattiin kaksikerrosvaunuilla ja Pendolinojen määrää lisättiin.

Henkilöautojen ensirekisteröintejä tilastoitiin yli 1,3 miljoonaa eli huomattavan paljon verrattuna 1990-lukuun. Vuonna 2009 rekisteröintien määrä tosin romahti. Vuosikymmenen alussa henkilöautoja oli noin 2,1 miljoonaa, vuosikymmenen lopussa lähes 2,8 miljoonaa. Suhteellisesti vielä enemmän lisääntyi moottoripyörien ja mopojen lukumäärä.

2000-luvun ensikymmenen meriliikenteen suurimpiin projekteihin kuuluu Vuosaaren satama, joka avattiin marraskuussa 2008 yli viiden vuoden rakennustöiden jälkeen. Sen ansiosta satamatoiminnot väistyivät Helsingin kantakaupungista, jonka vanhoille satama-alueille alettiin suunnitella asuinalueita.

Meriliikenteessä yleistyivät niin kutsutut pika-alukset, katamaraanit, joilla pääsi Helsingistä Tallinnaan puolessatoista tunnissa ja jotka eivät liikennöineet talvisin. Tallink osti Silja Linen 2006.

Lentoliikenteen matkustajamäärät lisääntyivät. Vuonna 2000 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli noin 13,8 miljoonaa, vuonna 2009 puolestaan noin 16,2 miljoonaa huolimatta huomattavasta vähennyksestä kahteen edellisvuoteen nähden. Vuonna 2009 Helsinki-Vantaan matkustajamääräksi tilastoitiin noin 12,6 miljoonaa.

Nopeasti lisääntyneestä ajoneuvojen lukumäärästä ja alati kasvavista liikennemääristä huolimatta liikenneturvallisuus koheni. Tieliikennekuolemien lukumäärä vähentyi vuosikymmenen alun yli 400:sta vuosikymmenen lopun alle 300:aan.

2010-luvulla Valtion rautatiet (VR) oli edelleen monopoliasemassa rautateiden henkilöliikenteessä. Kaukojunaliikenne hoidettiin yleensä InterCity- tai Pendolino-junilla; suuri osa vanhoista sinisistä pikajunavaunuista oli jo romutettu. 2010-luvulle tultua lähes kaikki merkittävät rataosuudet oli jo sähköistetty.

Raideliikenteen suurimpia projekteja olivat Kehärata (2015), joka toi junayhteyden Helsinki-Vantaan lentoasemalle sekä Länsimetro (2017) eli Helsingin metron jatke Espoon Matinkylään.

Yksityisautoilu oli edelleen suosittua 2010-luvun Suomessa. Läpi vuosikymmenen eniten ensirekisteröityjä automerkkejä ovat olleet Toyota, Volkswagen ja Škoda. Suosituimpia henkilöautomalleja ovat olleet Škoda Octavia, Volkswagen Golf, Nissan Qashqai, Toyota Auris ja Toyota Avensis.

Useissa Suomen kaupungeissa otettiin käyttöön moderni kaupunkipyöräjärjestelmä, esimerkiksi “Alepa-fillarit” Helsingissä 2016 ja “Viking Line -pyörät” Turussa 2018. Vuonna 2019 suurten kaupunkien katukuvaan ilmestyi vuokrattavia sähköpotkulautoja, jotka ovat herättäneet paitsi innostusta, myös huolta suurten nopeuksien aiheuttamista vaaratilanteista

Matkustajamäärät Suomenlahden yli Viroon rikkoivat aiempia ennätyksiä. Vuonna 2016 Helsingin ja Tallinnan välisen laivaliikenteen matkustajamääräksi tilastoitiin lähes 9 miljoonaa.

Suomen kansallinen lentoyhtiö Finnair otti vuonna 2015 ensimmäisenä eurooppalaisena yhtiönä käyttöön uuden Airbus A350 XWB -koneen.

Liikenneturvallisuus jatkoi kohenemistaan 2010-luvulla. Vuosina 2010–2017 tieliikenteessä kuoli keskimäärin noin 250 ihmistä vuodessa. Vastaavasti vuosina 2003–2008 tieliikenteessä kuoli keskimäärin hieman yli 350 ihmistä vuodessa.

KOULUTUS

Suomi oli 2000-luvun ensikymmenellä peruskoulun yläluokkalaisten oppimistuloksia mittaavien PISA-tulosten kärkimaa etenkin lukutaidossa ja luonnontieteissä. Myös matematiikassa suomalaisoppilaat sijoittuivat hyvin korkealle. Tosin vuonna 2009 Suomen tulokset alkoiva heikentyä.

2010-luvulla digitaalisten laitteiden merkitys osana opetusta kasvoi merkittävästi. Perinteisiä koulukirjoja käytettiin vähemmän kuin aiemmin. Ylioppilaskirjoitukset muuttuivat vuosina 2016–2019 vaiheittain sähköisiksi.

Vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä aloitti toimintansa Aalto-yliopisto, kun Helsingin kauppakorkeakoulu, Taideteollinen korkeakoulu ja Teknillinen korkeakoulu yhdistyivät. Samana päivänä myös Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistyivät Itä-Suomen yliopistoksi.

Pitkään peruskoulun yläluokkalaisten oppimistuloksia mittaavien PISA-tulosten kärkimaana ollut Suomi jatkoi taantumistaan 2010-luvulla monella mittarilla niin absoluuttisesti kuin suhteessa muihin maihin.

USKONTO JA SIVIILISÄÄTY

Vuoden 2009 lopussa 79,7 % suomalaisista kuului Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja vuoden 2019 lopussa 68,6 %. Ortodoksiseen kirkkoon kuului niin vuoden 2009 kuin vuoden 2017 lopussa reilut yksi prosentti suomalaisista. Kirkosta eroaminen on yleistynyt voimakkaasti: vuosina 2010−2018 Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta on eronnut yli puoli miljoonaa ihmistä, mikä on lähes kaksi kertaa enemmän kuin vuosina 2000−2009 ja lähes kolme kertaa enemmän kuin vuosina 1990−1999.

Huomattavia eropiikkejä on tapahtunut etenkin lokakuussa 2010 Yle TV2:n Homoilta-ohjelman jälkeen sekä marras-joulukuussa 2014, kun eduskunta oli äänestänyt ns. tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto tuli Suomessa lailliseksi maaliskuun alussa 2017. Kaikki papit eivät kuitenkaan ole alkaneet vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, koska se on ristiriidassa perinteisen kirkon käsityksen ja Raamatun sanan kanssa.

ARKKITEHTUURI

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä valmistui useita näyttäviä lasipintaisia rakennuksia kuten 1990-luvullakin. “Lasiarkkitehtuurin” 2000-lukulaisia edustajia on muun muassa Itämerentorni (2000) Helsingin Ruoholahdessa ja Innova (2002) Jyväskylässä. Espoon Keilaniemeen valmistui vuonna 2001 73-metrinen Kone Building ja vuonna 2008 Leppävaaraan valmistui samankorkuinen Panorama Tower.

Uusia kauppakeskuksia kohosi eri puolille Suomea: Iso Omena ja Mylly avattiin 2001, Sello 2003, Ideapark 2006, Skanssi 2009. Kauppakeskus Rajalla – På Gränsen avattiin aivan Ruotsin rajan välittömään läheisyyteen lokakuussa 2008.

Myös kaupunkien ydinkeskustoihin rakennettiin kauppakeskuksia, suurimpana Kauppakeskus Kamppi, joka vihittiin käyttöön maaliskuussa 2006. Muita merkittäviä uuden vuosituhannen rakennuksia ovat esimerkiksi Lahden Sibeliustalo (2000), Kotkan Maretarium (2002), Pikkuparlamentti (2004), Turun pääkirjasto (2007) ja viihdekeskus Flamingo (2008).

Toisen maailmansodan jälkeen rakennetun määrältään runsaan asuntokannan ikääntyminen merkitsi 2000-luvulle tultaessa korjausrakentamisen jatkuvaa kasvua. 1960- ja 1970-luvun lähiöiden esteettistä ilmettä haluttiin kohentaa ja energiatehokkuuteen kiinnitettiin erityistä huomiota.

2010-luvulla korkea rakentaminen lisäsi jälleen suosiotaan. Tällä vuosikymmenellä valmistuneita tornitaloja ovat muun muassa Turun Ikituuri (2011), Hotelli Torni Tampere (2014), Jyväskylän Maailmanpylväs (2014) ja Espoon Niittyhuippu (2017). Vuonna 2019 Helsingin Kalasatamaan valmistui Suomen ensimmäinen pilvenpiirtäjä, 35-kerroksinen ja 134 metriä korkea Majakka.

Vuosikymmenelle tyypillisiä ovat olleet myös puurakenteiset ja erikoisen muotoiset rakennukset, esimerkkeinä Kampin kappeli (2012), Saamelaiskulttuurikeskus Sajos (2012), Suomen luontokeskus Haltia (2013), Löyly (2016) ja Helsingin keskustakirjasto Oodi (2018).

Muita merkittäviä 2010-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Vantaan Pyhän Laurin kappeli (2010), Helsingin Musiikkitalo (2011), Seinäjoen uusi kaupunginkirjasto Apila (2012), Kangasala-talo (2014), Helsingin Uusi lastensairaala (2018) sekä Metropolia-ammattikorkeakoulun Myllypuron kampus (2019).

Uusien kauppakeskusten nopeatahtinen rakentaminen jatkui 2010-luvulla. Lahden Karisma avattiin vuonna 2011, Kouvolan Veturi 2012, Kuopion Matkus niin ikään 2012, Porin Puuvilla 2014, Jyväskylän Seppä 2017 ja Ideapark Seinäjoki 2019. Myös suurimpiin kaupunkeihin nousi nopeatahtisesti useita uusia kauppakeskuksia: Helsinkiin avattiin Kaari vuonna 2013 ja Redi 2018, Ouluun avattiin Ideapark 2014 ja Valkea 2016, sekä Tampereelle avattiin kauppakeskus Ratina 2018. Vuonna 2019 Helsingin Pasilaan avattiin Pohjoismaiden suurin kauppakeskus Mall of Tripla.

MUOTOILU JA SISUSTUS

Retrotyyli tuli muotiin ja vanhojen tavaroiden hinnat ampaisivat ylös vastaavasti: tällainen arvonnousun kokenut esine oli esimerkiksi retronostalginen Pehtoori-kahvipannu. Lisäksi syntyi useita vanhaan perustuvia uusia tuotteita, esimerkiksi Marimekon Unikko-kuosia (1964) käytettiin lukemattomissa kulutustavaroissa.

Asemansa jo 1900-luvulla vakiinnuttanut Stefan Lindfors jatkoi uraansa 2000-vuosikymmenellä. Hän suunnitteli oivaltavia keittiötarvikkeita, kuten Boy-juomalasin Iittalalle ja MeHu-juomalasin Marlille.

MATKAPUHELIMET

Matkapuhelimet yleistyivät nopeasti ja lankapuhelinliittymien määrä kääntyi puolestaan selvään laskuun. Digitaalinen matkapuhelinjärjestelmä GSM syrjäytti 1980-luvun alussa käyttöönotetun analogisen NMT-järjestelmän. NMT-900-verkko suljettiin tammikuussa 2001 ja NMT-450-verkko tammikuussa 2003. Loppuvuonna 2008 Suomessa tilastoitiin lähes seitsemän miljoonaa matkaviestinliittymää, kun taas kiinteiden puhelinliittymien määrä oli laskenut alle 1,7 miljoonan.

Matkapuhelimien ominaisuudet lisääntyivät. Vuosikymmenen alussa markkinoille tulivat kamerapuhelimet, joilla alkuun saattoi ottaa vain heikkotasoisia kuvia. Matkapuhelimet pienenivät, halpenivat ja muuttivat ihmisten välistä kommunikointia.

2010-luvulla erityisesti Applen iPhone-puhelimet ja Samsungin valmistamat puhelimet olivat suosittuja. Internet-yhteydet nopeutuivat ja puhelinten toiminnot kasvoivat. Matkapuhelimella ei enää pelkästään soitettu puheluita ja lähetetty tekstiviestejä, vaan myös käytettiin internettiä, jaettiin sisältöä ja otettiin melko laadukkaitakin valokuvia. Sosiaalisen median suosio nousi ja 2010-luvun suosittuja puhelinsovelluksia olivat muun muassa WhatsApp, Instagram, Snapchat, Airbnb ja Pokémon Go.

Puhelinluettelot ovat käyneet jo vanhanaikaisiksi, koska matkapuhelimet ovat suurelta osin syrjäyttäneet lankapuhelimet, ja luetteloissa on ollut vain melko harvoja matkapuhelinnumeroita. Myös internetyhteyksien laajeneminen lähes kaikkien suomalaisten käyttöön on vähentänyt puhelinluetteloiden tarvetta. Suomessa viimeiset paperiset puhelinluettelot julkaistiin vuonna 2016, ja jaettiin alkuvuodesta 2017.

TIETOKONEET JA INTERNET

Vaikka kotitietokoneita oli myyty jo 1980-luvun alusta alkaen, niistä tuli jokakodin laitteita internetin myötä 2000-luvun ensikymmenellä. Vuonna 2009 internet-yhteys oli noin neljässä kotitaloudessa viidestä. Tilaavievien pöytäkoneiden sijaan hankittiin yhä useammin kannettava tietokone.

Sosiaalinen media, some, oli 2000-luvun uutuus. Se mahdollisti käyttäjien toimimisen paitsi sisällöntuottajina pelkän vastaanottamisen sijaan. Suomenkielinen Facebook aloitti keväällä 2008. Monen teini-ikäisen suosikkisovellus oli Habbo, joka avattiin syksyllä 2000. Samana vuoden lopulla perustettiin myös IRC-Galleria, joka oli sivuliikenteeltään Pohjoismaiden suurin verkkosivusto vuonna 2006.

Wikipedia edusti uusia tiedontuottamisen muotoja. Suomenkielinen Wikipedia aloitti 2002 ja ylitti 200.000 artikkelin rajan ennen vuosikymmenen vaihdetta.

2010-luvulla vuosikymmenen uutuutta, tabletti- eli sormitietokoneita, kuten Applen iPad ja Samsung Galaxy Tab, myytiin vilkkaasti etenkin vuosikymmenen alussa ja puolivälissä. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla niiden myynti kuitenkin kääntyi laskuun.

TUBETTAMINEN

Internetkulttuurin kehittyminen on saanut aikaan uuden ilmiön, tubettamisen eli videoiden luomisen omaan YouTube-kanavaan. Videot ovat suosittuja erityisesti nuorison keskuudessa. Tunnetuiksi tubettajiksi ovat nousseet muun muassa Tuure Boelius, Eeddspeaks, Herbalisti, Lakko, Arttu Lindeman, Mansikkka, Mariieveronica, Mmiisas ja Soikku.

KOTIELEKTRONIIKKA

2000-luvulle tultaessa käytännöllisesti katsoen kaikissa suomalaistalouksissa oli yleisimmät viihde-elektroniikkalaitteet ja kodinkoneet, kuten jääkaappi ja televisio. 1980-luvulla nopeasti yleistynyt mikroaaltouuni oli vuonna 2006 noin 90 %:ssa suomalaistalouksista ja aiemmin ylellisyytenä pidetty astianpesukone oli tullut perhetalouksien vakiovarusteeksi.

Videonauhurit alkoivat käydä jo vanhanaikaisiksi, kun DVD-teknologia teki tuloaan. Tilaavievien kuvaputkitelevisioiden tilalle alkoi ilmestyä litteitä televisiovastaanottimia, joita kutsuttiin taulutelevisioiksi. Digisovittimet yleistyivät nopeaan tahtiin, mutta kävivät toisaalta digitelevisiovastaanottimien myötä pian tarpeettomiksi.

KIRJALLISUUS

2000-luvun ensikymmenen suomalaisen kirjallisuuden ominaispiirteenä oli tyylien ja lajien runsaus. Tarkkaanrajatut genreluokitukset menettivät merkitystään. Päinvastoin kuin modernistinen ja postmodernistinen proosa 2000-vuosikymmenen kirjallisuus korosti juonen merkitystä. Romaaniin kirjoitettiin useita toisiinsa limittyviä tarinalinjoja. Vuosikymmenen kuluessa julkaistiin myös useita yhteiskuntakriittisiä kertomuksia ja runous nosti päätään.

Sofi Oksanen oli eräs vuosikymmenen puhutuimpia uusia suomalaiskirjailijoita. Jari Tervo kirjoitti Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän trilogiansa. Laila Hirvisaari jatkoi menestyksekästä kirjailijanuraansa. Kaari Utriolta ilmestyi kaukaisempaan menneisyyteen ajoittuvia epookkiromaaneja ja useita tietokirjoja. Kari Hotakainen oli niin ikään pinnalla.

2010-luvun kirjallisuudessa korostuu edellisen vuosikymmenen tavoin tyylien ja lajien runsaus sekä genreluokitusten epätarkkuus.

Ilkka Remeksen kansainvälistä politiikkaa ja ajankohtaisia tapahtumia käsittelevät jännitysromaanit ovat toinen toisensa jälkeen nousseet Suomen myydyimpien romaanien joukkoon. Jari Tervon teokset ovat myyneet yhä hyvin. Laila Hirvisaari jatkoi yhä menestyksekästä kirjailijanuraansa. Sofi Oksanen on menestyksekkäästi jatkanut omalla linjallaan.

LEHDISTÖ

Vaikka lehtien levikit laskivat 2000-luvun ensikymmenellä, kansainvälisesti vertaillen Suomessa luettiin lehtiä edelleen poikkeuksellisen paljon. Sanomalehdet perustivat internet-lehtensä jo 1990-luvulla ja 2000-vuosikymmenellä lehtien lukeminen siirtyi vuosi vuodelta enemmän verkkoon. Esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkolehden lukijamäärä lisääntyi vuodesta 2001 vuoteen 2006 jopa 172 % ja Iltalehden peräti 377 %. Suomalaisten sanomalehtien yhteislevikki painui vuonna 2008 alle kolmen miljoonan.

TEATTERI

Yhteiskunnallinen ja poliittinen teatteri olivat voimissaan 2000-luvun alussa. Myös suomalaisia klassikkonäytelmiä, kuten Niskavuoren Heta ja Tohvelisankarin rouva, näyteltiin ahkerasti.

Helsingin Kaupunginteatteri vietti satavuotisjuhlavuottaan 2007. Tuolloin esitettiin muun muassa Neil Hardwickin ohjaama musikaalikomedia ”Kevät koittaa Hitlerille” (The Producers).

1990-luvulla Suomeen rantautunut stand up- eli lavakomiikka vakiintui 2000-luvun puolella. Tyylilaji löysi tiensä myös televisioruutuihin, jolloin osasta koomikoita tuli tunnettuja kautta maan. Vuosikymmenen stand up -nimiä olivat myös Lotta Backlund, Ismo Leikola, Stan Saanila, André Wikström ja Jaakko Saariluoma. Krisse Salminen teki stand upia Krisse-nimisen tyyppiblondin roolissa. Salmisella oli televisiossa oma Krisse Show’nsa.

RADIO

Yleisradio uudisti suomenkielisen radiotoimintansa vuonna 2003, jolloin toimintansa aloittivat YLE Radio 1, YleX, YLE Radio Suomi ja YleQ. Radion AM-lähetykset lopetettiin vuodenvaihteessa 2007. Yleisradio menetti kuunteluosuuttaan vuosikymmenen kuluessa. Useat osavaltakunnalliset kaupalliset radioasemat aloittivat lähetyksensä: Iskelmä aloitti 2000, Radio Suomipop 2001, Radio Rock 2007 ja Radio Aalto niin ikään 2007.

TELEVISIO

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomessa oli vielä käytössä televisiomaksu (aloitettiin jo 1958; vuoden 2013 alusta televisiomaksun korvasi Yle-vero). Viranomaiset valvoivat kansalaisten koteja sen suhteen, kenellä on televisiolaite ja kenellä ei.

Vuosikymmenen aikana Suomessa toteutettiin digisiirtymä. Digitaaliset koelähetykset oli aloitettu 1997. Vuonna 2005 digiverkon peittoalueen laskettiin kattavan 99,9 % Suomen väestöstä. Lopullisesti digitekniikkaan siirryttiin Suomessa 1.9.2007. Teräväpiirtolähetysten aloittaminen jäi seuraavalle vuosikymmenelle.

Televisio-ohjelmistossa uutta olivat formaatteihin perustuvat tositelevisiotuotannot. Varsinkin vuosikymmenen alkupuolella esitettiin useita erilaisia tietokilpailuohjelmia, kuten ”Heikoin lenkki”, ”Greed”, ”Maailman ympäri” sekä jo edellisen vuosikymmenen lopulla aloittanut ”Haluatko miljonääriksi?” Brittiformaattiin perustuva kykyjenetsintäkilpailu ”Idols” aloitti Suomessa loppukesästä 2003 ja alankomaalaiseen formaattiin perustuva ”Big Brother” sai ensiesityksensä elokuussa 2005.

2000-luvun ensikymmenen television suosikkisarja ”Salatut elämät” (Salkkarit) aloitti jo alkuvuonna 1999. Vuosina 1999–2003 esitettiin Carl ja Anna-Lisa Mestertonin käsikirjoittamaa epookkidraamaa ”Hovimäki”, joka kertoo elämästä lounaissuomalaisessa maalaispitäjässä 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun.

Talk show’t eli keskusteluohjelmat vakiinnuttivat paikkansa suomalaisessa mediakentässä. 2000-vuosikymmenen keskusteluohjelmia olivat muun muassa ”Arto Nyberg”, ”Joonas Hytönen Show” ja ”Hyppönen-Enbuske Experience”.

2010-luvulla kaikki Suomen televisiolähetykset ovat digitaalisia. Vuosikymmenen aikana siirryttiin vähitellen teräväpiirtolähetyksiin, kuitenkin normaalitasoiset SD-lähetykset vähenivät vastaavasti. Tammikuun lopulla 2014 Yle HD:n tilalle tuli jokaista Ylen kanavaa varten oma teräväpiirtokanava. MTV3 HD aloitti elokuussa 2011. Nelonen HD aloitti kaapelikanavana jo vuonna 2008, mutta antenniverkossa se alkoi näkyä vasta marraskuussa 2017.

Vuoden 2013 alussa televisiomaksun korvasi yleisradiovero, jonka tarkoituksena on rahoittaa Yleisradion toimintaa. Televisiomaksusta poiketen yleisradioveron maksaminen on pakollista myös niille, jotka eivät katso televisiota.

2010-luvun suosituimpia viihdeohjelmia ovat olleet muun muassa ”Putous” ja ”Posse”, ajankohtaisia asioita käsittelevät satiirisarjat ”YleLeaks” ja ”Noin viikon uutiset” sekä musiikkiohjelmat ”Vain elämää” ja ”SuomiLOVE”.

2010-luvun suosittuja keskusteluohjelmia ovat olleet muun muassa ”Puoli seitsemän”, ”Enbuske, Veitola & Salminen” sekä jo edellisellä vuosikymmenellä aloittanut ”Arto Nyberg”.

Edellisellä vuosikymmenellä ilmiöksi muodostuneiden tositelevisiosarjojen suosio jatkui 2010-luvulla, muun muassa ”Kadonneen jäljillä”, ”Ensitreffit alttarilla”, ”Suomen huutokauppakeisari” sekä ”Duudsonit tuli taloon”.

Edellisellä vuosikymmenellä aloittaneet kilpailuohjelmat ”Idols” ja ”Tanssii tähtien kanssa” jatkoivat suosiotaan. Vuonna 2012 Idolsin rinnalle tuli toinen suosittu laulukilpailuohjelma ”The Voice of Finland”. Suositut tietovisaohjelmat ”Haluatko miljonääriksi?” ja ”Heikoin lenkki” palasivat televisioon pitkän tauon jälkeen vuosikymmenen jälkipuoliskolla, kuten myös legendaarinen parisuhdevisailu ”Napakymppi”.

2010-luvun tunnetuimpiin suomalaisiin fiktiivisiin televisiosarjoihin kuuluvat muun muassa draamasarja ”Taivaan tulet” ja sketsisarja ”Siskonpeti”. Erityisen suosittuja sarjoja ovat olleet esimerkiksi draamasarja ”Pirunpelto” ja poliisisarja ”Roba”, jotka ovat parhaimmillaan kerännyt television ääreen yli miljoona katsojaa. Myös pitkäaikainen draama- ja saippuasarja ”Salatut elämät” jatkoi vankkaa suosiotaan, joskin jonkin verran pienemmässä mittakaavassa kuin edellisellä vuosikymmenellä.

MUSIIKKI

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suosittuja suomalaisia kevyen musiikin esittäjiä olivat muun muassa Anssi Kela ja Maija Vilkkumaa. Rock-yhtyö Yö myi levyjään sadointuhansin ja Nylon Beatin levyt myivät platinaa yksi toisensa jälkeen. Lauri Tähkä ja Elonkerjuu lauloi rockia pohjalaismurteella ja löi itsensä läpi. Vuosikymmenen menestyjiä olivat myös rockyhtye Zen Café ja melodisen metallimusiikin yhtye Children of Bodom.

Iskelmälaulaja Anne Mattilan levyt myivät kultaa lähes poikkeuksetta. Uraansa jatkoivat menestyksekkäästi myös muun muassa Arja Koriseva, Jari Sillanpää ja Marita Taavitsainen. Myös Paula Koivuniemen, Katri Helenan, Lea Lavenin ja Marion Rungin suosio nousi 2000-vuosikymmenellä.

Idols-tyyppiset televisio-ohjelmat toivat mukanaan suuren määrän uusia esiintyjiä, mm. Hanna Pakarinen, Jani Wickholm, Antti Tuisku sekä Anna Abreu.

2000-luvun ensikymmenellä entistä useampi suomalaismuusikko menestyi kotimaansa lisäksi myös ulkomailla. Daruden ”Sandstorm” (1999) oli eräs vuosikymmenen alun hittejä. Kansainvälistä suosiota nautti myös HIM sekä Nightwish.

Heavyrock-yhtye Lordi teki historiaa vuonna 2006 voittamalla Eurovision laulukilpailun kappaleella ”Hard Rock Hallelujah”.

2010-luku on Suomessa ollut erityisesti popin ja rapin aikakautta. Vuosikymmenen menestyneimpiin suomalaisiin kevyen musiikin esittäjiin kuuluvat muun muassa Jenni Vartiainen ja Robin. Haloo Helsingin singlet nousivat toinen toisensa jälkeen Suomen radiolistan kärkeen.

Suomiräppäreistä esimerkiksi Cheek ja JVG ovat vakiinnuttaneet suosionsa. Rapin ja hip hopin menestyjiä ovat olleet myös muun muassa Petri Nygård, Mikael Gabriel ja Teflon Brothers.

Monen entisen yhtyeen laulaja on jatkanut menestystään soolouralla: Elonkerjuu-yhtyeestä irtautunut Lauri Tähkä jatkoi suosiotaan. Takavuosien huippusuosituista Nylon Beat -tyttöbändeistä irtautuneet Erin (Anttila) ja (Paula) Vesala ovat menestyneet myös soolouralla.

Perinteisemmän musiikin suurimpia nimiä ovat olleet muun muassa Suvi Teräsniska ja Arttu Wiskari. Myös muun muassa Kaija Koon, Juha Tapion, Jari Sillanpään ja Yö-yhtyeen suosiot ovat jatkuneet.

Vuonna 1985 aloitettuja Seinäjoen tangomarkkinoita on järjestetty joka vuosi myös 2010-luvulla. Tangomarkkinat ovat tuoneet julkisuuteen esimerkiksi Marko Maunukselan ja Kyösti Mäkimattilan.

Suomessa alettiin syksyllä 2012 näyttää ”Vain elämää” -televisiosarjaa, joka perustuu hollantilaiseen formaattiin. Sarjassa artistit seurustelevat viikon ajan keskenään ja jokaisena päivänä yksi artisteista on päivän artistina.

Eräät suomalaiset artistit ja yhtyeet ovat yhä menestyneet paitsi kotimaassa, myös ulkomailla. Jo edellisellä vuosikymmenellä menestynyt pop rock -yhtye Sunrise Avenue jatkoi suosiotaan. Myös metalliyhtye Nightwish jatkoi menestystään, tosin yhtyeen naislaulaja ei ollut enää kotimainen kuten aiemmin.

Uusi ulkomaillakin menestynyt tulokas on poplaulaja Alma, jonka tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Dye My Hair” (2016) ja ”Chasing Highs” (2017). Myös Saara Aalto on niittänyt kansainvälistä mainetta muun muassa tekemällä uraa Kiinassa vuonna 2013 sekä sijoittumalla hopeasijalle Ison-Britannian The X Factor -laulukilpailussa vuonna 2016.

Levymyynti on vähentynyt 2010-luvulla, ja useat tavarataloketjut ovat lopettaneet äänilevyjen myymisen. Vuonna 2014 musiikin digitaalinen myynti ylitti fyysiset äänitteet Suomessa ensimmäistä kertaa. CD-levyjen vuotuinen myyntimäärä romahti vuosina 2002−2017 yhdeksästä miljoonasta vain noin miljoonan tietämille. Suosituimpia digitaalisia musiikkipalveluja ovat muun muassa Spotify, Deezer ja Tidal.

ELOKUVAT

Suomalaisen elokuvan katsojaluvut kohosivat 1990-luvun lopulta alkaen. Elämäkertaelokuvia valmistui tiiviiseen tahtiin; usein aiheena olivat lähimenneisyyden henkilöt, joista useat olivat kuvaushetkellä vielä hengissä.

Aki Kaurismäki jatkoi Suomi-trilogiaansa teoksilla ”Mies vailla menneisyyttä” (2002) ja ”Laitakaupungin valot” (2006). Timo Koivusalo teki muusikoista kertovia elämäkertaelokuvia: Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta kertova ”Kulkuri ja joutsen” sai ensi-iltansa jo 1999, sitä seurasivat Irwin Goodmanista kertova ”Rentun ruusu” (2001) ja ”Sibelius” (2003). JP Siili ohjasi Remu Aaltosen nuoruusvuosista kertovan elokuva ”Ganes” (2007).

Åke Lindmanin viimeinen ohjaustyö oli Karjalankannaksen taisteluista kertova ”Tali-Ihantala” 1944 (2007). Elokuvan sisarteokseksi on kutsuttu niin ikään Lindmanin ohjausta ”Etulinjan edessä” (2004).

Vuosikymmenen menestyselokuva oli Aleksi Mäkelän ohjaama, löyhästi tositapahtumiin perustuva ”Pahat pojat” (2003), joka sai teattereissa runsaasti yli 600.000 katsojaa. Niin ikään Mäkelän ohjaama, Matti Nykäsen elämästä ammentanut ”Matti” oli kassamenestys.

Uuno Turhapuro -elokuvien 1973 alkanut jatkumo päättyi 2004 elokuvaan ”Uuno Turhapuro – This Is My Life”. Elokuva jäi Ere Kokkosen viimeiseksi.

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 2000–2009 (Suomen elokuvateattereissa):

– Pahat pojat (Aleksi Mäkelä, 2003) katsojia 614.700

– Matti (Aleksi Mäkelä, 2006) katsojia 461.600

– Rentun ruusu (Timo Koivusalo, 2001) katsojia 350.700

– Rölli ja metsänhenki (Olli Saarela, 2001) katsojia 341.900

– Heinähattu ja Vilttitossu (Kaisa Rastimo, 2002) katsojia 320.500

– Levottomat (Aku Louhimies, 2000) katsojia 290.400

– Joulutarina (Juha Wuolijoki, 2007) katsojia 283.300

– Sibelius (Timo Koivusalo, 2003) katsojia 273.900

– Rööperi (Aleksi Mäkelä, 2009) katsojia 260.000

– Minä ja Morrison (Lenka Hellstedt, 2001) katsojia 245.6400

Vuonna 2010 useat kotimaiset elokuvat ovat keränneet paljon katsojia, muun muassa Dome Karukosken ohjaama komedia ”Napapiirin sankarit”, Arto Halosen ohjaama tositapahtumiin perustuva draamaelokuva ”Prinsessa” sekä Jalmari Helanderin ohjaama jouluaiheinen kauhuelokuva ”Rare Exports”.

Komediat ovat olleet suosittuja koko 2010-luvun: vuonna 2011 menestyi erityisesti Taru Mäkelän draamakomedia ”Varasto”, vuonna 2015 Taneli Mustosen komedia ”Luokkakokous” ja vuonna 2017 Marja Pyykön komedia ”Yösyöttö”. Erityisen suosittu komedia on ollut Dome Karukosken ”Mielensäpahoittaja” (2014), ja suosiota niitti myös sen jatko-osa, Tiina Lymin ”Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja” (2018).

Paljon katsojia on kerännyt myös Mika Kaurismäen road movie -elokuva ”Tie pohjoiseen” (2012), Dome Karukosken draamaelokuva ”Leijonasydän” (2013) sekä Markku Pölösen romanttinen draamaelokuva ”Oma maa” (2018). Myös lukuisat ”Vares”-jännityselokuvat ovat vakiinnuttaneet suosionsa.

Historialliset elokuvat ovat olleet yhä suosittuja. Heti vuosikymmenen alussa ilmestynyt, Kari Väänäsen ohjaama ja Veikko Huovisen romaaniin perustuva ”Havukka-ahon ajattelija” keräsi runsaasti katsojia. Niin ikään Antti J. Jokisen ohjaama, vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Sofi Oksasen romaaniin perustuva ”Puhdistus” menestyi hyvin.

Todellinen suurmenestys on Aku Louhimiehen ohjaama, vuonna 2017 ensi-iltansa saanut ”Tuntematon sotilas”, joka on kerännyt yli miljoona katsojaa.

Myös monet perhe-elokuvat nousivat vuosikymmenen katsotuimpien elokuvien joukkoon, kuten vuoden 2016 katsotuin kotimainen elokuva ”Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!” sekä monet ”Risto Räppääjä” -elokuvat.

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 2010–2019 (Suomen elokuvateattereissa):

– Tuntematon sotilas (Aki Louhimies, 2017) katsojia 1.020.600

– Luokkakokous (Taneli Mustonen, 2015) katsojia 505.300

– Mielensäpahoittaja (Dome Karukoski, 2014) katsojia 500.900

– 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013) katsojia 403.300

– Napapiirin sankarit 2 (Teppo Airaksinen, 2015) katsojia 399.000

– Napapiirin sankarit (Dome Karukoski, 2010) katsojia 384.300

– Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (Tiina Lymi, 2018) katsojia 347.400

– Risto Räppääjä ja Yöhaukka (Timo Koivusalo, 2016) katsojia 338.900

– Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (Mari Rantasila, 2010) katsojia 327.800

– Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (Rike Jokela, 2016) katsojia 323.600

MUOTI

2000-luvun ensikymmenellä elettiin pääsääntöisesti nousukautta, ja merkkivaatteet olivat suosittuja. Naisten muoti-ilmiöitä olivat muun muassa varvas- ja rannekorut, Velour-oloasut, leggingsit, pitkät puserot, glitterit, korkokengät ja ballerina-kengät. Monet muotitietoiset naiset suosivat ylisuuria aurinkolaseja, lantiofarkkuja, UGG-saappaita ja monogrammilaukkuja. Ystävyysrannekkeet olivat yleisiä etenkin nuorisolla. Korkeavyötäröiset farkut tekivät paluun. Värikkäät Crocs-muovikengät olivat suosittuja iästä tai sukupuolesta huolimatta.

Nuorilla miehillä tyypillisiä olivat hupparit, t-paidat, reput, farkut, urheilujalkineet ja lippalakit, vuosikymmenen lopulla erityisesti “suoralipat”.

RUOKA JA JUOMA

2000-luvlla ruoanlaitosta oli tullut muotia, mikä näkyi etenkin television ruokaohjelmien sekä aikakauslehtien ruoka-artikkelien lisääntymisellä. Ruuan merkitys nautinnon lähteenä oli kasvanut samalla kun perinteisen ravitsemuslähtöisen ajattelun merkitys oli pienentynyt. Luomutuotteet ja lähiruoka kasvattivat suosiotaan.

Kasvissyöjien määrä alkoi nousta, mutta lihan kokonaiskulutus jatkoi yhä nousuaan. Erityisesti broilerinlihan kulutus nousi. Niin ikään valmisruokien, majoneesipohjaisten salaattien, pikapuurojen, myslien ja energiajuomien myynti ja kulutus nousivat.

Kulttuurillinen kansainvälistyminen näkyi myös uuden vuosituhannen ruokakulttuurissa. Monet uudet, eksoottiset ruoat veivät suosiota kotimaisilta perinneruoilta. Etenkin monet aasialaiset ruoka-aineet ja ruokalajit, kuten sushi, kookosmaito, nuudelit ja makea chilikastike, vakiinnuttivat paikkansa suomalaisessa ruokakulttuurissa. Niin ikään myös erilaisten ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten makkaroiden, kinkkujen ja juustojen suosio kasvoi 2000-vuosikymmenellä.

Tosin monet kotimaiset perinneruoat pitivät yhä pintansa. Lihapyörykät, paistettu kala, pihvi tai leike, makaronilaatikko ja jauhelihakastike kuuluivat yhä suomalaisten suosikkiruokiin. Myös italialaisperäiset pizza ja lasagne kuuluivat suomalaisten lempiruokiin.

Yökerhot olivat vuosikymmenen aikana hyvin suosittuja, ja niitä avattiin paljon etenkin Helsinkiin. Alkoholinkulutusta oli kasvattanut etenkin vuonna 2004 toteutettu alkoholiveron huomattava alennus. Vuosikymmenen lopulla alkoholiveron korotus ja taloudellinen laskukausi hillitsivät alkoholinkäyttöä ja vähensivät yökerhojen suosiota. Nuorten alkoholinkäyttö kuitenkin väheni vuosi vuodelta.

2010-luvun alussa muun muassa superruoka ja erityisruokavaliot ovat olleet polttavia puheenaiheita ja laajalti mediassa käsiteltyjä asioita. Ruuanvalinnassa painopiste perinteisestä ravitsemuslähtöisestä ajattelusta oli laajalti siirtynyt tunteeseen ja elämänasenteeseen.

Vuosikymmenen aikana kasvissyönnin ja veganismin suosiot ovat lisääntyneet. Suomessa on kehitetty useita erilaisia lihan korvikkeita, kuten Nyhtökaura, Härkis ja Mifu. Niin ikään täysin kasviperäiset maitotuotteiden korvikkeet, kuten kaurajuoma ja maidottomat jäätelöt, ovat yhä suositumpia. Nousussa ovat olleet myös ulkomaiset uusvanhat ruokailmiöt, kuten kefiiri ja kombucha.

Vuoden 2018 alussa alkoholilakia höllennettiin hieman: muun muassa ruokakaupoissa myytävien alkoholijuomien enimmäisalkoholipitoisuutta nostettiin 4,7 %:sta 5,5 %:iin ja anniskeluravintoloiden aukioloajat vapautettiin. Suomalaisten alkoholinkulutus oli vuosi vuodelta laskenut huippuvuoden 2007 jälkeen, ja lakimuutoksen jälkeen kulutus on noussut vain marginaalisesti.

Ravintolamaailmassa esimerkiksi kasvisruokiin tai artesaaniruokiin keskittyneet ravintolat ovat lisääntyneet. Vuosikymmenen aikana Suomeen on rantautunut useita kansainvälisiä ravintola- ja kahvilaketjuja, kuten Starbucks, Burger King, Espresso House ja Taco Bell.

URHEILU

Suomalaista urheilua ja suomalaisten käsityksiä urheilusankareistaan ravisutti Lahden MM-hiihtojen dopingskandaali 2001, jolloin Suomi menetti dopingrikkomusten takia peräti kolme mitalia. 2000-luvun ensikymmenen menestyneimpiä hiihtäjiä on muun muassa Virpi Kuitunen. Muita menestyneitä maastohiihtäjiä ovat muun muassa Pirjo Muranen ja Aino-Kaisa Saarinen, jotka ovat myös moninkertaisia kultamitalisteja.

Mäkihyppääjistä muistetaan ainakin Janne Ahonen ja Matti Hautamäki, jotka ovat voittaneet useita mitaleja niin olympia- kuin MM-kisoissa. Hannu Manninen ja Samppa Lajunen voittivat useita kultamitaleja yhdistetyssä hiihdossa.

Alppihiihtäjä Kalle Palander voitti pujottelun maailmancupin 2002–2003. Tanja Poutiainen on arvokisamitalien määrällä mitattuna Suomen menestynein alppihiihtäjä, joka on voittanut 2000-vuosikymmenellä yhden olympiahopean Torinossa 2006 sekä MM-kisoissa kaksi hopeaa ja kaksi pronssia.

Suomen jääkiekkomaajoukkueen parhaat sijoitukset 2000-luvun ensikymmeneltä ovat MM-hopeamitalit 2001 ja 2007 sekä olympiahopea Torinossa 2006.

Vuoden 2005 yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut pidettiin Helsingissä. Suomen menestyminen kisoissa oli kuitenkin varsin heikkoa: ainoa mitali näistä on Tommi Evilän voittama pituushypyn pronssimitali. Vuosikymmenen parhaimpia yleisurheilijoita on etenkin Tero Pitkämäki, joka on keihäänheiton maailmanmestari 2007.

Suomen menestyneimmistä jalkapalloilijoista Sami Hyypiä pelasi Liverpoolissa ja Jari Litmanen useissa eri seuroissa. Hanna-Maria Seppälä voitti ensimmäisenä suomalaisena naisena uinnin maailmanmestaruuden 2003, ja on sen jälkeenkin päätynyt useasti mitalisijoille. Minna Kauppi voitti vuosikymmenen aikana peräti viisi naisten suunnistuksen maailmanmestaruuskultaa. Suomi nousi maailmanmaineeseen myös vammaisurheilussa, kun Leo-Pekka Tähti voitti pyörätuolikelauksen kaksi paralympiakultamitalia Ateenassa 2004 ja yhden Pekingissä 2008.

Kimi Räikkönen on Formula 1 -sarjan maailmanmestari 2007. Tätä ennen hän tuli kahdesti MM-sarjan toiseksi. Marcus Grönholm voitti rallin maailmanmestaruuden vuosina 2000 ja 2002.

Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti historiansa toisen jääkiekon maailmanmestaruuskullan toukokuussa 2011. Toukokuussa 2019 Suomi voitti taas jääkiekon MM-kultaa.

Matti Heikkinen voitti vuonna 2011 hiihdon maailmanmestaruuskultamitalin 15 kilometrin perinteisen tyylin matkalla. Iivo Niskanen voitti kultamitalin niin ikään 15 kilometrin perinteisen tyylin matkalla. 2010-luvun merkittävimpiin hiihtäjiin kuuluvat Sami Jauhojärvi, Krista Pärmäkoski sekä edellisellä vuosikymmenellä Suomen parhaisiin hiihtäjiin kuulunut Aino-Kaisa Saarinen. Kaisa Mäkäräinen voitti kultaa kymmenen kilometrin takaa-ajossa ampumahiihdon maailmanmestaruuskilpailuissa 2011.

Talviolympialaisissa 2018 Etelä-Koreassa Suomi voitti yhden kullan, yhden hopean ja neljä pronssia. Olympiakullat on voittanut Iivo Niskanen ja Sami Jauhojärvi vuonna 2014 parisprintissä ja Iivo Niskanen vuonna 2018 50 kilometrin hiihdossa.

Menestyneitä urheilijoita ovat myös koripalloilija Lauri Markkanen, suunnistaja Minna Kauppi, painija Petra Olli, keihäänheittäjä Tero Pitkämäki sekä pyörätuolikelaaja ja -koripalloilija Leo-Pekka Tähti. Tähti on voittanut pyörätuolikelauksen paralympiakultaa kahdesti vuosikymmenen aikana ja MM-kultaa kolmesti.

2010-luvun suomalaisia Formula 1 -kuljettajia ovat olleet Kimi Räikkönen, Heikki Kovalainen ja Valtteri Bottas. Vuosikymmenen parhaat sijoitukset suomalaisilta ovat olleet Bottaksen toinen sija kaudella 2019 sekä Räikkösen kolmas sija kausilla 2012 ja 2018.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive

Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By AdminZS
Post date 26 September 2023

OSA 5. KUKOISTUKSEN AIKA – TALOUDELLISEN LAMAN VARJOSSA

1980- ja 1990-luku

YLEISTÄ / TAUSTAA

1980-luvulla ja erityisesti 1990-luvun jälkipuoliskolla Suomi nautti vahvasta nousukaudesta ja kukoistuksesta. Erityisesti 1980-lukuun kiteytyy vahvasti idyllisen Suomen kulta-ajat. Suuri osa 1980- ja 1990-lukujen menestyksestä juontaa juurensa edellisille vuosikymmenille tutuista piirteistä, kuten hyvin hoidetusta ulkopolitiikasta itään ja länteen, korkeasta työmoraalista sekä suomalaisesta ammatillisesta osaamisesta.

Suomi sekä suomalaiset saivat ansaitusti nauttia vahvan yksilöllisen sekä kansallisen identiteetin tuomista hyödyistä sekä kansallisesta yhteisöllisyydestä. 1980-luku oli itsenäisyyden ja suomalaisuuden kannalta viimeinen ikoninen ajanjakso.

Vuosikymmenen lopulla Suomesta tuli Euroopan Neuvoston jäsen ja samoihin aikoihin Suomi liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) täysjäseneksi. Pian Suomea oltaisiin viemässä täyttä vauhtia kohti kansainvälisten sopimusten velvoitteita, Euroopan Unionia sekä amerikkalaisen kulttuurihegemonian mallimaata.

Sekä 1980- että 1990-luku tunnettiin vahvan laadun aikakausina. Tuotteiden ja palvelujen laatuun panostettiin, eikä tuotekehitystä rajoittaneet merkityksettömät tekijät. Laatu oli ylpeydenaihe ja erityisesti hyvä palvelun laatu näkyi asiakkaille valtion laitoksissa sekä yritysten toiminnassa ja asiakaspalvelussa.

Poiketen 1960- ja 70-lukujen murrosajoista, 1980-luvulla palattiin takaisin siihen järkiperusteiseen maailmankatsomukseen, jossa yksilö voitiin asettaa vastuuseen kohtalostaan, sen sijaan että häntä olisi pidetty ainoastaan epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan uhrina.

Merkittävä kulttuuri-ilmiö oli se, että 1980-luvulla kansallinen menneisyys ja kansalliset arvot alkoivat herättää jälleen yhteiskunnallista kiinnostusta, muun muassa J.V. Snellmanin, Sakari Topeliuksen, Elias Lönnrotin, J.L. Runebergin ja Kalevalan kautta.

1980-luvulla alettiin myös huomata, että kehitysmaiden kurjuuden syynä ei ollutkaan varakkaan pohjoisen harrastama riisto, ja kehitysmaaromantiikan hiipumisen syynä mahtoi osaltaan olla myös se, että kaikesta huolimatta kehitysmaat eivät kuitenkaan saavuttaneet taloudellista menestystä.

Kukoistuksen aikakautena Suomen kansantalous kasvoi voimakkaasti, poislukien 1990-luvun alkupuolen laman aikana. Suomalaiset nauttivat vuosikymmenten työn hedelmää ja kuluttivat viihdettä ja hyödykkeitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Yritykset suuntasivat 80-luvulla maailman markkinoille yhä voimakkaammin ja ulkomaan matkojen osuus lähes kolminkertaistui. Autoilu lisääntyi ja infraa sekä rakennettiin että kehitettiin entisestään. Tiet olivat hyvässä kunnossa, polttoaineen hinta kohtuullisempi ja sähköautot sekä älyinfra loistivat poissaolollaan. Työttömyys oli varsin vähäistä ja nousukausi näkyi myös siinä, että vuokra-asumisesta siirryttiin entistä enemmän omistusasuntoihin.

1980-luvun erotti 1990-luvusta se, että 90-luvun ja uuden vuosituhannen alun haitallinen globalisaatio rappeuttavine megatrendeineen oli vielä hyvän matkan päässä tulevaisuudessa. Nähtävissä oli kuitenkin yhteiskunnan amerikkalaistuminen ja eurooppalaistuminen. 1980- ja 90-luvuilla amerikkalainen yritys- ja liiketoimintakulttuuri rantautui suomalaisiin suuryrityksiin ja yritysjohtamiseen, huolimatta amerikkalaisten ja suomalaisten kulttuurillisista eroavaisuuksista. Tuohon aikaan kuitenkin suomalaisia arvostettiin maailmalla luotettavina ja osaavina liikekumppaneina Yhdysvaltoja, Aasiaa ja Eurooppaa myöten.

1990-luvun alussa Suomea ravisutti raju lama, joka hellitti vasta vuosikymmenen puolenvälin jälkeen. Suomi teknologistui ja kansainvälistyi kovaa vauhtia Nokian johdolla ja läntisen suuren maailman ilmiöt ja arvot saavuttivat syrjäisen ja kaukaisen maamme mitä lähemmäs 2000-lukua edettiin. Muotia ja kulttuuria omaksuttiin lähinnä Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Isot Hollywood-elokuvat löivät itsensä täysin läpi Suomessa 1980- ja 90-luvuilla.

Koulutukseen panostettiin ja koulutuksen merkitystä alettiin korostaa erityisesti korkeakoulujen osalta. Suomi oli luomassa siirtymää kohti palvelu- ja tietoyhteiskuntaa. Laman jälkeen odotukset alkoivat olla vuosituhannen vaihteessa ja sen mukanaan tuomassa uudessa maailmankuvassa. 1990-luvun loppua kohden kulttuuri-ilmiöihin liittyvät muutokset kiihtyivät entisestään.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa Suomen suhteet länteen lähenivät entisestään ja Suomi alkoi vähitellen luopua Paasikiven-Kekkosen puolueettomuuspolitiikasta. Suomen ja Venäjän välinen kauppa laski 90-luvun alussa hetkellisesti pohjalukemiin, mutta nousi vuosikymmenen lopulla liki entiselleen.

Mielenkiintoista oli myös se, että kommunismille saatettiin nauraa avoimesti eikä sitä otettu kulttuuris-ideologisena ilmiönä vakavasti. Sisäpolitiikassa vallitsi konsensus (eli ”yhteisymmärrys”, ”yksimielisyys” -politiikka), ilman suuria poliittisia kiistoja.

1990-luku oli monin tavoin hektisempi ja pirstaloituneempi kuin edeltävä 80-luku ja Suomeen tuli nopeammin ja enemmän uusia ilmiöitä, asenteita ja yhteiskunnallisia arvoja. Myös yksilöllisyyttä alettiin korostaa huomattavissa määrin.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Suomi siirtyi 1980-luvulle presidenttinään Urho Kekkonen. Kekkonen erosi sairautensa takia tasavallan presidentin virasta 27.10.1981 ja toimi muodollisena valtionpäämiehenä tammikuuhun 1982 asti. 1980-luvulla presidenttinä toimi Kekkosen lisäksi Mauno Henrik Koivisto 1982 – 1994.

Suomessa käytiin kahdet eduskuntavaalit vuosina 1983 ja 1987. Suomen sisäpoliittista valtaa hallitsi SDP koko vuosikymmenen ajan.

SKDL:n ja SKP:n sisäinen kahtiajako enemmistön ja niin sanotun taistolaisen vähemmistön kesken paheni vuosikymmenen mittaan. Kuilu repesi, kun vähemmistö perusti vuonna 1986 uuden Demokraattinen vaihtoehto -puolueen (DeVa). DeVan toiseksi puheenjohtajaksi valittiin näyttelijä Kristiina Halkola, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuoluejohtaja. Vuonna 1989 perustettiin vielä SKDL:n entisen kansanedustajan Markus Kainulaisen johdolla uusi Kommunistinen Työväenpuolue. SKP:n vanhat johtomiehet Aarne Saarinen, Taisto Sinisalo ja Arvo Aalto jäivät eläkkeelle.

Vihreä liitto muuttui puolueeksi ja liittyi samana vuonna Euroopan vihreiden jäsenjärjestöksi. Keskustapuolue muutti nimensä Suomen Keskustaksi vuonna 1988. Vuonna 1982 Liberaalinen Kansanpuolue liitettiin Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi, mutta liberaalit erosi yhteistyöstä vuonna 1986. Vuosikymmenen aikana katosivat puoluekartalta Suomen Maaseudun Puolueesta lohjennut Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (uudelta nimeltään Kansalaisvallan Liitto) ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Kokonaan uusi puolue taas oli vuonna 1985 perustettu Suomen Eläkeläisten Puolue.

1990-luvulla Suomen presidentteinä toimivat Mauno Henrik Koivisto 1982 – 1994 sekä Martti Oiva Kalevi Ahtisaari 1994 – 2000.

Suomessa järjestettiin vuosikymmenen aikana kolmet eduskuntavaalit vuosina 1991, 1995 ja 1999. Vuoden 1991 vaalien selkein voittaja oli Suomen Keskusta, kun taas hallitusvastuussa olleet Kokoomus ja SDP kärsivät ankarat tappiot. Vuoden 1995 vaaleissa SDP saavutti suurimman paikkamääränsä toisen maailmansodan jälkeen (63 kansanedustajaa). Kannatustaan menettänyt ja sisäisistä riidoista kärsinyt Suomen Maaseudun Puolue puolestaan koki kohtalonsa samoissa vaaleissa, jolloin se menetti miltei kaikki eduskuntapaikkansa. SMP ajautui vaalien jälkeen konkurssiin ja sen raunioille perustettiin syksyllä 1995 uusi puolue Perussuomalaiset. Liberaalinen Kansanpuolue oli eduskuntapuolueena viimeisen kerran vaalikauden 1991−1995 yhden kansanedustajan voimin.

Vuonna 1990 Suomeen perustettiin uusi puolue Vasemmistoliitto, jolle siirrettiin SKP:n (Suomen Kommunistinen Puolue) poliittinen toiminta; samalla lakkautettiin SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto). SKP päätettiin säilyttää puolueena, mutta se teki konkurssin syksyllä 1992 pääosin epäonnistuneiden kiinteistökauppojensa vuoksi. Vasemmistoliiton ulkopuolelle jättäytyneet kommunistit jatkoivat poliittista toimintaansa Kommunistisessa Työväenpuolueessa ja myöhemmin uudelleen perustetussa SKP:ssa, joiden keskinäiset välit ja suhteet Vasemmistoliittoon olivat huonot. Vasemmistoliitto oli hallituspuolueena eduskuntavaaleista 1995 alkaen, jolloin se oli mukana Lipposen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa

Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus raukesi Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, jonka tilalle solmittiin Naapuruussopimus. Keskustelua Suomen jäsenyydestä silloisessa Euroopan yhteisössä virittivät vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajat Pertti Paasio ja Pertti Salolainen. Presidentti Mauno Koivisto torjui ajatuksen vielä kesäkuussa 1991 hallitukselle pitämässään ulkopoliittisessa katsauksessa, mutta tilanne muuttui Neuvostoliiton luhistuttua ja varsinkin Ruotsin jätettyä jäsenhakemuksen EY:lle keväällä 1992. 16.10.1994 pidettiin Suomen EU-kansanäänestys, jossa niukahko enemmistö (56,9 %) äänestäneistä kannatti liittymistä Euroopan unioniin.

Vuoden 1995 alussa Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi ja erosi Euroopan vapaakauppajärjestöstä.

HALLINNOLLINEN JAKO

Syyskuuhun 1997 asti Suomessa oli käytössä niin sanotut vanhat läänit. Läänejä oli tuolloin kaksitoista. 1.9.1997 toteutettiin lääniuudistus, joka vähensi läänien määrän kuuteen. Maakuntien merkitys kasvoi, kun aiemmat maakunnalliset läänit korvattiin hallinnollisilla suurlääneillä, minkä tarkoituksena olivat julkishallinnon keventäminen ja siitä saatavat säästöt hallintokuluissa.

Uuteen Etelä-Suomen lääniin liitettiin Uudenmaan lääni, Kymen lääni, Hämeen läänistä Kanta-Häme ja Lahden seutukunta sekä Mikkelin läänistä Heinolan seutukunta. Uuteen Länsi-Suomen lääniin liitettiin Turun ja Porin lääni, Vaasan lääni, Keski-Suomen lääni sekä Hämeen lääniin kuuluneet Pirkanmaan kunnat. Uuteen Itä-Suomen lääniin liitettiin Kuopion lääni, Pohjois-Karjalan lääni sekä pääosa Mikkelin läänistä. Oulun lääni, Lapin lääni ja Ahvenanmaan lääni eivät muuttuneet uudistuksessa.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

1980-luvulla lapsia syntyi vuosittain keskimäärin noin 63.000 lasta.

Vuoden 1988 lopussa Suomessa asui noin 18.700 ulkomaan kansalaista. Suurimpia ulkomaalaisryhmiä 1980-luvun lopulla olivat ruotsalaiset, neuvostoliittolaiset ja länsisaksalaiset. Suomi oli muuttovoittomaa, ja suurin osa Suomeen muuttaneista tuli Ruotsista.

1980-luvulla etenkin pääkaupunkiseudun väkiluku nousi. 1960- ja 1970-luvuilla voimakas muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli kuitenkin hidastunut. Vuosikymmenen lopulla noin 60 % väestöstä asui kaupungeissa. Suomen suurimmat kaupungit vuoden 1988 lopulla olivat Helsinki (489.900 asukasta), Tampere (171.000 asukasta), Espoo (167.700 asukasta), Turku (159.900 asukasta), Vantaa (151.100 asukasta), Oulu (98.900 asukasta) ja Lahti (93.200 asukasta).

1990-luvulla Suomen väkiluku kasvoi maltillisesti, hieman alle neljä prosenttia. Vuoden 1989 lopussa Suomen väkiluku oli 4.974.300, ja vuoden 1999 lopussa se oli 5.171.300. Vuonna 1991 rikkoutui viiden miljoonan asukkaan raja. Syntyvyys laski hieman: vuosikymmenen alussa syntyi noin 65.000 lasta vuodessa ja vuosikymmenen lopulla noin 57.000.

Itsemurhien määrä oli Suomessa huipussaan 1990-luvun alussa talouslaman keskellä, jolloin oman kätensä kautta kuoli noin 1.500 suomalaista vuodessa. Tämän jälkeen itsemurhat ovat alati vähentyneet: vuosikymmenen lopulla Suomessa tapahtui noin 1.200 ja 2010-luvulla noin 800 itsemurhaa vuodessa.

Maahanmuuttajien osuus väestöstä kasvoi noin kaksinkertaiseksi vuosina 1990–1999. Erityisesti lisääntyivät venäläiset tai neuvostoliittolaiset sekä aasialaiset ja afrikkalaiset maahanmuuttajat. Ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat Suomeen 1990, ja vuosikymmenen lopussa Suomessa oli yli 4.000 Somaliassa syntynyttä. Suomen kansalaisuuden saaneiden ulkomaalaisten määrä nousi huomattavasti vuosikymmenen lopulla.

TALOUSELÄMÄ

1980-luvulla Suomessa elettiin vahvan hyvinvointivaltion aikaa. Vuonna 1987 vajaat 9 % ammatissa toimivista suomalaisista sai toimeentulonsa alkutuotannosta, noin 31 % jalostuksesta ja noin 58 % palveluista. Tärkeimpiä vientituotteita olivat koneet, laivat ja veneet sekä puu ja puunjalostustuotteet. Erityisen tärkeä vientituote oli paperi, jonka vienti vuonna 1988 toi Suomelle yli 25 miljardia markkaa ja muodosti lähes 30 % Suomen koko vientituloista.

Vuonna 1981 Neuvostoliiton osuus Suomen koko ulkomaankaupasta oli 25 %.

Suomessa vallitsi voimakas taloudellinen nousukausi, joka kesti koko vuosikymmenen. Merkittävä syy nousukauden pitkittymiseen ja ylikuumenemiseen oli ulkomaisen luotonhakemisen vapautuminen. Aiemmin luoton hakeminen ulkomailta oli luvanvaraista, mutta Suomen pankki vapautti luoton hakemisen ulkomailta vuonna 1986 ja tämä johti laajamittaiseen yrityksien lainanhakuun ulkomailta. Ulkomainen lainaraha oli huomattavasti kotimaista rahaa halvempaa. Myös pankkien luotonanto yksityishenkilöille vapautui ja luottokanta kasvoi enimmillään yli 100 % vuodessa. Nämä seikat johtivat kansantaloudessa olleen rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, joka puolestaan nosti asuntojen ja liiketilojen hintoja voimakkaasti. Syntyi kiinteistö- ja pörssikupla, jonka aikana syntyi nopeasti velkarahoituksella suuria omaisuuksia.

Nousukausi päättyi 1990-luvun alkupuolen voimakkaaseen lamaan, jonka tärkeimpiä syitä olivat markkinoiden vapautumisesta lopulta aiheutuneet tappiot pankeille ja sijoitusliikkeille sekä Neuvostoliiton kanssa käydyn clearing-kaupan loppuminen vuosikymmenen vaihtuessa. 1980-luvun ylikuumenemisesta seuranneen laman puinti jatkui aina pankkikriisien kautta noin vuoteen 1998 asti.

Suurimpia valtioenemmistöisiä osakeyhtiöitä vuonna 1988 olivat muun muassa Enso-Gutzeit, Outokumpu, Rautaruukki, Imatran Voima, Neste ja Kemira.

Pankki- ja luottokortit yleistyivät Suomessa voimakkaasti 1980-luvulla. Pankkiautomaatit yleistyivät vauhdilla, minkä myötä monia pankkikonttoreita karsittiin.

Hyvästä taloustilanteesta huolimatta Suomessa tapahtui 1980-luvulla myös useita talousskandaaleja. Kasinotalous-sanasta on tullut paheksuva nimitys 1980-luvulle tyypilliselle lainarahalla ja sijoittamisella rikastumiselle. Se loi uusia mahdollisuuksia talousrikollisille. Lainoja otettiin usein talousrikollisten pöytälaatikkofirmojen nimiin, sekä vakuuksia yliarvioitettiin esimerkiksi väärentämällä asiakirjoja. Keskellä vuosikymmentä vapautuneiden markkinoiden toiminta johti lopulta lopulta suuriin tappioihin pankeille ja sijoitusliikkeille, sekä edesauttoi vahvasti Suomen syöksymistä lamaan 1990-luvun alussa. 1980-luvun talousskandaaleja ovat:

– Noppa-juttu: Sulo Aittoniemi, Pekka Paavola, Kalevi Sassi

– VS-yhtiöiden konkurssi (konkurssihetkellä VS-Groupin velat olivat miljoona markkaa ja varat 56 miljoonaa markkaa)

– Naurissaaren lahjusjupakka: Ilkka Hakalehto, Pekka Saarnio, Jouko Helin

– Uotin veljekset: Kari ja Jussi Uoti

– Kouri-kaupat: Pentti Kouri, Peter Fryckman, Kai Mäkelä, Taito Tuunanen, Jaakko Lassila.

1990-luvun alussa Suomi alkoi suuntautua enemmän länsimaihin, kun idänkauppa romahti Neuvostoliiton hajottua. Suomi syöksyi pankkikriisiin ja historiansa syvimpään lamaan. Idänkaupan romahtamisen ohella merkittävimpiä lamaan johtaneita tekijöitä oli muun muassa edellisen vuosikymmenen rahamarkkinoiden liian nopea vapauttaminen. (Kts. tarkemmin seuraavasta kappaleesta ”Romahdus”.)

Lama-aikana monet yritykset ajautuivat konkurssiin ja Suomesta katosi runsaasti työpaikkoja. Pahimmillaan työttömyysaste oli lähes 19 %, rakennusteollisuudessa jopa 37 %. Suomen bruttokansantuote laski 13 %. Asuntomarkkinat romahtivat jo vuonna 1990, ja monet kotitaloudet ylivelkaantuivat ja ajautuivat merkittäviin taloudellisiin vaikeuksiin. Talouden on katsottu alkaneen elpyä loppuvuonna 1993, ja yhtäjaksoinen taloudellinen nousukausi jatkui vuoteen 2008.

Vuonna 1995 Suomen Yhdyspankki ja Kansallis-Osake-Pankki yhdistyivät muodostaen Meritan, joka myöhemmin yhdistyi ruotsalaisen Nordbankenin kanssa Nordeaksi.

Suomalainen radio- ja televisiovalmistaja Salora Oy oli fuusioitunut Nokiaan 1980-luvun lopulla. 1990-luvulla Nokia Oyj alkoi keskittyä vahvasti mobiiliteknologiaan ja matkapuhelimiin. Jorma Ollila oli Nokian toimitusjohtaja vuosina 1992–2006 ja yksi sen ajan tärkeimmistä suomalaisista talousvaikuttajista.

Vähittäiskaupassa merkittävimpiä tapahtumia ovat olleet Tuko-kaupparyhmittymän lakkauttaminen sekä Suomen ensimmäisen Ikea-tavaratalon avaaminen Espooseen vuonna 1996. Kanta-asiakasohjelmat tekivät läpimurron 1990-luvulla. S-ryhmän asiakasomistajaohjelman kehittäminen aloitettiin jo 1980-luvun lopulla, mutta valtakunnalliseksi se tuli vuonna 1994. Keskon K-Plussa-ohjelma aloitti toimintansa 1997, ja se saavutti nopeasti yli kaksi miljoonaa kanta-asiakasta.

Vuoden 1999 alusta alkaen Suomen markka liittyi Euroopan unionin yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana. Käteisvaluuttana markkaa käytettiin kuitenkin aina vuoteen 2002 asti.

Pankkikriisin ohella huomattavimpia 1990-luvun talousskandaaleja oli Sundqvist-jupakka, jossa toinen valtiovarainministeri Arja Alho hyväksyi STS-pankin entisen pääjohtajalle Ulf Sundqvistille langetettujen vahingonkorvausvelvoitteiden tuntuvan vähentämisen. Tapaus johti Alhon eroon, ja vuonna 2000 Sundqvist tuomittiin törkeästä velallisen epärehellisyydestä ehdolliseen vankeuteen ja korvauksiin.

ROMAHDUS

Vuoden 1987 valistuneet ennusteet näkivät Suomen talouden tulevaisuuden varsin kohtuullisena, vaikka epävarmuus tunnustettiin ja jotkut saattoivat jopa puhua ”kirjoituksista seinällä”, eli merkeistä, jotka viittasivat tavanomaisen lamakauden tulemiseen.

Työttömyyden uumoiltiin pysyvän noin kuuden prosentin paikkeilla, mikä olisi kansainvälistä keskitasoa ja eurooppalaisittain matala. Lamaa ei 1980-luvun loppuvuosina odotuksista huolimatta kuulunut tulevaksi, mikä antoi aihetta puheille ”Suomen talousihmeestä”. Kasvu vain jatkui jatkumistaan, vaikka esim. idänkauppa taantui jo tässä vaiheessa.

Konsensuksen Suomessa oli vannottu maltillisen tulosovun ja vakaan markan nimeen ja periaatteessa näillä aseilla piti maan talous jatkossakin turvattavan, mihin tähdättiin hallituksen ja etujärjestöjen keskinäisellä vakautussopimuksella 1988. Tämä puolinaiseksi jäänyt yritys ei kuitenkaan estänyt talouden ylikuumenemista. Siihen vaikutti sekä kansainvälinen kehitys että rahoitusmarkkinoiden vapautuminen, mikä antoi sysäyksen hurjalle kulutusjuhlalle aikana, jolloin olisi päinvastoin pitänyt jarrutella hillitöntä menoa. Tilannetta kuvaa se, että kotitalouksien luontonanto kasvoi pelkästään 1988 yli 30%. Huomattava osa rahasta käytettiin kulutustavaroiden ostoon, mihin upposivat myös veronalennuksista jääneet rahat. Säästäminen väheni rajusti, mutta velkarahaa käytettiin myös pörssikeinotteluun, joka tuotti nopeasti ja näkyvästi uusrikkaita juppeja. Erityisesti optiot olivat keinottelijoiden uusi suosikki.

Ylikuumeneminen johti kilpailijamaita nopeampaan inflaatioon ja ulkomaisten markkinaosuuksien menettämiseen ja myös vaihtotaseen alijäämä kasvoi nopeasti.

Suuri osa rikkauksista oli lainaa, joka oli maksettava takaisin. Pörssissä paisuneet virtuaalimiljoonat osoittautuivat suurelta osalta katteettomaksi kuplaksi, joka puhjetessaan aiheutti pahoja vaurioita terveillekin yrityksille. Laman iskiessä ilmeni, että erityisen heikosti olivat asiansa hoitaneet useat pankit, jotka konkurssiaallon tullessa saivat havaita myöntäneensä niin sanottuja roskalainoja. Suoranaista rikollistakin toimintaa oli liittynyt avokätisiin luototuksiin.

Säästäjien sijoitukset olivat uhattuina, mutta valtio otti pankkien velat hoitaakseen, mikä merkitsi veronmaksajalle jättilaskua tuhlauksesta, johon häntä vain osittain voitiin pitää syyllisenä.

Laman vaikutukset alkoivat nopeasti tuntua vuoden 1990 jälkipuoliskolta lähtien. Vuonna 1991 kokonaistuotanto laski peräti 6,5% ja työttömien määrä lisääntyi nopeasti. Kun valtion velka kasvoi ripeästi, ei elvytykseen velkarahalla haluttu ryhtyä vaan sen sijaan leikattiin mahdollisimman paljon julkisia menoja, mikä oli omiaan yhä syventämään kierrettä.

Laman pohja saavutettiin eri mittareilla mitaten hieman eri aikaan. Teollisuuden pohjalukemat saavutettiin jo 1991, rakennustoiminta seurasi vuoden parin viiveellä, mutta syvyydestä tinkimättä. Lähes puolen miljoonan työttömän määrä kertoi osaltaan lukemattomista konkursseista, joita tekivät pienet ja keskisuuret yritykset, mutta myös sellaiset suuryritykset kuin Wärtsilä ja Hankkija. Pulaan tarjottiin karuja lääkkeitä: elintason alentamista ja menojen karsimista sekä avoimen sektorin laajentamista suljetun kustannuksella.

Suomi oli siis 1980-luvun lopun ”talousihmeestä” pudonnut nopeasti kriisimaiden joukkoon ja sen liittyminen Euroopan Unioniin 1990-luvun puolivälissä tapahtui vastaavien mielialojen vallitessa.

Ruotsin jouduttua niinikään laman kouriin, se hoiti tervehdyttämistoimensa pehmeimmin metodein kuin Suomi, minkä meillä yleisesti uskottiin olevan huonompi tie. Jälkikäteen arvioiden ei kuitenkaan ole selvää, että Suomen nauttimat karvaammat lääkkeet olisivat olleet tepsivämpiä.

Joka tapauksessa lama alkoi eri aloilla taittua melko nopeasti ja tuotanto nousi pohjalukemista kaikilla aloilla jo vuosikymmenen puoliväliin mennessä. Pian se runsaasti ylittikin lamaa edeltäneen tason, vaikka yksityinen kulutus toipui hitaammin ja työttömyys jäi pysyvästi korkeaksi.

NOKIA OYJ

Fredrik Idestamin vuonna 1865 Tammerkoskelle perustamasta puuhiomosta alkunsa saanut yhtiö kasvoi 1960- ja 1970-luvuilla yhdeksi Suomen suurimmista monialayrityksistä, jolla oli muun muassa paperi-, kaapeli-, ja kumituotantoa. Nokia päätti 1980-luvulla keskittyä elektroniikkateollisuuteen ja myöhemmin matkapuhelimiin. Jorma Ollilan johdolla yhtiö nousi vuosituhannen vaihteeseen mennessä maailman ylivoimaisesti suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi.

Nokia esitteli 1987 ensimmäisen NMT-verkossa toimivan kännykkänsä, Mobira Cityman 900:n. Samoihin aikoihin alettiin pääjohtaja Kari Kairamon johdolla suunnitella matkapuhelinliiketoiminnan laajentamista ja kehittämistä maailmanmarkkinoita ajatellen. Kairamon kuoleman jälkeen 1988 pääjohtajaksi nimitettiin Simo Vuorilehto. Kalle Isokallio seurasi Vuorilehtoa toimitusjohtajana vuonna 1990.

Nokia kehitti ja valmisti myös tietokoneita ja niiden oheislaitteita, muiden muassa Mikko- ja MikroMikko-tuotenimillä. 1990-luvulla Nokia käytti resurssinsa hyvin pitkälle pelkästään matkapuhelimiin, niiden verkkotuotteisiin ja muihin tietoliikennealan järjestelmiin. Tällöin se luopui televisio- ja tietokonetoiminnoistaan. Puunjalostus myytiin vuosina 1989, 1991, kumiteollisuus 1988, 1995, tietokoneet 1991, kaapelituotanto 1995 ja televisiot 1996.

Jorma Ollila aloitti vuonna 1992 Nokian uutena toimitusjohtajana ja samana vuonna yhtiö julkisti ensimmäisen GSM-puhelimensa, Nokia 1011:n. Ollila toimi Nokiassa lisäksi pääjohtajana 1999–2006 ja hallituksen puheenjohtajana 1999–2012.

Hänen aikanaan Nokia nousi maailman johtavaksi ja suurimmaksi matkapuhelinyhtiöksi. 1990-luvulla matkapuhelimet yleistyivät eri puolilla maailmaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Nokiassa ennustettiin oikein Kiinan ja Intian kaltaisten maiden merkitys tulevaisuudessa. Nokia ohitti Motorolan maailman suurimpana matkapuhelimien valmistajana vuonna 1998. Vuosituhannen vaihde oli Nokialle ennätyksellinen, se oli matkapuhelinmarkkinoiden ykkönen ja huipussaan vuonna 2000 yhtiön markkina-arvo oli peräti 223 miljardia euroa.

LIIKENNE

Suomen ensimmäinen ja ainoa metro, Helsingin metro, avattiin kesällä 1982. Aluksi metrolinja ulottui Rautatientorilta Itäkeskukseen, mutta vuosikymmenen lopulla linjan länsipää sijaitsi Kampissa ja itäpää Mellunmäessä.

Rautateiden sähköistysprojekti eteni: vuosikymmenen loppuun mennessä sähköjunilla pääsi Helsingistä Ouluun, Kuopioon ja Joensuuhun. Sähköistetyn rataverkon pituus nousi vuoden 1980 alle tuhannesta kilometristä vuoden 1989 noin 1.640 kilometriin. Vuosikymmenen lopulla noin 28 % Suomen rautateistä oli sähköistetty. Silloin siniset pikajunavaunut korvasivat viimeisetkin puuvaunut, ja ”lättähatut” lopettivat säännöllisen matkustajaliikenteen.

Nousukausi näkyi henkilöautojen ensirekisteröinneissä, joita tilastoitiin yhteensä lähes 1,4 miljoonaa eli huomattavasti enemmän kuin 1970- ja 1990-luvuilla. Rahamarkkinoiden vapauduttua 1980-luvun jälkipuoliskolla rekisteröitiin enemmän henkilöautoja kuin alussa. Rekisteröidyimpiä henkilöautomalleja olivat muun muassa Nissan Sunny, Toyota Corolla ja Lada 1200. Rekisterissä olevien henkilöautojen kokonaismäärä ylitti 1,5 miljoonan rajan vuonna 1985.

Nissan/Datsun, Toyota ja Lada olivat suosittuja automerkkejä läpi vuosikymmenen. Eritoten Toyota, Opel, Volkswagen ja Ford kasvattivat suosiotaan, Fiatin ja Saabin suosiot sen sijaan laskivat. Vuonna 1979 alkanut Talbot-henkilöautojen tuotanto Uudenkaupungin autotehtaalla Saabin rinnalla päättyi vuonna 1985. Talboteja ehti valmistua liki 32.000 autoa, jotka kaikki markkinoitiin kotimaahan.

Moottoriteiden rakentaminen Suomeen oli ollut käytännössä pysähdyksissä vuoden 1973 öljykriisin jälkeen. 1980-luvun alussa suurin osa Suomen moottoriteistä sijaitsi Helsingin, Tampereen ja Turun läheisyydessä, ja ne oli rakennettu ensisijaisesti purkamaan kaupunkien sisääntulo- ja ulosmenoväylien ruuhkia. Hyvän taloustilanteen aikana 1980-luvun puolivälissä otettiin uudelleen esille 10–15 vuotta jäissä olleet moottoritiehankkeet. Ensimmäisenä aloitettiin pahoin ruuhkautuneen valtatie 3:n muuttaminen moottoritieksi Vantaalla Kehä III:n ja Keimolan välillä vuonna 1985.

Suomen ja Ruotsin välistä laivaliikennettä palvelivat muun muassa Viking Linen autolautat Sally ja Song sekä Silja Linen autolautat Silvia Regina ja Finlandia. Matkustajavirrat Viroon olivat huomattavasti pienemmät kuin 2000-luvulla, sillä Viro kuului vielä Neuvostoliitolle ja siellä vierailu vaati viisumin. Helsingin ja Tallinnan välillä kulki M/S Georg Ots.

Lentoliikenteen matkustajamäärät tuplaantuivat 1980-luvulla: vuonna 1980 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli noin 5,1 miljoonaa ja vuonna 1989 jopa 10,1 miljoonaa. Kotimaanlentojen matkustajamäärät lisääntyivät noin 50 % ja ulkomaanlentojen matkustajamäärät lähes kolminkertaistuivat.

1970-luvun liikenneturvallisuuden nopeasta myönteisestä kehityksestä huolimatta tieliikennekuolemat ja -loukkaantumiset lisääntyivät 1980-luvulla. 1980-luvun aikana liikennekuolemien vuosittainen määrä nousi noin 550:stä 700:n tietämille.

Vielä 1990-luvun alkupuolella monet merkittävät rautatiet olivat vailla sähköistystä. Yhteensä sähköistetyn rataverkon pituus kasvoi noin 800 kilometriä. Siniset pikajunat olivat koko vuosikymmenen ajan yleisimpiä kaukojunia. Ensimmäiset Pendolinot otettiin käyttöön 1995 ja ensimmäiset kaksikerroksiset InterCity-vaunut 1998.

Uusien henkilöautojen rekisteröinnit romahtivat 1990-luvun alkuvuosina alle kolmasosaan 1980-luvun lopun huipusta. Kun vuonna 1989 Suomessa oli rekisteröity noin 176.800 uutta henkilöautoa, vastaava luku vuonna 1993 oli vain noin 55.800. Autokauppa elpyi jälleen vuosikymmenen loppua kohti; vuonna 1997 uusien henkilöautojen rekisteröinnit ylittivät taas 100.000:n rajan. Rekisterissä olevien henkilöautojen määrä rikkoi kahden miljoonan rajan vuonna 1998.

Moottoriteiden rakentaminen, joka oli alkanut jälleen 1980-luvun hyvän taloustilanteen aikana, jatkui 1990-luvulla. Valtatie 3 valmistui moottoritieksi koko Helsingin ja Hämeenlinnan väliseltä osuudeltaan vuonna 1992, ja rakennustyöt Tampereen suuntaan jatkuivat heti tämän jälkeen. Hämeenlinna–Tampere-osuus saatiin tien suunnasta käytyjen kiistojen vuoksi valmiiksi vasta syksyllä 2000.

Suomen ja Viron välinen viisumivapaus astui voimaan vuonna 1997, minkä jälkeen matkustajavirrat Suomenlahden yli Viroon kasvoivat nopeasti ja Viro ohitti Ruotsin suomalaisten suosituimpana matkailumaana. Matkustaja-autolautta M/S Estonia upposi Suomen aluevesillä 28.9.1994 sen ollessa matkalla reitillään Tallinnasta Tukholmaan.

Lama sekä öljyn hintoja nostanut Persianlahden sota näkyivät 1990-luvun alkupuolella lentoliikenteen matkustajamäärien vähenemisessä. Vuonna 1990 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli noin 11,2 miljoonaa, vuonna 1993 puolestaan vain noin 8,6 miljoonaa. Tämän jälkeen matkustajamäärät kääntyivät uuden nousukauden myötä taas nousuun, ja vuonna 1999 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli jopa 13,1 miljoonaa. Vuonna 1999 Helsinki-Vantaan lentoaseman matkustajamääräksi tilastoitiin noin 9,6 miljoonaa.

ARKKITEHTUURI

1980-luvun nousukauden aikana Suomen arkkitehtuuri kehittyi entistä monimuotoisemmaksi, ja postmodernismi kukoisti vahvana. Tunnusomaista ajan postmodernille arkkitehtuurille oli materialismi, koristeellisuus ja monumentaalisuus. Suomeen nousi useita moderneja, varsin persoonallisen näköisiä rakennuksia, kuten Jyväskylän kaupunginteatteri (1982), Kuusankoskitalo (1985), Tampereen kaupungin pääkirjasto (1986), Itäkeskuksen maamerkki (1987), Mikkelin Mikaeli (1988), Espoon kulttuurikeskus (1989) ja tiedekeskus Heureka (1989).

Kauppakeskukset, joissa suurin osa liiketiloista avautuu sisätiloihin, olivat 1980-luvulla vielä uudehko asia Suomessa. 1980-luvulla valmistuneita ”uuden ajan kauppakeskuksia” ovat ainakin Itiksen läntisin osa Pasaasi (1984), Forum (1985), Espoontori (1987), Koskikeskus (1988), Hansakortteli (1988) ja Bepop (1989).

Asuinkerrostalojen rakentaminen oli laskenut verrattuna 1970-lukuun, kun taas omakotitalojen ja varsinkin rivitalojen rakentaminen oli yleistynyt.

Merkittäviä 1990-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muiden muassa Tampere-talo (1990), Joensuun kaupunginkirjasto (1992), Suomen kansallisooppera (1993), Oulunsalo-talo (1993), Terassitalo (1994), Hartwall Areena (1997), Kiasma (1998) ja Promenadikeskus (1999).

1990-luvulla valmistuneita kauppakeskuksia ovat ainakin Rewell Center (1990), IsoKarhu (1991), Zeppelin (1992), Lippulaiva (1993, purettu 2017), Myyrmanni (1994), Columbus (1996) ja Jumbo (1999). Kauppakeskus Itiksen mittava laajennusosa Bulevardi valmistui 1992, jolloin Itiksestä tuli Pohjoismaiden suurin kauppakeskus.

Vuosikymmenen loppupuolella moderni ja näyttävä lasipintainen rakentaminen tuli yleiseksi: tällaisia rakennuksia ovat muun muassa Microsoft-talo (ent. Nokian pääkonttori, 1997) ja Sanomatalo (1999). Aivan vuosikymmenen lopulla valmistunut, yli 70 metriä korkea Meritorni Espoon Espoonlahdessa oli aikanaan Suomen korkein asuinrakennus.

Vuodet 1993–1999 olivat asuintalojen rakentamisen kannalta varsin hiljaista aikaa verrattuna 1970- ja 1980-lukuihin sekä 1990-luvun alkuun.

ASUMINEN

Nousukausi näkyi asuntojen hallintaperusteiden muutoksissa. Vuonna 1980 noin 63 % asuntokunnista oli omistusasuntoja, 21,5 % vuokra-asuntoja ja 8,6 % työsuhdeasuntoja. Kahdeksan vuotta myöhemmin omistusasuntoja oli noin 72 %, vuokra-asuntoja 20 % ja työsuhdeasuntoja 5 %.

Vuonna 1980 vesijohto ja viemäri oli noin 90 %:ssa asunnoista ja vuonna 1988 noin 95 %:ssa. Vesivessa oli vuonna 1980 noin 84 %:ssa ja vuonna 1988 noin 92 %:ssa asunnoista. Kylpy- tai suihkuhuone oli vuonna 1980 noin 68 %:ssa ja vuonna 1988 yli 86 %:ssa asunnoista. Keskuslämmitys oli vuonna 1980 noin 80 %:ssa ja vuonna 1988 noin 88 %:ssa asunnoista. Jääkaappi oli 1980-luvun puolessa välissä lähes kaikissa asunnoissa, automaattinen pesukone noin kahdessa taloudessa kolmesta ja astianpesukone on joka kuudennessa asunnossa.

Todellinen 1980-luvun villitys olivat vesisängyt, joita pidettiin mukavina ja ergonomisina. Myöhemmin tulivat keskikovat vaahtomuovipatjat ja joustinpatjat, jotka syrjäyttivät vesisängyt lähes täysin.

Vuonna 1985 lähes jokaisessa kotitaloudessa oli jääkaappi (96 %) ja pölynimuri (93%). Pyykinpesukone oli 67 %:lla ja pakastin 70 %:lla kotitalouksista. Sen sijaan astianpesukone oli vähemmässä kuin joka viidennessä taloudessa (17 %).

PUHELIMET

1980-luvun alussa matkapuhelimet olivat vielä hyvin harvinaisia, mutta ne alkoivat hitaasti yleistyä vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Vuosikymmenen lopulla Suomessa oli noin 200.000 matkapuhelinliittymää. Lankapuhelinliittymien määrä nousi vuosikymmenen alun vajaasta kahdesta miljoonasta vuosikymmenen lopun 2,6 miljoonaan. Monien katujen kulmilla oli yleisöpuhelimia.

1970-luvun alussa käynnistettiin autoradiopuhelinverkko. Se oli Suomen ensimmäinen julkinen matkapuhelinverkko, mutta tukiasemasolujen välillä siirtyminen ei toiminut vielä automaattisesti. Verkon rinnalle käynnistettiin automatisoitu NMT-matkapuhelinverkko maaliskuussa 1982. Tuolloin myös Nokian ja Saloran yhteisyritys Mobira julkaisi ensimmäisen NMT-puhelimensa, Mobira Senatorin. Ensimmäiset Mobiran puhelimet olivat huomattavan kookkaita, kannettavia autoradiopuhelimia. Vuonna 1985 ilmestyi Mobiran ensimmäinen käsipuhelin, Mobira Cityman 450, ja sitä seurasi pari vuotta myöhemmin Mobira Cityman 900.

1990-luvulla matkapuhelinteknologiassa siirryttiin ”toiseen sukupolveen” (2G), kun digitaalinen GSM-järjestelmä alkoi vähitellen syrjäyttää analogista NMT-tekniikkaa. Vuonna 1991 Nokia esitteli ensimmäisenä maailmassa tuotantovalmiin digitaalisen GSM-puhelimen. Tekstiviestit tekivät läpimurtonsa 1990-luvulla.

Lankapuhelimet olivat vielä yleisiä, ja yleisöpuhelin oli vielä yleinen näky kadunkulmassa. Kiinteitä puhelinliittymiä oli Suomessa koko 1990-luvun ajan vajaat kolme miljoonaa. Niiden määrä jopa kasvoi marginaalisesti vuosikymmenen aikana ja kääntyi laskuun vasta 2000-luvulla. Matkapuhelinliittymien määrä nousi vuoden 1990 noin 300.000:sta vuoden 1999 yli kolmeen miljoonaan.

Valtion omistama Posti- ja telelaitos eriytettiin omiksi yhtiöiksi, joka johti lopulta Postin ja Soneran (nykyinen Telia) syntymisiin.

TIETOKONEET JA INTERNET

Ensimmäiset kotitietokoneet tulivat myyntiin 1980-luvun alussa. Ajan suosikki oli Commodore 64, jonka myynti Suomessa ylitti muun maailman asukaslukuun verrattuna.

Internet teki läpimurtonsa 1990-luvulla. Tietokoneet olivat normaalisti liitetty lankapuhelinverkkoon; laajakaistayhteydet tekivät läpimurtonsa vasta vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 1991 suomalaisopiskelija Linus Torvalds alkoi kehittää Linux-käyttöjärjestelmää.

Internetin laajempi leviäminen alkoi 1993, kun EUnet Finland alkoi tarjota nettiyhteyksiä yrityksille ja kotitalouksille. Samana vuonna yhteyksiä alkoivat tarjota myös Tele (nykyinen Telia) ja HPY (nykyinen Elisa). Vuonna 1995 muun muassa Yle, MTV3 ja Iltalehti avasivat nettisivunsa.

Vuosikymmenen puolivälissä noin joka viidennessä kotitaloudessa oli tietokone. Tietokoneen ja nettiyhteyden omaavien osuus kaikista kotitalouksista nousi puoleen vasta vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Keväällä 2001 tietokone oli noin 51%:lla kotitalouksista ja internet-yhteys 34 %:lla.

USKONTO

Yhdysvaltalaisen L. Ron Hubbardin perustama skientologia rantautui Suomeen 1980-luvun alussa. Suomen skientologiakirkko merkittiin yhdistysrekisteriin vuonna 1983. Tavallisia suomalaisia skientologiakirkko lähestyi jakamalla postiluukuista Persoonallisuustesti-nimistä kaavaketta. Liikkeen kannatus jäi Suomessa vähäiseksi.

KIRJALLISUUS

1980-luvun nousukausi näkyi suomalaisessa kirjallisuudessa. Vuosikymmenen johtava satiirikko oli Erno Paasilinna, joka käsitteli kirjoissaan demokratiaa, valtaa, tiedonvälitystä, armeijaa ja luonnonsuojelua. Edelleen julkaistiin monia suomalaista identiteettiä ja kotoisia elämänkuvauksia käsitteleviä teoksia, kuten Antti Tuurin ”Pohjanmaa”-sarja, Kalle Päätalon ”Iijoki”-kirjat sekä Laila Hietamiehen ”Kannas”- ja ”Laatokka”-sarjat.

Anna-Leena Härkönen aloitti uransa pojan näkökulmasta kerrotulla romaanilla ”Häräntappoase” (1984).

Arto Paasilinnan huippusuosittuja humoristisia veijariromaaneja myytiin yli miljoona kappaletta. Matti Yrjänä Joensuu kirjoitti useita yhteiskunnallista tilannetta havainnoivia rikosromaaneja.

1990-luvulla kaunokirjallinen proosa oli runsasta, ja nimekkeitä tuli jatkuvasti lisää. Lukijakunnat kuitenkin erikoistuivat enenevissä määrin tiettyyn kirjallisuudenalaan, esimerkiksi fantasiaan tai dekkareihin.

1990-luvulla aloittaneet runoilijat hylkäsivät modernistisen perinteen, ja runouden maailmankuva muuttui moniarvoiseksi. Yhden ehyen selitysmallin tilalle tuli rinnakkaisia selityksiä, ja yksilöllisyys nousi yhteisöllisyyden edelle.

LEHDISTÖ

Helsingin Sanomista tuli Pohjoismaiden suurin aamulehti vuonna 1981, kun sen arkilevikki ylitti 400.000 kappaleen rajan. Niin ikään iltapäivälehtien suosio ja levikki kasvoi 1980-luvulla. Iltalehti perustettiin vuonna 1980 Uuden Suomen iltapäiväpainokseksi, ja siitä tuli Ilta-Sanomien tärkeä kilpailija.

Poliittisissa piireissä luetuimpiin lehtiin kuului levikiltään melko vaatimaton vähemmistökommunistien äänenkannattaja Tiedonantaja, koska sen katsottiin välittävän Neuvostoliiton virallisia kannanottoja. Tiedonantaja seurasi tarkoin muiden suomalaisten lehtien ”neuvostovihamielistä” kirjoittelua.

1980-luvulla perustettuja aikakauslehtiä ovat muun muassa tiedelehti Tiede (1980), asumisen lehti Kotivinkki (1982) sekä naistenlehti Trendi (1989).

TEATTERI

1980-luvun teatterissa näkyivät selvästi poliittisen tilanteen murrokset, kulttuuri-vasemmistolaisuuden kriisiytyminen ja ajan elämäntavat. Kokonaisen sukupolven marxilais-leniniläiset vahanuket ja neuvostotaiteen ihailu voitiin yhdeltä istumalta nauraa ironialla kumoon. Teatterialalla tapahtui vapautumista niin kaupallisen toiminnan suuntaan kuin vaihtoehtoisten esteettisten ratkaisujen suuntaan.

1990-luvun alun lama näkyi myös teatterialalla. Lama-aikana pääsylipputulojen merkitys kasvoi entisestään, joten teatterit joutuivat osin palaamaan vanhaan aikaan ja esittämään reilusti komediaa, farssia ja musikaalia. Freelance-näyttelijöiden tilanne heikkeni lama-aikana.

Improvisaatioteatteri löysi paikkansa Suomessa jo vuosikymmenen alussa. Stella Polaris -teatteri perustettiin vuonna 1990. Improvisaatioteatterin ensimmäisiä kotimaisia edustajia on myös Ryhmäteatterin esittämä, Neil Hardwickin vetämänä televisiossakin esitetty ”Nyhjää tyhjästä” (1991).

”Stand up”- eli lavakomiikka rantautui Suomeen 1990-luvulla. Sen alkusysäyksenä pidetään usein Stan Saanilan ensimmäistä, ruotsinkielistä stand up -esitystä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä marraskuussa 1991. Ensimmäiset suomenkieliset stand up -klubit avattiin vuosikymmenen puolivälissä. Pysyvämpi ilmiö stand up -komiikasta tuli vasta 2000-luvulla, jolloin se levisi televisioonkin.

RADIO

Yleisradion yksinvalta sähköisessä viestinnässä murtui, kun paikallisradiot käynnistyivät vuonna 1985.

Hallitus myönsi tammikuussa 1985 toimiluvat ensimmäisille 33 paikallisradiolle, joista neljä oli ruotsinkielisiä. Helsingin ensimmäinen paikallisradio, Radio City, aloitti lähetyksensä huhtikuun lopussa 1985.

Ennen 1980-lukua uskottiin, että radion asema viestintävälineenä pienenisi totaalisesti television yleistyessä. Näin ei käynyt, vaan joustavana ja uudistuvana välineenä radio pystyi pitämään pintansa. Uusien viestintävälineiden tulon myötä radioyleisön määrä väheni selvästi 1980-luvun alussa, mutta väheneminen tasaantui vuosikymmenen puolivälissä. Vuosikymmenen loppupuolella valtakunnalliset radioasemat tavoittivat yli 60 % 9 – 75-vuotiaista suomalaisista.

Yleisradio uudisti kanavatoimintansa vuonna 1990, jolloin aloittivat kanavat Radio Suomi sekä nuorille suunnattu Radiomafia. Mainostelevisio MTV sai monopolin valtakunnalliselle mainosradiolle, joka aloitti lähetyksensä vuonna 1997 nimellä Radio Nova. Samalla sallittiin myös useita osavaltakunnallisia mainosradioita (mm. Kiss FM ja NRJ), kun aiemmin radioiden ketjuuntumista oli torjuttu.

Vuosikymmenen lopulla suomalainen radio alkoi digitalisoitua: ensimmäinen kotimainen digitaalinen radiokanava Radio Peili aloitti toimintansa vuonna 1998, ja seuraavana vuonna aloittivat digitaaliset radiokanavat Ylen Klassinen ja Radio Aino. Tunnetuimpiin radioääniin kuulunut pääkuuluttaja Pentti Fagerholm jäi eläkkeelle tammikuun lopulla 1998.

TELEVISIO

Yleisradion kanavien (TV1 ja TV2) ohelle tuli Kolmoskanava, jonka lähetykset alkoivat 1986. Tätä ennen Mainostelevisio esitti ohjelmistoaan Yleisradion televisiokanavilla. Ruotsinkielisen YLE FST:n (nykyinen Yle Fem) toiminta alkoi 1988, mutta sen ohjelmaa lähetettiin suomenkielisissä ykkös- ja kakkosverkoissa sille varatuilla ohjelmapaikoilla. Ylen teksti-TV aloitti lokakuussa 1981 ja yleistyi laajemmin vuosikymmenen lopulla.

Väritelevisio yleistyi vauhdilla ja syrjäytti mustavalkotelevision: yli puolella Suomen kotitalouksista oli väritelevisio jo 1980-luvun alkupuolella.

1980-luvulla esitettiin monia suomalaisia sketsiviihdesarjoja, joista esimerkiksi ”Velipuolikuu” ja ”Hymyhuulet” olivat suosittuja. Hymyhuulten päätyttyä ohjelmakartan paraatipaikan otti helsinkiläisen huumorimusiikkiyhtyeen, Lapinlahden Lintujen, sketsisarja ”Seitsemän kuolemansyntiä” (1988). Tunnettuja sketsiviihdetaiteilijoita 1980-luvulta ovat muun muassa Pirkka-Pekka Petelius, Aake Kalliala, Timo Eränkö, Mikko Kivinen, Kari Kyrönseppä ja Seppo Ahti. Myös jo 1960-luvulla aloittaneen Spede Pasasen sketsisarja ”Spede Shown” suosio jatkui, mutta sitä esitettiin viimeisen kerran 1987.

Pitkäaikainen, Hannu Karpon toimittama reportaasiohjelma ”Karpolla on asiaa” aloitti vuonna 1983. ”Avara luonto” aloitti esityksensä vuonna 1984. 1980-luvulla aloittaneita visailuohjelmia olivat muun muassa ”Kymppitonni” ja ”Kolmosvisa” sekä parisuhdevisailu ”Napakymppi”. Myös jo 1950-luvulta asti esitettyä ”Tupla tai kuitti” -visailua esitettiin vuoteen 1987 saakka.

Vuosina 1986–1992 toiminut Kolmoskanava muuttui MTV3:ksi ja kanava aloitti vuonna 1993 omana valtakunnallisena televisiokanavanaan. Aiemmin MTV oli lähettänyt ohjelmiaan Yleisradion ykkös- ja kakkosverkoissa Ylen oman ohjelmiston lomassa. Vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä PTV4-kanava aloitti lähetyksensä. Kesäkuussa 1997 Nelonen korvasi PTV4:n.

Televisiolähetysten tekniikka oli vielä lähes täysin analoginen, mutta käytännössä lähes aina värillinen. Lokakuussa 1997 Yle aloitti kahdelta lähettimeltä Suomen ensimmäiset digitaaliset koelähetykset lähettäen kanavia TV1 ja TV2. Virallisesti digitaaliset lähetykset otettiin Suomessa käyttöön vasta vuonna 2001. Vastaanottimet olivat vielä lähes aina tilaa vieviä kuvaputkitelevisioita.

Todellinen 1990-luvun televisiolegenda on tamperelaisen Kummeli-koomikkoryhmän tekemät samannimiset sketsisarjat. Muita suosittuja sketsisarjoja olivat muun muassa ”Vintiöt” ja ”Herra 47”. Ajalta muistetaan myös helsinkiläisen huumorimusiikkiyhtyeen Lapinlahden Lintujen tekemät sketsisarjat. 1990-luvun draamasarjoista muistetaan etenkin ”Ruusun aika”, ”Metsolat”, ”Kotikatu”, ”Puhtaat valkeat lakanat” ja ”Ihmeidentekijät”. Vuosikymmenen alkupuolella esitetty ”Hynttyyt yhteen” oli yksi ensimmäisistä kotimaisista naispainotteisista komediasarjoista. ”Salattujen Elämien” ensimmäinen jakso näytettiin tammikuussa 1999, ja sitä näytettiin alusta alkaen useasti viikossa, mikä oli varsin uutta.

Edellisellä vuosikymmenellä aloitetun ”Napakymppi”-parisuhdevisailuohjelman rinnalle tuli vuonna 1992 ”Tuttu Juttu Show”. 1990-luvulla esitettiin myös useita talk show -ohjelmia, kuten ”Frank Pappa Show”, ”Hyvät, pahat ja rumat”.

Visailuohjelmista muistetaan etenkin ”Megavisa”, ”Suomen Tietoviisas”, ”Onnenpyörä”, ”Passi ja hammasharja” sekä jo 1980-luvulla aloittanut ”Kymppitonni”. Vuonna 1999 esitettiin ”Haluatko miljonääriksi?” -tietovisailua ensimmäistä kertaa Suomessa. ”Speden Spelit” oli hyvin suosittu kilpailuohjelma.

KOTIVIDEOT

Kotivideonauhurit yleistyivät voimakkaasti 1980-luvulla. Betamax-järjestelmä oli kehitetty 1975 ja VHS vuonna 1976. Vuonna 1986 nauhuri oli joka neljännessä suomalaisessa kotitaloudessa. Betamax ja VHS kilpailivat vuosikymmenen alussa kuluttajien suosiosta, kunnes VHS vei voiton.

Videonauhurin myötä ohjelman saattoi katsoa itselleen sopivana ajankohtana; nauhureissa oli myös ajastus, joka käynnisti nauhoituksen automaattisesti. Televisio-ohjelmia ei juuri pikauusittu 1980-luvulla, joten suosikkielokuvansa uusintaa sai usein odottaa vuosikausia.

Videonauhurit toivat mukanaan videovuokraamot. Alkuun vuokrattavia elokuvia oli vähän, mutta syksyllä 1986 niitä oli jo noin 4.400 nimikettä. Maahantuonti keskittyi neljälle suurelle toimijalle: Esselte, Rautakirja, Musiikki Fazer ja Nordic Video.

Videonauhurit katosivat suomalaiskodeista 2000-luvulla digitaalisten toistojärjestelmien myötä.

MUSIIKKI

Pop- ja rockyhtyeistä olivat 1980-luvulla pinnalla esimerkiksi Dingo, Sielun Veljet, Leevi and the Leavings ja Miljoonasade.

Tampereella syntynyt ”Manserock”, jonka suosituimpia edustajia olivat Eppu Normaali, Popeda ja Juice Leskinen, saavutti huippunsa vuosikymmenen puolivälissä.

Hanoi Rocks oli yksi ensimmäisistä kansainvälisesti menestyneistä suomalaisista rockyhtyeistä, jonka lupaavasti alkanut ulkomaanvalloitus katkesi kuitenkin yhtyeen rumpalin kuolemaan.

Monet 1970-luvun lopulla aloittaneet yhtyeet tekivät uransa huippumenestyksen 1980-luvulla. Laulajista ja lauluntekijöistä kärkinimiä olivat Hector, Juice Leskinen, Pelle Miljoona, Mika ja Turkka Mali ja Pave Maijanen.

Kansanomaisempaa musiikkia tekivät Rauli ”Badding” Somerjoki, Mikko Alatalo, Irwin Goodman sekä stand-up-koomikko Jaakko Teppo.

1980-luvun suosituimpia iskelmälaulajia olivat muiden muassa Tapani Kansa, Reijo Kallio, Kari Tapio, Jamppa Tuominen, Paula Koivuniemi, Lea Laven, Katri Helena, Anita Hirvonen, Matti ja Teppo ja Topi Sorsakoski. Vuosikymmenen uusia tulokkaita olivat esimerkiksi Tarja Ylitalo, Meiju Suvas, Mona Carita, Kake Randelin, Ahti Lampi ja Taneli Mäkelä.

CD-levy tuli markkinoille 1980-luvulla, mutta C-kasettien myynti oli vielä huipussaan. Musiikkia kuunneltiin usein korvalappustereoilla.

1990-luvulla vallitsevia musiikin tyylisuuntia olivat etenkin pop ja eurodance. Tunnettuja yhtyeitä ovat muun muassa Kolmas Nainen, Hausmylly, Aikakone, Movetron, Neon 2, Ultra Bra, Waldo’s People ja CatCat. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla tyttöbändit tulivat suureen suosioon: niistä suosituimpia olivat Nylon Beat, Taikapeili ja Tiktak.

Kansainvälistä menestystä saivat rock-yhtyeet Waltari ja 22-Pistepirkko. Rock-yhtye HIMin kansainvälinen suosio alkoi vuosikymmenen lopulla. Suomalaisen rockin näkyväksi vientituotteeksi muodostui sellokvartetti Apocalyptica.

Useat pitkän linjan artistit ja yhtyeet olivat suosiossa 1990-luvullakin. J. Karjalainen jatkoi suosiotaan, vaikkakin 1980-luvulla toiminut Mustat Lasit -kokoonpano oli jo lopettanut. Leevi and the Leavings oli suosionsa huipulla. Eppu Normaali levytti vuosikymmenen alkupuolella muutamia hittejä, mutta yhtye jäi vuonna 1994 noin kymmenen vuoden pituiselle tauolle.

Iskelmämusiikki alkoi yhä enemmän muistuttaa nykyaikaista populaarimusiikkia, ja aiempia vuosikymmeniä vahvasti leimannut iskelmän ja rockin vastakkainasettelu haluttiin unohtaa. Iskelmämusiikin suuria nimiä ovat muun muassa Joel Hallikainen, Katri Helena, Laura Voutilainen, Jari Sillanpää, Marita Taavitsainen. Muita menestyneitä artisteja olivat mm. Kirka, Hector, Pave Maijanen, Pepe Willberg. Muista konkariesiintyjistä keikkailivat ja levyttivät edelleen esimerkiksi Erkki Junkkarinen, Eino Grön, Reijo Taipale ja Esko Rahkonen.

Klassisen musiikin osalta Aulis Sallisen ooppera ”Kullervo” kantaesitettiin suomalaisvoimin Los Angelesissa helmikuussa 1992. Suomen Kansallisoopperan pitkään odotettu uusi oopperatalo valmistui Helsingin Töölönlahden rantaan vuonna 1993, ja sen avajaisnäytäntönä oli Kullervo-oopperan Suomen-ensisesitys 30. marraskuuta.

Suomen ensimmäinen kaupallinen klassista musiikkia 24 tuntia vuorokaudessa soittava paikallisradio, Classic Radio, aloitti lähetyksensä Helsingissä tammikuussa 1992.

CD-levyjen myynti ohitti vinyylilevyjen myynnin vuonna 1992. Autoissa ja kannettavissa soittimissa C-kasetti piti vielä pintaansa. Alun perin Japanista lähtöisin ollut karaoke alkoi kotiutua suomalaiseen baarikulttuuriin 1990-luvulla. Hartwall Areenan valmistuttua vuonna 1997 megakonsertit yleistyivät ja monet maailmantähdet innostuivat tulemaan Suomeen.

ELOKUVA

Suomalainen elokuva uusi 1980-luvulla kasvonsa lähes täydellisesti: monet vanhat ohjaajat tekivät viimeiset elokuvansa, mutta samalla luotiin pohjaa monille tuleville menestystarinoille. Uusi aalto ja kansainvälistyminen toivat mukanaan monia uusia genrejä.

1980-luvulle tultaessa uutta olivat nuorten elämää kuvaavat elokuvat, kuten Tapio Suomisen ”Täältä tullaan, elämä!” (1980) ja Mikko Niskasen ”Ajolähtö” (1982). 1980-luvulla debytoineita elokuvaohjaajia ovat muun muassa Taavi Kassila (Jousiampuja, 1982), Matti Ijäs (Koomikko, 1983) ja Janne Kuusi (Apinan vuosi, 1983).

Nuorten tekijöiden ja aiheiden aallonharjalla ratsastivat sukupolvensa näkyvimmiksi ohjaajiksi veljekset Aki ja Mika Kaurismäki.

Edellisen vuosikymmenen tapaan suosituimpia elokuvia olivat yhä Rauni Mollbergin elokuvat ja Spede Pasasen tuotannot. Menestyksekkäitä Mollbergin teoksia olivat muun muassa ”Milka” (1980) ja ”Tuntematon sotilas” (1985, järjestyksessään toinen Tuntematon sotilas -elokuva). Vuosikymmenen aikana ilmestyi jopa kahdeksan ”Uuno Turhapuro” -elokuvaa.

Suomen suuntautuminen kohti länttä sai aikaan avaukset amerikkalaisissa populaarilajeissa, esimerkkeinä Renny Harlinin toimintaelokuva ”Jäätävä polte” (1986).

1980-luvun kotimaisten elokuvien käytetyimpiä näyttelijöitä olivat muiden muassa Kari Heiskanen, Aake Kalliala, Matti Pellonpää, Pirkka-Pekka Petelius, Markku Toikka ja Timo Torikka.

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1980–1989 (Suomen elokuvateattereissa):

– Uuno Turhapuro armeijan leivissä (Ere Kokkonen, 1984) katsojia 750.900

– Talvisota (Pekka Parikka, 1989) katsojia 628.700

– Uuno Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985) katsojia 607.900

– Tuntematon sotilas (Rauni Mollberg, 1985) katsojia 590.900

– Uuno Turhapuro menettää muistinsa (Ere Kokkonen, 1982) katsojia 572.400

– Uuno Turhapuro muuttaa maalle (Ere Kokkonen, 1986) katsojia 556.500

– Uuno Turhapuron aviokriisi (Ere Kokkonen, 1981) katsojia 452.600

– Täältä tullaan, elämä! (Tapio Suominen, 1980) katsojia 382.000

– Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (Ere Kokkonen, 1983) katsojia 381.100

– Uuno Turhapuro kaksoisagentti (Spede Pasanen, 1987) katsojia 352.200

1990-luvun alussa elokuva-ala vajosi muun maan tavoin lamaan, ja elokuvissa kävi vähemmän ihmisiä kuin koskaan. Tuotannon määrä pysyi kuitenkin korkeana koko vuosikymmenen. 1990-luvun alkupuolella yleisö karttoi kotimaista elokuvaa, ja ajan menestyneimpiä elokuvia olivat kansanomaiset komediat, kuten vanha tuttu ”Uuno Turhapuro” sekä sen rinnalle syntyneet Ere Kokkosen ”Vääpeli Körmy” -sotilasfarssit ja Timo Koivusalon ”Pekko Aikamiespoika” -maalaiskomediat.

Markku Pölönen oli 1990-luvun näkyvin debytantti, jonka esikoiselokuva ”Onnen maa” (1993) herätti huomiota nostalgian ja huumorin sävyttämällä maalaiskuvauksella. Pölösen seuraava elokuva, Heikki Turusen romaaniin perustuva ”Kivenpyörittäjän kylä” oli vuoden 1995 suurin katsojamenestys ulkomaiset elokuvat mukaan lukien.

Aki Kaurismäen asema kansainvälisenä art house -nimenä vahvistui. Hän ohjasi elokuvia tiuhaan tahtiin niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teoksiaan ovat muun muassa kotimaassa ohjatut ”Tulitikkutehtaan tyttö” (1990) ja ”Pidä huivista kiinni, Tatjana” (1994), Englannissa ohjattu ”I Hired a Contract Killer” (1990) sekä Ranskassa ohjattu ”Boheemielämää” (1992). Leningrad Cowboys -yhtyeen saaga jatkui komediassa ”Leningrad Cowboys Meet Moses” (1994) ja samana vuonna ilmestyneessä konserttielokuvassa ”Total Balalaika Show”. Vuonna 1996 Kaurismäki palasi työläiselokuvaan ja työttömyyden teemaan teoksellaan ”Kauas pilvet karkaavat”, josta tuli kansainvälinen menestys.

1990-luvun lopulla käynnistynyt uusi nousukausi sai aikaan elokuvateattereissa äkillisen menestyspiikin, “suomalaisen elokuvan buumin”, jota laman aallonpohjassa tuskin osattiin ennakoida. Tähän johtivat muun muassa nousset tuotantotuet, uuden tekijäpolven läpimurto ja uudenlainen panostus markkinointiin.

Elokuvateatterien yleisöluvut kohosivat pilviin vuonna 1998, jolloin ensin Markku Pölösen tukkilaiselokuva ”Kuningasjätkä” ja sitten Raimo O. Niemen koko perheen seikkailuelokuva ”Poika ja ilves” keräsivät suuryleisöt. Vuonna 1999 elokuvissakäyntien määrä ylitti seitsemän miljoonan rajan ensi kertaa kymmeneen vuoteen ja kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi jopa 25 %:iin. Koko vuosikymmenen katsotuin kotimainen elokuva oli Olli Saarelan sotaelokuva ”Rukajärven tie” vuodelta 1999, jota seuraavat samana vuonna julkaistut Aleksi Mäkelän modernisoitu pohjalaiselokuva ”Häjyt”, Timo Koivusalon Helismaa ja Rautavaara -kuvaus ”Kulkuri ja joutsen” sekä Åke Lindmanin kullankaivajaelokuva ”Lapin kullan kimallus”. Elokuvabuumi jatkui 2000-luvulla.

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1990–1999 (Suomen elokuvateattereissa):

– Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999) katsojia 426.400

– Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (Ere Kokkonen, 1991) katsojia 383.700

– Poika ja ilves (Raimo O. Niemi, 1998) katsojia 376.200

– Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999) katsojia 328.100

– Kivenpyörittäjän kylä (Markku Pölönen, 1995) katsojia 292.300

– Uuno Turhapuro – Suomen tasavallan herra presidentti (Ere Kokkonen, 1992) katsojia 283.100

– Kuningasjätkä (Markku Pölönen, 1998) katsojia 277.400

– Kulkuri ja joutsen (Timo Koivusalo, 1999) katsojia 234.600

– Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (Pertti Melasniemi, 1990) katsojia 233.700

– Lapin kullan kimallus (Åke Lindman, 1999) katsojia 204.600

Kotona katsottavat elokuvat olivat läpi vuosikymmenen useimmiten tallennettu videokaseteille. DVD-laitteet tulivat Suomeen vuosikymmenen lopulla.

VAPAA-AIKA

1980-luvulla kuntosalit ja solariumit löivät itsensä läpi juppi-kulttuurin oheistuotteena, ja vapaa-aikaa alettiin entistä enemmän kuluttaa myös laskettelukeskuksissa. Purjelautailu oli olennainen osa juppikulttuuria. Talvella auton katolla oli suksiboksi, kesällä purjelauta.

Vuosikymmenen aikana valmistui nopeaan tahtiin monia koko perheen kesälomakeskuksia: Mikkelin Visulahti avattiin 1980, Tervakosken Puuhamaa 1984, Kouvolan Tykkimäki 1986, Kalajoen JukuJukuMaa (nykyinen Jukupark) niin ikään 1986, Vaasan Wasalandia 1988 ja Espoon Serena 1989.

Amerikkalaisia trendejä omaksuttiin vauhdilla: esimerkiksi rap-musiikki, rullaluistelu ja rullalautailu tulivat suosituiksi nuorison keskuudessa.

VHS-videot ja videolaitteet tulivat, ja videovuokraamoista saattoi vuokrata myös TV:hen antennijohdolla yhdistettävän videokatselulaitteen kotiin videon katselua varten, jos ei omistanut itse kyseistä laitetta. Kotona suosittua ajanvietettä olivat Rubikin kuutio ja Trivial Pursuit. Myös roolipelit yleistyivät 1980-luvulla.

Matkailu yleistyi entisestään. Espanjan ja Kreikan ohella suosiotaan kasvattivat Turkki ja kaukomatkat. Ajan hitti olivat aktiivilomat, kiertomatkat sekä erilaiset harrastematkat urheilukilpailuihin ja kulttuuritapahtumiin.

TERVEYS

Yhdysvalloissa vuonna 1981 tunnistettu uusi sairaus AIDS herätti vuosikymmenen aikana pelkoa myös Suomessa.

Ensimmäisen naispotilaan myötä tilanne muuttui, ja pakollisia AIDS testejä alettiin vaatia esimerkiksi varusmiehille, maahanmuuttajille ja yksittäisten yritysten työntekijöille. Vuoden 1987 eduskuntavaaleja edeltäneessä tentissä toimittajat Leif Salmén ja Pekka Oksala tiedustelivat eri puolueiden edustajilta, pitäisikö AIDS-testi määrätä pakolliseksi kaikille suomalaisille.

MUOTI

1980-luvun huomattavimpia muoti-ilmiöitä olivat ylisuuret, neonväreillä ja logoilla koristellut vaatteet, leveälahkeiset housut, napaan asti ulottuvat farkut, olkatoppaukset, purjehduskengät ja hihojen kääriminen. Leveitä vöitä ja huiveja käytettiin usein koristeina. Etenkin monet naiset permanenttasivat hiuksensa valtavaksi kiharatukaksi.

Yleisilmeeltään 1980-luvun muoti oli värikästä ja iloista. Naisten vaatteisiin tuli useita vaikutteita miesten muodista: olkatoppaukset sekä jakku- ja housupuvut syrjäyttivät mekkojen käyttöä ja loivat naisille menestystä miehisillä aloilla, kuten pankeissa ja teollisuusyrityksissä.

1990-luvun pukeutumis- tai muoti-ilmiöitä olivat baseball-lippikset (lippaa saattoi pitää myös takana tai sivulla), leveälahkeiset farkut ja trumpettihousut, lappuhaalarit, pitkät nahkatakit, hupparit, napapaidat, vyölaukut, Adidaksen sivunappiverkkarit, kalastajahatut, bandanat ja paksupohjakengät. Kaikille vartalotyypeille sopivat salihousut rantautuivat Suomeen, ja niistä tuli nopeasti hyvin suosittuja.

Muotitrendit vaihtuivat nopeasti ja yksilöllisyyttä haluttiin korostaa, siksi lista aikakauden muotivillityksistä on pitkä.

RUOKA JA JUOMA

Suosituimpia ruokia 1980-luvulla olivat perinteiset jauheliharuoat (esimerkiksi lihapullat, jauhelihakastike ja makaronilaatikko), kokoliharuoat (esimerkiksi porsaankyljykset ja lihakeitto), makkarakastike, kanaviillokki, kalakeitto, munakas ja pizza. Suosittuja kahvipöydän antimia olivat pasteijat, pullat, mokkapalat ja kermakakut. Kasvikset ja hedelmät tulivat suositummiksi. Edellisen vuosikymmenen lopulla alkaneen rasvakeskustelun vaikutuksesta margariini ohitti voin suosituimpana rasvana.

Ruokakauppojen valikoimat kasvoivat, ja ruokapöytään saatiin eksoottisia lisäyksiä, muun muassa kiivi ja soijakastike. Perunoiden rinnalle nousivat riisi ja pasta. Ruokia alettiin maustaa perinteisen suolan ja pippurin lisäksi esimerkiksi valkosipulilla, yrteillä ja chilillä.

Tuontielintarvikkeita oli kuitenkin vielä rajoitetusti, sillä kun Suomi ei ollut vielä Euroopan unionin jäsen, korkeilla tuontitulleilla suojeltiin kotimaista maataloutta ja elintarviketuotantoa. Esimerkiksi tuoreita tuontihedelmiä saatiin lähinnä talvella ja keväällä, kun kotimaisia omenoita ja marjoja ei ollut saatavilla.

Erilaiset keittiövempaimet, kuten leivänpaahtimet ja vohveliraudat, yleistyivät vuosikymmenen aikana. Mikroaaltouunit yleistyivät nopeasti vuosikymmenen lopulla: vielä vuonna 1985 vain joka 20. suomalaisessa kotitaloudessa oli sellainen, mutta jo vuonna 1990 mikrouunin omisti kolme viidestä taloudesta.

Ravintolassa syönti ja pikaruokakulttuuri tekivät Suomessa läpimurron 1980-luvulla. Vuosikymmenen alussa Burger King käväisi muutaman vuoden ajan Suomessa. Suomen ensimmäinen McDonald’s avattiin vuonna 1984 Tampereella.

Alkoholijuomien, erityisesti keskioluen, kulutus kasvoi elintason nousun myötä läpi 1980-luvun aina 1990-luvun alun lamaan asti. 1960-luvulla alkanut viinien kulutuksen kasvu kiihtyi huomattavasti 1980-luvun puolenvälin jälkeen.

1990-luvun ruokasuosikkeja olivat jauheliha- ja makkararuoat, kalaruoat, pastaruoat (esimerkiksi lasagne) sekä broileriruoat (etenkin hunajamarinoidut broilerisuikaleet, jotka tulivat myyntiin vuonna 1992). Hiteiksi nousivat myös muutamat suomalaisille uudet eksoottiset ruoat, kuten curry, vokki ja texmex.

Ruokakauppojen valikoimat laajenivat paljon. Euroopan unioniin liittyminen vapautti elintarvikkeiden tuonnin, minkä jälkeen kauppojen hyllyille ilmestyi monenlaisia tuontituotteita.

Edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen yleistynyt mikroaaltouuni löytyi vuonna 1998 jo 78 %:sta suomalaistalouksista.

Laman aikana kotiviinin juominen oli hyvin yleistä: vuosina 1993 ja 1994 jopa neljännes kaikesta viinin kulutuksesta oli kotiviiniä. Vuoden 1995 alussa voimaan tullut alkoholilaki toi ruokakauppoihin ja kioskeihin muutkin käymisteitse valmistetut enintään 4,7-prosenttiset alkoholijuomat kuin oluet.

URHEILU

1980-luvun menestyneimpiin suomalaisiin urheilijoihin kuului muun muassa Matti Nykänen, joka oli yksi maailman kaikkien aikojen parhaista mäkihyppääjistä. Nykänen voitti lähes kaikki mitalinsa 1980-luvulla. Hän voitti Sarajevon olympialaisissa 1984 yhden ja Calgaryn olympialaisissa 1988 kolme kultamitalia. 1980-luvun MM-kisoissa Nykänen on voittanut yhteensä seitsemän MM-kultamitalia. Myös Jari Puikkonen on moninkertainen mäkihypyn maailmanmestari, joka on voittanut 1980-luvulla yhden olympiakullan ja neljä MM-kultaa.

Harri Kirvesniemi voitti maastohiihdossa yhden MM-kullan ja yhden MM-hopean 1989. Jo tätä ennen hän oli voittanut useita MM-pronssimitaleja. Hänen senaikainen vaimonsa Marja-Liisa Kirvesniemi on Suomen menestyneimpiä naishiihtäjiä, joka on voittanut kolme olympiakultaa Sarajevossa 1984 ja kaksi MM-kultaa 1989. Hän on myös saanut useita hopea- ja pronssimitaleja. Myös Juha Mieto menestyi hyvin, saaden pari hopeaa ja kaksi pronssia.

1980-luvun merkittävin suomalainen jääkiekkoilija on ehkä Jari Kurri, joka pelasi tuolloin NHL:ssä edustaen useita eri jääkiekkoseuroja. Kurri on NHL:n kaikkien aikojen neljänneksi paras eurooppalainen maalintekijä, ja NHL:n runkosarjan kaikkien aikojen pistepörssissä hän on sijalla 21. Teemu Selänteen pääsarjaura alkoi vuosikymmenen lopulla. Suomen jääkiekkomaajoukkue sai hopeaa Calgaryn olympialaisissa 1988, mikä oli EM-mitaleja lukuun ottamatta kaikkien aikojen ensimmäinen Suomen jääkiekkomaajoukkueen saama mitali.

Keke Rosberg voitti ensimmäisenä suomalaisena Formula 1 -maailmanmestaruuden vuonna 1982, ajettuaan Williams-tallissa. Suomalaiset menestyivät erinomaisesti myös rallissa: Ari Vatanen voitti rallin maailmanmestaruuden 1981, Hannu Mikkola 1983, Timo Salonen 1985 ja Juha Kankkunen 1986 ja 1987. Vuoden 1986 Monte Carlo -rallissa suomalaiset saavuttivat kolmoisvoiton: voittaja oli Henri Toivonen, toinen Timo Salonen ja kolmas Hannu Mikkola.

Maailman ensimmäiset yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Helsingin olympiastadionilla elokuussa 1983. Suomi tuli kisoissa jaetulle kahdeksannelle sijalle voittaen yhden kullan, yhden hopean ja yhden pronssin. Kultaa voitti Tiina Lillak keihäänheitossa, hopeaa Arto Bryggare 110 metrin aitajuoksussa ja pronssia Martti Vainio 5 000 metrin juoksussa.

1990-luvulla Suomi menestyi useissa urheilulajeissa, etenkin talvi- ja moottoriurheilussa. Edellisellä vuosikymmenellä mäkihypyssä useita kultamitaleja voittanut Matti Nykänen sai vielä vuonna 1990 yhden lentomäen MM-hopeamitalin, mutta lopetti huippu-uransa jo samana vuonna. Vuonna 1992 vasta 16-vuotias Toni Nieminen voitti kaksi mäkihypyn olympiakultamitalia, joista toisen joukkuemäessä ja toisen suurmäessä. Myöhemmin vuosikymmenen aikana lupaava tulokas oli nuori Janne Ahonen, joka voitti kolme mäkihypyn MM-kultamitalia.

Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti historiansa ensimmäisen MM-kultamitalinsa toukokuussa 1995.

1990-luvun menestyneimpiä ralliautoilijoita olivat Juha Kankkunen, joka voitti maailmanmestaruuden 1991 ja 1993, sekä Tommi Mäkinen, joka voitti maailmanmestaruuden 1996, 1997, 1998 ja 1999. Mika Häkkinen voitti Formula 1 -maailmanmestaruuden kahdesti, vuosina 1998 ja 1999. Niin ikään vuonna 1999 Suomen menestynein miesalppihiihtäjä Kalle Palander voitti pujottelun maailmanmestaruuden. Vuosikymmenen loppupuolella Mika Myllylä voitti maastohiihdossa yhden olympiakullan ja neljä MM-kultaa.

Suomen menestyneimpiin jalkapalloilijoihin kuuluva Jari Litmanen pelasi 1990-luvulla Ajaxissa Hollannissa. Naisurheilijoista menestyneimpiä on ainakin Sari Essayah (mm. kilpakävelyn maailmanmestari 1993) ja Heli Rantanen (keihäänheiton olympiakultamitalisti 1996).

Kike Elomaa voitti vuonna 1981 Ms. Olympia -tittelin, kehonrakennuksen Euroopan mestaruuden, epävirallisen SM-kilpailun ja World Games -kilpailun. Vuonna 1982 hän sijoittui Ms. Olympia -kilpailussa kolmanneksi. Vuonna 1983 hän voitti hopeaa kehonrakennuksen ammattilaisten MM-kilpailussa ja oli viides Ms. Olympia -kilpailussa. Hän pääsi kehonrakennuksen Hall of Fameen vuonna 2001.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Kukoistuksen aikana suuren maailman kriisejä ja propagandaa ei pakkosyötetty päivittäin suomalaisten silmille, ihmiset olivat sisukkaampia eivätkä uhriutuneet yhtä helposti ja syyttä. Vähemmistöt elivät sopusoinnussa enemmistön kanssa ja jokaista mahdollista vähemmistöryhmää kohden ei oltu luotu rahaa ja resursseja syöviä systeemejä ja valtion laitoksia. Suomi oli tasa-arvon kärkimaita jo tuolloin, ja vuonna 1987 astui voimaan laki naisten ja miesten tasa-arvosta.

Kaikkialla ei nähty rasismia, maailmaa pelastettiin vain pieni pala kerrallaan ja ihmisille, etenkin nuorille, oli selvää olivatko he tyttöjä vai poikia. Vahva maadottuminen sekä vahvat juuret takasivat toimivan, terveen ja vakaan kansakunnan tilan.

Suomi oli Pisa-mittauksissa kukoistuksen aikana maailman kärkiluokkaa, kun tänä päivänä ollaan pudottu kauas kärjestä. Nykypäivänä opetuksen sisältöön on tuotu runsaasti tarpeetonta ”pseudotiedettä”, kun taas 1980- ja 90-luvuilla keskityttiin oleellisiin ja tarpeellisiin oppiaineisiin. Kouluissa opetettiin tarpeellisia kansalaistaitoja. Identiteettipolitiikka ei ollut osana opetuksen sisältöä ja toimintaa.

Myös kaupunkikulttuuriin on tullut suuri muutos. Pienissä kylissä ja kaupungeissä oli toimintaa ja kansakunta oli sosiaalisesti yhteisöllinen, verrattuna nykyajan monenlaiseen vastakkainasetteluun ja pirstaloitumiseen.

Poliittinen päätöksenteko ei ollut samalla tavalla riippuvainen globaaleista agendoista, vaan tuolloin ajateltiin enemmän Suomen ja suomalaisten etua.

Palvelut toimivat aivan eri tasolla, esimerkkeinä Posti, pankit ja monet muut julkiset palvelut. Myös yksityispuolen yritysten toiminnassa on tapahtunut selvä kasvu välinpitämättömyydessä, puheluihin ei vastata (monissa yrityksissä ei enää ole edes annettu puhelinnumeroita tietoon), tarjouspyyntöihin ei vastata, töykeys on lisääntynyt.

Suomella oli hyvä taloudellinen ja diplomaattinen suhde kaikkialle.

Nykypäivän poliittinen korrektius on tappanut huumorin. 1980- ja 90-luvuilla osattiin nauraa itselle ja muille, eikä siitä pahoitettu mieltä. Nykyään ihmisistä on tullut niin herkkiä, että he pahoittavat mielensä jopa maidon väristä.

Etenkin nykypäivään ja moderniin maailmankuvaan peilaten sekä 1980- ja 90-luku herättää yhä useammassa ihmisessä erittäin positiivisia mielleyhtymiä, lukuisista eri sosiaalisista ja kulttuurillisista syistä johtuen, asioiden ollessa maan ja kansalaisten kohdalla mitatusti paremmalla tolalla.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive

Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By AdminZS
Post date 5 September 2023

OSA 4. SUURTEN MURROSTEN AIKA – KOHTI KUKOISTUSTA

1960- ja 1970-luku

YLEISTÄ / TAUSTAA

1960-luku oli voimakasta taloudellisen, poliittisen ja kulttuurillisen murroksen aikaa. Suuri osa tästä murroksesta johtui laajasta muuttoliikkeestä maaseudulta kaupunkiin sekä maatalousvaltaisen työn muuttumisesta teollisuustyöksi. Samaan aikaan maa- ja metsätalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta. Lisääntyvä vapaa-aika, elintason kasvu sekä koulutuksen luomat mahdollisuudet vaikuttivat yhteiskuntaan merkittävästi. Suuria muutoksia koettiin myös sosiaalipolitiikassa. Eläkejärjestelmä sekä sairausvakuutusjärjestelmä uudistuivat. Suomen väkiluku 1960- ja 70-luvulla oli noin neljä ja puoli miljoonaa. 1970-luvulle tultaessa Ruotsiin oli muuttanut n. 300.000 suomalaista.

Maaseudun vähittäinen autioituminen sekä kasvava kahtiajako maaseudun ja kaupunkien välillä kieli yhteiskunnan rakenteellisesta muuttumisesta. Erityisesti Itä-Suomi ja Lappi kokivat taloudellisen ja henkisen lamautumisen, mutta samalla myös nostettiin esiin maalta kaupunkiin siirtyneen sukupolven juurettomuus sekä henkinen rikkinäisyys. 1940-luvulla maanviljelys ja maan raivaaminen nähtiin isänmaallisena tehtävänä, kun taas 1960- ja 70-luvulla taloudellisista ja poliittisista syistä johtuen kehitys oli päinvastaista.

Itsenäinen Suomi hoiti tänä aikakautena kansainvälisiä suhteita hyvin joka suuntaan. Ulkopoliittisissa suhteissa noudatettiin niin sanottua Paasikiven-Kekkosen linjaa, jolla oli politiikassa hyvinkin yhtenäinen kannatus niin Keskustan kuin Kokoomuksen, niin vasemmiston kuin pienten kansanpuolueidenkin keskuudessa.

Vuosien 1966-67 taantuman jälkeen seurasi Suomen taloudessa nousukausi, jota kesti öljykriisin jälkeiseen, 1975 nopeasti syvenemään lamaan asti. Mutta kaiken kaikkiaan aikakaudelle oli ominaista ennennäkemätön vaurauden kasvu, vaikkakin maatalous supistui voimakkaasti. Taloudellinen kasvu keskittyi toisin sanoen muille aloille.

Erityisen tärkeä talouskasvun lähde oli teollisuus, jonka vienti laajeni erityisesti EFTA-maihin. Suomi vei länteen myös paljon ”uusia” teollisuuden tuotteita, erityisesti metalliteollisuuden tuotteita, kun länsivienti oli aiemmin käsittänyt suurelta osin puunjalostusteollisuuden ja maatalouden tuotteita.

KULTTUURILLINEN MURROS

Yksi merkittävä ajanjakson murros oli se, että yhteiskunnan perusrakenteita ja arvojärjestelmää alettiin kritisoida lehdistössä ja julkisessa mediassa, erityisesti uus-vasemmiston taholta. Puhuttiin sosiologisen ajattelun voittokulusta, joka kiteytyi muun muassa ajattelutapaan, että ongelmien syyt olivat rakenteissa ja yhteiskunnallisessa taustassa. Saavutuksista ei ylpeilty, vaan niistä etsittiin epäkohtia ja puutteita. Tämänkaltainen maailmankatsomus jäi päälle ja jopa vahvistui myöhemmin 2000-luvun aikana.

Merkittävä osa yleisistä kulttuuripiirteistä oli ulkomaista alkuperää. Suomessa käytiin keskustelua, jossa ongelmia oli Yhdysvalloissa, mutta meillä tuskin lainkaan. Vallalla oli käsitys ihmisluonnon loputtomasta muokattavuudesta ja ihmisten täydellisestä tasa-arvosta.

1960-luvun lopulla aikakauden vasemmistolaiset kulttuuri-ilmiöt levisivät Yleisradioon, jonka senaikainen pääjohtaja suosi radikaalia ohjelmapolitiikkaa.

1970-luvulla kansainvälistyminen oli senaikaiseen tilanteeseen suhteutettuna merkittävä kulttuuri-ilmiö. Tähän vaikuttivat erityisesti halventunut massaturismi, nuorisomatkailu sekä kansalaisten kielitaidon parantuminen. Kansallismielistä ajattelua alettiin pikku hiljaa pitämään taantumuksellisuutena.

SUOMETTUMINEN

Suomettumisessa oli kyse ilmiöstä, jossa eri Euroopan valtiot pelkäsivät ja kiistelivät siitä, että yrittääkö Neuvostoliitto vaikuttaa poliittisesti Suomeen ja myös muihin Euroopan maihin. Ja etenkin Länsi-Saksa nimenomaan koki, että Neuvostoliitto vaikutti ja kenties painosti poliittisesti Suomea, ja nyt sitten pelättiin, että tätä samaa ilmiötä yritettiin muihin maihin. Siitä kiisteltiin paljon, että oliko Suomi rähmällään itään vai hoitiko Suomi vain itsenäisesti kauppa- ja diplomaattisuhteitaan itään. Mikä tahansa todellisuus oli, niin kaikesta päätellen kaikki mitä tehtiin ja miten, niin se hyödytti Suomea ensisijaisesti.

Termistä ”suomettuminen” tuli heti Euroopassa ja maailmalla tunnettu käsite, koska kyseessä oli kansainvälinen ilmiö, joka liittyi poliittiseen vaikuttamiseen. Ja Suomi oli siinä eturintamassa ja koekaniinina, kun muut maat seurasivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sotien jälkeen. Pohdittiin paljon, mikä Suomen oma rooli oli tässä ilmiössä, kuinka Suomi tasapainotteli Neuvostoliittosuhteen kanssa valtiotasolla.

Suomenkielinen sana ”suomettuminen” yleistyi vasta 1973, mihin asti Suomessa oli yleensä käytössä saksankielinen ”finnlandisierung” tai englanninkielinen ”finlandization”, joskin myös termiä ”finlandisaatio” käytettiin.

Kölnin pääkonsuli Martti Salomies totesi 1970-luvun alussa raportissaan, että Saksan Liittotasavallassa (Länsi-Saksa) ei suinkaan Suomea pidetty läpisuomettuneena valtiona, kuten Suomen lehtiä lukemalla olisi voinut päätellä.

Jaostopäällikkö Keijo Korhonen isännöi vuonna 1971 länsisaksalaista toimittajaryhmää. Lehtimiesten kutsuminen henkilökohtaisesti Suomeen ja heidän valistaminen sisä- ja ulkopolitiikassa oli ensiarvoisen tärkeää. Toimittajat eivät olleet järin vakuuttuneita virallisen edustajan esityksestä, vaan olivat inttäneet suomettumisesta. Silloin Korhonen oli jatkanut: ”Katsokaas, sodan jälkeen meillä Suomessa oli kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen oli se, mitä te kutsutte sanalla finnlandisierung, toisin sanoen itsenäisyyden säilyttäminen ja pysyttäytyminen puolueettomana suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Sen valitsimme. Toinen olisi ollut germanisierung. Sitä emme toki halunneet. Tarkoitan sitä, että olisimme tulleet miehitetyksi ja voittajien jakamaksi kuten Saksa.”

Berliinin vapaan yliopiston professori Richard Löwenthal oli ensimmäisen kerran käyttänyt ”finlandization” -termiä artikkelissaan 1962. Löwenthal pelkäsi, mitä Euroopalle tapahtuu, jos amerikkalaiset sotilaat lähtevät ja Neuvostoliiton valta kasvaa.

Ensimmäisen kerran koko termiä ”suomettuminen” käytti Itävallan ulkoministeri Karl Gruber vuonna 1952. Itävaltalaiset olivat sodan jälkeen odottaneet malttamattomina miehityksen päättymistä, mutta kylmä sota vaikutti ja jarrutti neuvotteluja valtiosopimuksesta. Tässä tilanteessa jotkut poliitikot olivat kehottaneet ottamaan oppia Suomesta ja Suomen tavasta hoitaa suhteet Neuvostoliittoon. Gruberin kirja synnytti Itävallassa valtavan kohun ja hän joutui eroamaan ulkoministerin virasta.

Ulkoasiainhallinnolle taistelu suomettumista vastaan oli vain jatkoa Suomen ja Neuvostoliiton eriskummallisen ja herkän suhteen selittämiselle ulkomailla. Tätä oli tehty vuodesta 1944 alkaen. Nyt tälle ihmeelliselle rinnakkaiselolle oli tosin annettu vähemmän mairitteleva nimi – suomettuminen. Suomessa ei pidetty lainkaan kyseisestä termistä. Se vei Suomen ikävällä tavalla kansainvälisen politiikan käsitteistöön. Se loi myös synkän varjon Suomen sisäpolitiikkaan.

Yöpakkaset ja noottikriisi olivat nakertaneet Suomen puolueettomuuden uskottavuutta lännessä. Toisaalta Suomi oli demokratia ja markkinatalousmaa. Suomen ulkopoliittiset aloitteet taas näyttivät olevan sopusoinnussa Neuvostoliiton ulkopolitiikan kanssa. Yksioikoisessa tarkastelussa oli vaikea ymmärtää, miten kapitalistisella maalla saattoi olla niin hyvät – jopa liian hyvät – suhteet Neuvostoliittoon.

Presidentti Kekkosen matkat Neuvostoliittoon tulkittiin Bonnissa (Länsi-Saksa) suomettumisesta johtuviksi. Vierailuja ei nähty – kuten Helsingissä – osoituksina hyvistä suhteista, saati sitten, että olisi uskottu niiden palvelevan Suomen etuja.

Mutta ”suomettuneesta” Suomesta kirjoitettiin myös myönteisesti. Stephen S. Rosenfeld julkaisi 1.12.1972 Washington Postissa kirjoituksensa ”On Giving a Good Policy a Bad Name”. Siinä hän päivitteli, että Yhdysvalloissa niin moni senaattori ja suurlähettiläs varoitteli suomettumisen vaaroista:

”Jos sanonta (suomettuminen) kohdistuisi ainoastaan isällisen suojelevasti suomalaisiin, sitä voisi yksinkertaisesti pitää typeränä ystävälliseen ja kunnioittavaan valtioon tähdättynä syytöksenä. Mutta suomettumiseen liittyy enemmän. Se on tullut yleiseen poliittiseen sanastoon maantieteellis-poliittisena käsitteenä, tarkoittaen, että Neuvostoliiton vaikutusvalta paisuisi ja murentaisi Länsi-Euroopan perustukset, jos suuria määriä amerikkalaisia joukkoja kotiutettaisiin. Itse asiassa ”suomettuminen” heijastaa enemmän niiden perustelemattomia otaksumia kuin sitä todellisuutta, jota sen on tarkoitettu kuvaamaan. Älkäämme enää käyttäkö tätä sanaa (suomettuminen), vaan antakaamme Suomen politiikalle tunnustus erittäin huomattavana diplomaattisena saavutuksena. Suomella on yhtä paljon turvallisuutta kuin mitä ydinaika kenellekään sallii, ehkä enemmänkin. Suomessa ei ole vieraita joukkoja, sillä on erinomaiset suhteet kaikkiin naapureihinsa – myös siihen, jota pidetään uhkaavimpana. Suomi on sisäpolitiikassa tehnyt omat valintansa omien traditioiden pohjalta. Suomea arvostetaan kansainvälisesti.”

Tämä artikkeli oli vastaanotettu erittäin positiivisesti Suomessa ja se lähetettiin erikseen presidentinkin nähtäväksi. Rosenfeld sai paljon kriittistä palautetta Yhdysvalloissa ja joutui hieman katumaan kirjoitustaan. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei suomettumis-käsitettä voinut soveltaa Länsi-Eurooppaan.

Milanossa ilmestyneessä Italian arvovaltaisimmassa viikkojulkaisussa ilmestyi 3.11.1973 laaja artikkeli ”Mitä tarkoittaa finlandizzazione?” Italian entinen Moskovan suurlähettiläs Carlo Alberto Straneo otti kantaa suomettumiseen. Straneon mukaan termi oli saanut Italiassa vääränlaisen merkityksen. Hänen mukaan oli muistettava, että kaikki valtiot harjoittivat ulkopolitiikkaansa sen perusteella, millainen historia, maantieteellinen asema ja mahdollisuudet niillä oli. Suomen kohdalla näitä lähtökohtatekijöitä ei kirjoittajan mukaan Italiassa tunnettu. ”On kysymys kansakunnasta, joka pitää kiinni vapaudestaan ja joka on puolueeton sekä nimellisesti että tosiasiallisesti.”

Straneo lainasi Urho Kekkosen omia sanoja, jotka Kekkonen oli maininnut 3.9.1973: ”Jos suomettuminen tarkoittaa sitä asioiden todellista tilaa, että pieni sodan hävinnyt eurooppalainen maa on onnistunut, itsenäisyytensä ja kansallisen arvokkuutensa säilyttäen, nousemaan kenenkään auttamatta jaloilleen, rakentamaan hyvät ystävyyssuhteet naapurinaan olevaan toisen yhteiskuntajärjestelmän omaavaan suurvaltaan ja kehittämään oman puolueettomuuspolitiikkansa, silloin pidän sitä imartelun ilmauksena.”

Suomettumis-käsite yleistyi nopeasti käyttöön 1970-luvun alussa Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ulkoasiainministeriössä analysoitiin alkuvuonna 1973 40 kappaletta vuoden 1972 aikana ilmestynyttä suomettumista käsitellyttä artikkelia. Kuudessa tapauksessa termistä oli kirjoitettu Suomen kannalta myönteisesti. Erityisesti amerikkalaiset ja länsimieliset kirjoittivat asiasta negatiivisesti.

Harvoissa Suomelle myötämielisissä kirjoituksissa argumentoitiin kuten Frankfurter Rundschau -julkaisussa: ”Se, että toisen maailmansodan aikaan Suomen diplomatia sai aikaan tuon ihmeen, että maa pysyi ainoana valtiona Itä-Euroopassa itsenäisenä ja että tästä, vielä tänäänkin käsittämättömästä suorituksesta, lännessä muistetaan Suomea halveksivalla määritelmällä ”finnlandisierung”, on pohjimmiltaan groteskia.”

Ulkomaiden edustustojemme argumentit taistelussa suomettumis-väitteitä vastaan koostuivat presidentti Kekkosen Newsweekille antamassa haastattelussa esittämistä perusteluista ja ”jatkuvasta rautalangasta vääntämisestä”, eli sen korostamisesta, että Suomen ulkopoliittiset aloitteet olivat Suomen etujen mukaisia.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Presidenttinä koko aikakauden toimi Urho Kaleva Kekkonen, 1956 – 1982. Presidentillä oli tällöin paljon laajemmat valtaoikeudet kuin nykypäivänä: hänellä oli oikeus muun muassa lakien soveltamiseen liittyvien erivapauksien myöntämiseen ja jopa eduskunnan hajottamiseen.

Ulkopoliittisesti Suomi oli sitoutunut noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa Paasikivi-linjan hengessä, jota jatkoi presidentti Urho Kekkonen YYA-sopimukseen nojaten. Ruvettiin puhumaan Paasikiven-Kekkosen -linjasta.

Suomi alkoi osallistua YK:n rauhanturvaajaoperaatioihin, mm. Lähi-idässä. EFTA-vapaakauppajärjestön jäseneksi Suomi liittyi vuonna 1961 ja OECD:hen vuonna 1968.

Eduskuntavaalit järjestettiin 1960-luvulla kaksi kertaa: vuosina 1962 ja 1966. Vuonna 1962 järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Maalaisliitto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue ja Kansallinen Kokoomus.

Suomen Kansanpuolue ja Vapaamielisten Liitto yhdistyivät vuonna 1965 Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi.

Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa Suomeen tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Ammattiyhdistysten vaikutusvalta nousi. Suurimmat puolueet olivat tuolloin Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue ja Suomen Kansan Demokraattinen Liitto.

Suuri puolueuudistus oli, kun Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1965. Keskustan kannatus oli edelleen laajaa maaseudulla, mutta se oli pyrkinyt kehittymään 1950-luvulta lähtien valtakunnalliseksi keskustalaiseksi puolueeksi ja esitti ajoittain hyvinkin liberaaleja linjauksia.

Vuonna 1959 perustettu Suomen maaseudun puolue nousi johtajansa Veikko Vennamon johdolla nostamaan ”unohdetun kansan”, eli pienviljelijöiden ja muiden yhteiskunnan murroksessa jalkoihin jääneiden, asioita esille. Puolueen nimi oli aluksi Suomen Pientalonpoikien Puolue; nimi muutettiin Suomen maaseudun puolueeksi (SMP) vuonna 1966.

1970-luvulla Suomessa järjestettiin neljät eduskuntavaalit vuosina 1970, 1972, 1975 ja 1979. Poliittiset hallitukset rakentuivat pääsääntöisesti niin sanotulle kansanrintamapohjalle (SDP, SKDL ja Keskustapuolue), pienpuolueista hallitukseen päätyivät usein myös Liberaalinen Kansanpuolue (LKP) sekä Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP). Kokoomus sekä SMP olivat ulkopoliittisista syistä koko vuosikymmenen ajan oppositiossa.

1970-luvulla eli vahvasti poliittinen termi taistolaisuus, jolla viitataan Taisto Sinisalon johtamaan Suomen kommunistisen puolueen sisäiseen oppositioon ja sen ympärillä toimineeseen liikkeeseen. Taistolaisilla oli tavoitteena lisätä sosialismia Suomen yhteiskunnassa, mitä monet liikkeeseen kuulumattomat paheksuivat.

Suomi nousi hetkeksi maailman huomion keskipisteeseen, kun Helsingin Finlandia-talossa järjestettiin kesällä 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Kokoukseen osallistuivat kaikki Euroopan valtiot − Albaniaa lukuun ottamatta − sekä Yhdysvallat ja Kanada. Monet valtionpäämiehet käyttivät ETYKin tarjoamaa tilaisuutta hyväkseen myös kahden- ja monenkeskisiin keskusteluihin.

Vuonna 1979 ympäristöaktivismi tuli julkisuuteen Koijärvi-liikkeen estäessä Forssassa sijaitsevan, merkittävänä lintualueena pidetyn Koijärven kuivatushankkeen.

Osittain punk-musiikin ja uuden aallon musiikin aatteiden vaikutuksesta aseistakieltäytyminen ja siviilipalvelus alkoivat huomattavasti yleistyä verrattuna aiempaan. Siviilipalvelukseen pääseminen ei ollut helppoa, vaan vaati vakaumuksen todistamista virallisesti.

Politiikka tuli myös kouluihin teiniliittojen myötä, jotka pyrkivät vaikuttamaan opiskelijoiden ja koululaisten asemaan. Teiniliittojen poliittisessa kielenkäytössä tunnettiin esimerkiksi käsite opiskelijoiden lakko. Suomen Teiniliitto ry oli vuosina 1939–1984 toiminut Suomen oppikoulujen oppilaiden valtakunnallinen etujärjestö. Liitto oli voimakkaasti politisoitunut ja ahkera yhteiskunnallinen kannanottaja 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Teiniliitto alkoi saada avoimen vasemmistolaista sävyä 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se aktivoitui muutenkin yhteiskunnallisesti.

HALLINNOLLINEN JAKO

1970-luvulla Manner-Suomessa oli 12 lääniä: Turun ja Porin lääni, Uudenmaan lääni, Kymen lääni, Hämeen lääni, Mikkelin lääni, Vaasan lääni, Keski-Suomen lääni, Kuopion lääni, Pohjois-Karjalan lääni, Oulun lääni ja Lapin lääni. Itsehallinnollinen Ahvenanmaa muodosti oman lääninsä.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

1960-luvulla väestönkasvu oli huomattavasti hitaampaa kuin 1950-luvulla, mutta hieman nopeampaa kuin 2000-luvulla. Vuosikymmenen loppuun mennessä väestönkasvu hidastui selvästi niin syntyvyyden laskun kuin Ruotsiin suuntautuvan massamuuton takia.

Heti sotien jälkeen piti noin 425.000 ihmistä Karjalasta, Sallasta ja Petsamosta sijoittaa uudelleen ympäri Suomea. Sijoitukset tehtiin lähinnä maaseudulle, mikä aiheutti reilut kymmenen vuotta myöhemmin laajan muuttoliikkeen Itä- ja Pohjois-Suomesta etelään. Se oli suurin sisäinen muuttoliike koko itsenäisen Suomen historiassa. Suurin muuttoaalto alkoi 1950-luvulla, kiihtyi 1960-luvulla ja nousi huippuunsa 1970-luvun alussa, jonka jälkeen muutto alkoi selvästi hidastua.

Muuttoliikkeen syy oli ennen kaikkea työttömyys. Vaikka Suomi oli muuttumassa teollisuusmaaksi ja elintaso oli nousemassa, oli maaseudulle lähinnä Keski-Suomessa perinteinen elinkeino eli maatalous alkanut taantua. Suurin osa muuttajista oli nuoria aikuisia, joten maaseudun asukaskanta vanhentui. Maaseudulla monet palvelut, kuten koulut, kaupat ja sairaalat, menettivät asiakkaita.

Muutto suuntautui Etelä-Suomen kasvukeskuksien lisäksi myös naapurimaahan Ruotsiin. Ruotsi tarvitsi nopeasti lisätyövoimaa. Massamuutto oli alkanut jo 1940-luvun lopulla ja kiihtyi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Vuosina 1968–1969 Suomesta muutti noin 40.000 ihmistä vuosittain Ruotsiin.

1970-luvulla vuosittain syntyi keskimäärin noin 63.000 lasta. Vielä vuosikymmenen alussa syntyneistä lapsista vain vajaat 6 % oli aviottomia, mutta asenteiden liberalisoituessa aviottomien synnytysten osuus nousi vuosikymmenen loppuun mennessä noin 12 %:iin.

Ulkomaalaisten määrä Suomessa 1970-luvulla oli hyvin alhainen. Vuonna 1973 Suomeen saapui ensimmäinen suurempi pakolaisryhmä, Augusto Pinochetin vainoja paenneet chileläiset. Vuonna 1979 Suomeen saapui venepakolaisia Vietnamista.

Vuoden 1970 lopulla noin 51 % suomalaisista asui kaupungeissa, ja vuosikymmenen loppuun mennessä kaupungissa asuvien osuus oli noussut lähes 60 %:iin. Suomen suurimmat kaupungit vuoden 1979 lopulla olivat Helsinki (483.700 asukasta), Tampere (165.800 asukasta), Turku (163.900 asukasta), Espoo (133.700 asukasta), Vantaa (129.800 asukasta), Lahti (94.900 asukasta) ja Oulu (93.400 asukasta).

RADIKALISMI

Underground-liike nousi Suomessa 1960-luvulla lähinnä kaupungeissa, monet protestilaulajat kuten Irwin Goodman ja M. A. Numminen lauloivat yhteiskunnan ongelmista. Opiskelijaradikalismi ei noussut läheskään yhtä kiihkeäksi Suomessa kuin Ranskassa tai Länsi-Saksassa. Mielenosoituksia ilmeni, mutta ne eivät olleet väkivaltaisia vaan enimmäkseen hyvin rauhanomaisia.

1960-luku oli nuorison aktivoitumisen aikaa. Nuoria oli ennätyksellisen paljon, sillä toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat vuosikymmenen aikana 10–25 -vuotiaita. Nuoret tiedostivat aiempaa paremmin yhteiskunnasta ja vaikutusmahdollisuuksistaan. Ilmiötä selittää Yhdysvalloista lähtöisin olevan nuorisokulttuurin rantautuminen Suomeen, vapaa-ajan kasvu sekä aiempaa suurempien joukkojen hakeutuminen oppikouluun. Myös pasifismi nousi esille akateemisen nuorison keskuudessa, ja asevelvollisuuslakia uhmattiin.

Radikalismin huomiota herättänein tapaus oli, kun 25.11.1968 joukko opiskelijoita valtasi Vanhan ylioppilastalon pariksi päiväksi Helsingissä. Opiskelijaoppositio, joka käytti nimeä Ylioppilaat – Studenterna, vaati opiskelijademokratiaa, marxilais-leninististen ryhmien perustamista tiedekuntiin opiskelujen syventämiseksi, ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista ja Ylioppilaslehden linjan muuttamista.

LAPIN ONGELMAT

Lapin sosiaaliset ongelmat alkoivat tulla esille. Lappi ei ollut ainoastaan ruskan väriloiston ja tunturien maa. Lapin luonnonvarat käytettiin pääasiassa etelän hyvinvointiin, esimerkiksi Lapin jokiin rakennetut voimalaitokset tuottivat sähköä etelän teollisuuskeskuksiin. Monet Lapin asukkaat muuttivat Norjaan tai Ruotsiin, koska Lapin oloja leimasivat köyhyys, työttömyys, lääkäripula, huonot koulutusmahdollisuudet ja itsenäisen päätäntävallan pienuus.

TALOUSELÄMÄ

Suomen bruttokansantuote nousi 1960-luvulla, joskaan ei yhtä nopeasti kuin 1970-, 1980- ja 2000-luvulla. Suomen valtion talous oli pääosin alijäämäinen, mutta se koki lievähköä ylijäämää vuosikymmenen puolivälissä ja suurempaa ylijäämää vuonna 1969.

Vuoden 1960 lopulla Suomessa tilastoitiin 2.033.200 ammatissa toimivaa henkilöä. Heistä noin 61 % oli miehiä ja 39 % naisia. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti:

Maa- ja metsätalous: 720.800 (35,5 %)
Teollisuus: 444.500 (21,9 %)
Rakennustoiminta: 176.100 (8,7 %)
Sähkö-, kaasu- ja vesilaitokset: 18.800 (0,9 %)
Kauppa: 236.300 (11,6 %)
Liikenne: 128.800 (6,3 %)
Palvelut: 301.400 (14,8 %)
Tuntematon: 6.200 (0,3 %)

Vuoden 1970 loppuun mennessä maa- ja metsätaloudessa työskentelevien osuus oli laskenut 20 %:iin, kun taas jalostuksen parissa työskentelevien osuus oli noussut 34 %:iin ja kolmannella sektorilla työskentelevien osuus jopa 44 %:in ammatissa toimivasta väestöstä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen markan arvo oli vuosi vuodelta romahtanut. Vuoden 1963 alussa astui voimaan uusi rahalaki ja markka uudistettiin. Uudistuksen jälkeen uusi markka vastasi sataa vanhaa markkaa ja paluun tehnyt penni yhtä vanhaa markkaa. Inflaatiokierrettä ei kuitenkaan saatu pysäytettyä, vaan rahan arvon heikkeneminen ja epätasainen talouskasvu jatkuivat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen asti, minkä jälkeen alkoi voimakas nousukausi.

Kauppatase oli lähes koko 1960-luvulla alijäämäinen. Suomen selvästi tärkeimmät vientituotteet olivat paperiteollisuustuotteita, kuten paperia, pahvia ja kartonkia. Vuosikymmenen lopulla lisääntyi koneiden, laitteiden ja ajoneuvojen vienti. Selvästi suurin osa tuontituotteista tuli muista Euroopan maista, ja vientituotteistakin selvästi suurin osa vietiin muualle Eurooppaan, erityisesti Neuvostoliittoon. Myös vienti länteen, etenkin Länsi-Saksaan ja Britanniaan, alkoi kasvaa 1960-luvulla.

1970-luvulla Suomen taloudellinen kehitys oli epätasaista. Vuosikymmenen alku oli voimakkaan kasvun aikaa, mutta keskellä vuosikymmentä tapahtui pahojakin takaiskuja. 1970-luvun lopulla tapahtui ensimmäinen sodanjälkeinen joukkotyöttömyyskausi, jolloin työttömien määrä kävi hetkellisesti jopa yli 200.000:ssa.

Inflaatio oli lähes koko vuosikymmenen ajan korkea, yli 10 %. Suomen markka devalvoitiin useita kertoja ja vuosikymmenen lopussa revalvoitiin kerran, jotta talous saatiin nousukuntoon.

Alkutuotannon merkitys elinkeinona väheni 1970-luvulla, samalla kun palveluelinkeinon merkitys kasvoi. Vuosikymmenen alussa Suomi oli vielä selvästi maatalousvaltaisempi kuin muut läntisen Euroopan maat. Työaika lyheni ja useita erilaisia tukia otettiin käyttöön, kuten työttömyyseläke, asumistuki ja opintotuki.

Suomen eduskunta hyväksyi syksyllä 1973 Suomen ja Euroopan talousyhteisön EEC:n välisen vapaakauppasopimuksen, joka astui voimaan vuoden 1974 alussa.

Vähittäiskaupassa vuosikymmenen merkittävä uutuus olivat suuret automarketit. Suomen ensimmäinen automarket oli joulukuussa 1970 avattu Anttila-ketjuun kuulunut Raketti Hämeenlinnassa. Seuraavaksi avattiin Maxi-market Espoon Leppävaaraan vuonna 1971. Niin ikään vuonna 1971 avattiin myös ensimmäinen Keskon Citymarket Lahteen, ja 1972 Jyväskylään avattiin ensimmäinen S-ryhmän Prisma.

Vuoden 1973 öljykriisi ei iskenyt Suomeen yhtä kovasti kuin muualle Eurooppaan, sillä clearing-kauppasopimuksen takia neuvostoliittolaisen öljyn hinnan jyrkkää nousua kompensoivat samaa vauhtia kasvaneet vientimahdollisuudet itään. Öljyn hinta kävi kuitenkin hetken taivaissa vuodenvaihteessa 1973-1974, jolloin pidettiin noin puolen vuoden pituinen energiansäästöohjelma ja samalla vaihtoehtoisten energianlähteiden, kuten turpeen, käyttö lisääntyi.

Suomen ensimmäiset ydinvoimalat otettiin käyttöön 1970-luvun lopulla. Loviisa 1 aloitti kaupallisen sähköntuotantonsa toukokuussa 1977 ja Olkiluoto 1 lokakuussa 1979.

RIKOLLISUUS

1970-luvulla suomalaisessa yrityselämässä alkoi esiintyä entistä suurempaa korruptiota ja muuta talousrikollisuutta, jolla yritysjohtajat pyrkivät saamaan viranomaisilta ja poliitikoilta itselleen edullisia päätöksiä, välttämään verojen ja työnantajamaksujen maksamista tai parantamaan omia asemiaan erilaisissa ”hyvä veli” -verkostoissa. Vuosikymmenen suurimpia talousrikosjuttuja olivat Salora-juttu, Noppa-juttu, Helsingin metrojupakka ja Suomenlahden Koneen konkurssipetosjuttu. Erityisen paljon talousrikollisuutta ja korruptiota esiintyi rakennusalalla. Monet jutuista jatkuivat pitkälle 1980-luvulle rötösherrajahdiksi kutsuttuina oikeudenkäynteinä.

LIIKENNE

1960-luvulla rekisteröitiin hieman yli 600.000 henkilöautoa, mikä on selvästi enemmän kuin 1950-luvulla. Moottoripyörien rekisteröinnit sen sijaan vähenivät verrattuna 1950-lukuun, mutta moottoripyöriä oli yhä verraten runsaasti. Japanilaiset autot tekivät maihinnousun Suomeen Datsunin johdolla vuonna 1962, ja vuosikymmenen aikana japanilaisista merkeistä Suomeen ehtivät myös Toyota, Isuzu, Honda ja Mazda. Mopo oli 1960-luvun aikana erityisen suosittu ajoneuvo maaseudulla.

Mopojen määrä oli suurimmillaan vuonna 1962, jolloin niitä oli rekisterissä enemmän kuin henkilöautoja. Yleisiä mopomerkkejä olivat kotimaiset Helkama, Tunturi ja Solifer sekä ruotsalainen Monark.

Uudenkaupungin autotehdas valmisti aivan vuosikymmenen lopulla, marraskuussa 1969 ensimmäisen suomalaisen Saab 96 -merkkisen henkilöauton.

Päällystetyn tieverkon määrä lähes kahdeksankertaistui vuosikymmenen aikana. Vuoden 1962 lopulla valmistui Suomen ensimmäinen moottoritie (alkujaan Tarvontie) valtatielle 1 Helsingin Munkkiniemestä Espoon Gumböleen.

Junaliikenne hoidettiin lähinnä diesel- ja höyryveturein. Puuvaunut olivat vielä yleisiä; ensimmäiset siniset pikajunavaunut otettiin käyttöön 1960-luvulla. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa: ensimmäisenä sähköistettiin Helsinki-Kirkkonummi-osuus vuonna 1969.

Vuonna 1960 Aero Oy otti käyttöön ensimmäisen suihkumatkustajakoneensa, Sud SE-210 Caravellen. Aero vaihtoi vuonna 1968 nimensä Finnairiksi, ja seuraavana vuonna yhtiö otti käyttöönsä ensimmäisen pitkän matkan suihkukoneensa, Douglas DC-8:n. Uutta konetyyppiä käytettiin pääosin lennoilla Yhdysvaltoihin, mutta niiden ohessa myös lähinnä Välimerelle ja Kanariansaarille lennetyillä lomalennoilla.

Liikenneturvallisuus oli 1960-luvulla heikkoa: liikennekuolemia ja -loukkaantumisia tapahtui paljon enemmän kuin 2000-luvulla, vaikka liikenteen volyymi oli pienempi. Henkilöautojen määrän nousun myötä Suomen liikenneturvallisuus heikkeni koko 1960-luvun ja oli synkimmillään vuonna 1972.

1970-luvulla henkilöautojen ensirekisteröinnit kasvoivat huomattavasti aiempiin vuosikymmeniin nähden: kaiken kaikkiaan 1970-luvulla ensirekisteröitiin noin 966.000 henkilöautoa. Kuorma-autoja ja moottoripyöriä taas rekisteröitiin aiempaa vähemmän. Moottoripyöriä taas oli läpi 1970-luvun reilut 40.000, mikä oli selvästi vähemmän kuin 1960-luvulla. Miljoonan rekisterissä olevan henkilöauton raja ylittyi vuonna 1976.

Saab- ja Lada-henkilöautojen suosio kasvoi käyttöautoina. Saabin valmistus Suomessa nosti Saab 96- ja Saab 99-mallit maineeseen turvallisina perheautoina. Myös 1960-luvulla ilmestyneet japanilaiset henkilöautot kasvattivat edelleen suosiotaan. Autotekniikassa etuvetotekniikka alkoi nousta takavetotekniikan rinnalle. Vuosikymmenen lopulla Suomessa alettiin koota myös Talbot (aluksi Chrysler) -henkilöautoja. Vuosikymmenen myydyimpiä henkilöautomerkkejä olivat Saabin ja Ladan ohella Ford, Fiat, Datsun, Toyota, Opel, Volkswagen ja Volvo.

Liikenneturvallisuus parani Suomessa huomattavasti 1970-luvun aikana. 1970-luvun alussa Suomi oli yksi maailman vaarallisimmista tieliikennemaista, mitä selittivät muun muassa autojen määrän merkittävä kasvu ja teiden huono kunto. Vuonna 1972 ajovalojen käyttö talvella tuli pakolliseksi ja seuraavana vuonna se säädettiin pakolliseksi vuoden- ja vuorokaudenajasta riippumatta. Vuonna 1975 astui voimaan turvavöiden käyttöpakko henkilöautojen etupenkillä. Vuonna 1977 moottoripyöräilijöille säädettiin kypäräpakko ja rattijuopumuksen promillerajat määriteltiin, vaikkakin päihtyneenä ajaminen oli sitä ennenkin rangaistavaa. Vuonna 1978 talvirenkaiden käyttö talvikuukausina tuli pakolliseksi ja pysyvä nopeusrajoitusjärjestelmä säädettiin.

1960-luvulla alkanut moottoriteiden rakentaminen Suomeen jatkui 1970-luvun alkuvuosina, mutta pysähtyi vuoden 1973 öljykriisiin. Siihen mennessä ehtivät valmistua muiden muassa valtatie 1:n moottoritieosuus Kirkkonummen Veikkolasta Lohjanharjulle, Porvoonväylän moottoritieosuus Tattariharjusta Massbyhyn sekä Nokian moottoritie Tampereen Pispalasta Nokian Pitkäniemeen. Tämän jälkeen uusia moottoriteitä ei valmistunut yli kymmeneen vuoteen.

Rautatieliikenteessä vanhoja puuvaunuja korvattiin tuolloin uusilla sinisillä pikajunavaunuilla. Vetureina käytettiin yleensä dieselvetureita; höyryvetureita vakituisessa liikenteessä käytettiin viimeksi 1975. Tärkeimpiä 1970-luvulla rakennettuja rataosuuksia ovat Tampere–Seinäjoki-rata (osa Suomen päärataa; 1971), Martinlaakson rata (1975) ja Jämsä–Jyväskylä-rata (1977). Uusien ratayhteyksien ansiosta junamatkustaminen nopeutui.

1970-luvun alkaessa ainoastaan Helsingin ja Kirkkonummen välinen rataosuus oli sähköistetty; vuosikymmenen aikana sähköistettiin Suomen päärata Helsingistä Seinäjoelle, raideyhteys Riihimäeltä Kouvolan kautta Kotkan satamaan, raideyhteydet Kouvolasta Imatralle ja Vainikkalaan sekä uusi Martinlaakson rata. Nykyisenmallinen pääkaupunkiseudun lähijunaliikenne aloitettiin vuosikymmenen alussa, kun sähköjunaliikenne pääkaupunkiseudulla oli saatu käyttöön.

Meriliikenteen matkustaja- ja rahtimäärät lisääntyivät huomattavasti 1970-luvulla. Vuonna 1977 Helsingin telakalla valmistui kaasuturbiinialus GTS Finnjet, joka oli aikansa suurin ja nopein matkustaja-autolautta.

Niin ikään lentoliikenteen matkustajamäärät kasvoivat. Finnair otti vuonna 1975 käyttöön ensimmäisen laajarunkoisen lentokoneensa DC-10-30:n. Vanhoja Caravelle-koneita alettiin asteittain korvata uudemmilla DC-9-koneilla.

KOULUTUS

1960-luvulla oli vielä käytössä kansa- ja oppikoulujen muodostama rinnakkaiskoulujärjestelmä. Lauantait olivat vielä koulupäiviä, kirjoittamista harjoiteltiin usein musteella ja oppilaita saatettiin jopa kurittaa fyysisesti (vaikka valtion kouluissa ruumiillinen kuritus kiellettiin jo 1914). Tytöt ja pojat olivat ainakin eri luokilla, ellei eri kouluissa. Oppikouluun oli mahdollista päästä neljännen luokan jälkeen, mikäli läpäisi pääsykokeensa. Oppikouluun pääseminen oli ainoa tie korkeampaan koulutukseen, joten korkeammasta koulutuksesta haaveilevien oli panostettava koulunkäyntiin jo ensimmäisinä kouluvuosinaan.

Vuonna 1960 Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Helsingistä Tampereelle, ja kuusi vuotta myöhemmin kyseinen oppilaitos muutti nimensä Tampereen yliopistoksi. 1960-luvun loppupuolella perustettiin useita yliopistoja: Kuopion yliopisto perustettiin vuonna 1966, Vaasan yliopisto 1968, Joensuun yliopisto 1969 ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto niin ikään 1969.

Suomalaisten koulutustaso nousi 1960-luvulla, mutta se oli yhä alhainen. Vuoden 1960 lopulla 7,6 % 15 vuotta täyttäneistä suomalaisista oli suorittanut oppikoulun ja 4,2 % ylioppilastutkinnon. Ylioppilaiden määrä kaksinkertaistui vuosikymmenen aikana. Koulutettujen osuus kaupunki- ja kauppalaväestöstä oli kolminkertainen verrattuna maaseutuväestöön. Vielä 1970-luvun alussa lähes kolme neljästä työikäisestä oli suorittanut enintään kansa- tai oppikoulun, 15 % toisen asteen tutkinnon ja 11 % korkea-asteen tutkinnon.

1970-luvulla siirryttiin kansakoulujen ja oppikoulujen muodostamasta rinnakkaiskoulujärjestelmästä peruskoulujärjestelmään. Peruskoulujärjestelmän tarkoituksena oli taata kaikille lapsille tasa-arvoiset lähtökohdat opintielle. Uuden koulujärjestelmän käyttöönotto tarkoitti myös opetussuunnitelmien ja -menetelmien suurta uudistamista.

Vielä vuonna 1970 lähes kolme neljästä työikäisestä oli vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa. Silloin toisen asteen tutkinnon oli suorittanut 15 % ja korkea-asteen tutkinnon 11 % työikäisestä väestöstä.

ARKKITEHTUURI

Sotien jälkeisen jälleenrakentamisen kausi oli päättynyt, ja muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli voimakasta. Kaupunkien lähiöt alkoivat kasvaa voimakkaasti. 1960-luvun arkkitehtuuria leimaavat paljas betoni, elementtirakentaminen, mustavalkoisuus ja virtaviivaisuus.

Arkkitehdeilla ei ollut 1960-luvun asuinkerrostalojen suunnittelussa kovin paljon sanansijaa, kun tuotannon määrä oli tärkein lähtökohta. Huippuarkkitehtuuria edustivat kuitenkin lukuisat julkiset rakennukset, muun muassa Reima Pietilän Otaniemen ylioppilaskuntatalo Dipoli (1966), Timo Penttilän Helsingin Kaupunginteatteri (1967), Bertel Saarnion ja Juha Leiviskän Kouvolan kaupungintalo (1969) sekä monenlaiset Alvar Aallon suunnittelemat rakennukset. Esimerkkejä Aallon luomuksista ovat “Sokeripalaksi” kutsuttu Stora Enson pääkonttori (1961) sekä Teknillisen korkeakoulun päärakennus (1965).

Kirkkoarkkitehtuurissa tapahtui modernistinen läpimurto. Monissa kirkkorakennuksissa kokeiltiin erilaisia betonin mahdollisuuksia, ja sisätilat jätettiin usein karun ilmeikkäiksi. 1960-luvun kirkkoarkkitehtuurin edustajia ovat muun muassa Alvar Aallon Lakeuden risti (1960), Aarno Ruusuvuoren Hyvinkään kirkko (1961) ja Tapiolan kirkko (1965), Reima Pietilän Kalevan kirkko (1966) sekä Timo ja Tuomo Suomalaisen Temppeliaukion kirkko (1969).

Vuonna 1966 Kuopioon avattiin H-talo, Kaj Michaelin suunnittelema Suomen ensimmäinen kauppakeskus. Kaksi vuotta myöhemmin Espoon Tapiolaan avattiin kauppakeskus Heikintori, jonka oli suunnitellut Aarne Ervi. Muita merkittäviä 1960-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Seppo Ruotsalaisen Puijon torni (1963), Viljo Revellin KOP-kolmio (1964), Jaakko Paatelan ja Reino Koivulan Meilahden tornisairaala (1965), Jaakko Kontion ja Kalle Räiken Helsingin jäähalli (1966) sekä Viljo Revellin ja Heikki Castrénin Makkaratalo (1967).

Merkittäviä 1970-luvulla rakennettuja rakennuksia Suomessa ovat muun muassa Imatran kaupungintalo (1970), Finlandia-talo (1971), Näsinneula (1971), Oulun kaupunginteatteri (1972), Tornion kaupungintalo (1974), Helsingin messukeskus (1975), Fortumin pääkonttori (1976) ja Ristinkirkko (1978). 1970-luvun “laatikkomaista” arkkitehtuuria edustavat esimerkiksi Helsingin Merihaka ja Itä-Pasila.

1970-luvun asuntorakentamista leimasivat edullisuus ja aluerakentaminen. Vuosikymmenen huippuvuosina uusia asuntoja rakennettiin jopa 70.000, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin nykypäivänä. Erityisen paljon rakennettiin kerrostalolähiöitä.

ASUMINEN

Voimakas muuttoaalto maaseudulta kaupunkeihin sekä yleinen asuntoinfrastruktuurin kohentuminen näkyivät asuntojen varustelutason paranemisessa. Vielä vuonna 1960 vesijohto ja viemäri olivat vain noin puolessa kaikista asunnoista, ja vesivessa hieman yli kolmasosassa. Keskuslämmitys oli vuonna 1960 hieman alle kolmasosassa ja lämmin vesi hieman alle neljäsosassa kaikista asunnoista. Vuonna 1970 vesijohto ja viemäri oli yli 70 %:ssa, vesivessa yli 60 %:ssa, ja keskuslämmitys ja lämmin vesi hieman yli puolessa kaikista asunnoista.

Toisaalta omistusasuntojen osuus hieman pieneni ja vuokra-asuntojen osuus hieman nousi. 1960-luvulla noin 60 % asunnoista oli omistusasuntoja ja vajaat 40 % vuokra-asuntoja. Arava-lainojen suosio nousi 1960-luvulla.

Television nopea yleistyminen muutti olohuoneen sisustusta, joka rakentui nyt television ympärille. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi. Eero Aarnio suunnitteli “pallotuolin” vuonna 1963. Suosittuja olivat myös Tapio Wirkkalan, Timo Sarpanevan ja Kaj Franckin astiat sekä Marimekon ja Marjatta Metsovaaran tekstiilit.

USKONTO

1970-luvun lopulla noin 90,5 % suomalaisista oli luterilaisia, noin 1,1 % ortodokseja ja noin 7,7 % uskontokuntiin kuulumattomia. Uskonnottomuus oli kaupungeissa yli kaksi kertaa yleisempää kuin maaseudulla.

Uskonnollisia vaikuttajia oli muun muassa helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainio, hengellisen musiikin nimiä puolestaan esimerkiksi Viktor Klimenko.

KIRJALLISUUS

Murrokset yhteiskunnassa sekä radikalismi heijastuivat myös 1960-luvun kirjallisuudessa, ja vuosikymmentä pidetäänkin osallistuvan kirjallisuuden vuosikymmenenä. Ajan kirjallisuudessa kapinoitiin poliittisten ja taloudellisten järjestelmien hallintovaltaa vastaan, vastustettiin perinteisiä porvarillisia arvoja sekä kyseenalaistettiin seksuaalisuuden tabuja. Esimerkiksi Hannu Salaman romaani ”Juhannustanssit” (1964) toi hänelle syytteen jumalanpilkasta. Polemiikkia aiheuttivat myös Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla II” (1960) sekä Paavo Rintalan ”Mummoni ja Mannerheim” -trilogia (1960–1962) ja ”Sissiluutnantti” (1963).

Kuusikymmentäluvun lyriikka kapinoi edellisen vuosikymmenen modernismia vastaan. Runojen uusia ilmaisukeinoja olivat esimerkiksi katkelmat keskusteluista, tilastoista, luetteloista ja muiden tekijöiden runoista. Äänenpainoon tuli rosoisuutta sekä kaupunkiympäristöön liittyvää kuvastoa. Uuden sukupolven johtohahmoksi nousi runoilija, prosaisti, suomentaja, kuunnelmakirjailija ja pakinoitsija Pentti Saarikoski. Hän oli myös aktiivinen kommunisti ja pyrki eduskuntaan vuosina 1966 ja 1970 SKDL:n listoilta, mutta ei tullut valituksi.

1970-luvulla perinteinen romaani nousi jälleen uuteen kukoistukseen, ja laajat maakuntaeepokset ja romaanisarjat hallitsivat koko vuosikymmentä. Niissä käsiteltiin usein perinteistä maalaiselämää ja katoavaa maalaismaisemaa. Ajan johdonmukaisimpia kotimaisen kirjallisuuden yhteiskuntakuvaajia on ainakin Eeva Joenpelto. Heikki Turusta on pidetty maaseutukuvauksen väriläiskänä, ja hänen romaaneitaan ovat muun muassa ”Simpauttaja” (1973).

Alpo Ruuth kuvasi Helsinkiin sijoittuneissa teoksissaan muun muassa nuorta avioliittoa, toimeentulo- ja työnsaantivaikeuksia sekä maastamuuttoa. Eila Pennanen taas kirjoitti 1900-luvun alkuvuosikymmenten tamperelaisesta kaulusköyhälistöstä. Sivistyneistön ja kaupunkiporvariston kuvaaminen jäi vielä suurelta osin suomenruotsalaisten, kuten Jörn Donnerin, Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen tehtäväksi. Henrik Tikkanen muistetaan myös sotaa, alkoholismia ja rakkaudettomuutta kuvaavista teoksistaan. Hyvin toimeentulevien elämää kuvasi myös Kerttu-Kaarina Suosalmi, jonka teokset kertoivat heidän arjestaan, elämänpettymyksistään ja henkisestä ahtaudestaan. Eeva Kilpi muistetaan keskiluokkaisen elämänpiirin, feminismin, evakkouden, naisellisen erotiikan ja luonnon kuvaajana.

Veikko Huovinen kirjoitti humoristisia romaaneja, muun muassa ”Lampaansyöjät” (1970) ja ”Lentsu” (1978) sekä Adolf Hitlerin elämää kuvaavan romaanin ”Veitikka” (1971). Niin ikään humoristikirjailija Arto Paasilinnalta ilmestyi useita romaaneja, muun muassa hänen tunnetuin teoksensa ”Jäniksen vuosi” (1975).

TEATTERI

Teatterin katsojaluvut olivat 1960-luvulla kasvussa, minkä syynä olivat parantuneet liikenneyhteydet, kaupunkiväestön kasvu sekä lisääntyvä vapaa-aika. 1960-luvun teatteriesityksissä kuvattiin paljon sotia. Vasemmisto oli vielä jakautunut selvästi kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin, mutta Eino Salmelainen julisti, että Työväen Teatterissa kyseinen jako piti unohtaa, sillä teatterin tuli olla virkistyksen paikka.

Vuosikymmenen loppupuolella radikalisoituneet nuoret teatterilaiset moittivat sotia kuvailevia näytelmiä ja vaativat sodanvastaisia esityksiä.

Kalle Holmberg teki läpimurtonsa 1960-luvulla: hänestä tuli Helsingin kaupunginteatterin ohjaaja 1965–1970 ja Suomen Teatterikoulun rehtori 1968–1971. Häneltä muistetaan useita ohjauksia, kuten ”Lapualaisooppera” (1966) ja ”Rikhard III” (1968).

Lapualaisooppera lienee 1960-luvun tunnetuin kotimainen näytelmä. Sen kirjoitti Arvo Salo ja musiikin sävelsi Kaj Chydenius. Lapualaisooppera kirjoitettiin juhlanäytelmäksi Helsingin ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlaan. Monia porvarillisesti suuntautuneita kansalaisia näytelmä loukkasi isänmaallisuuden vastaisena sekä selkeästi vasemmistolaisen asenteensa johdosta.

Teatterin katsojaluvut olivat nopeassa kasvussa aina vuoteen 1975 asti, jolloin saavutettiin yli 2,5 miljoonan teatterilipun taso vuodessa.

Koko 1970-lukua teatterissa voisi leimallisesti kuvata kotimaisuuden vuosikymmenenä, ja vuosikymmenellä esitettiin monia Suomen historian tapahtumia kuvaavia näytelmiä.

KOM-teatteri perustettiin vuonna 1971.

LEHDISTÖ

Suurin kotimainen sanomalehti, Helsingin Sanomat, oli kasvanut myös Pohjoismaiden suurimpien sanomalehtien joukkoon. Toiseksi suurin kotimainen sanomalehti oli Maaseudun Tulevaisuus.

1960-luvun laajalevikkisimpiä aikakauslehtiä olivat yhä Apu ja Seura, jotka molemmat oli perustettu jo 1930-luvulla. Vuosikymmenen aikana perustettiin muun muassa nuortenlehti Suosikki (1961), naistenlehti Anna (1963) ja sisustuslehti Avotakka (1967).

Syksyllä 1959 perustettiin Hymy-lehti alun perin nuortenlehdeksi, jollaisena se ei menestynyt. Niinpä lehden toimittaja Urpo Lahtinen väänsi Hymyn nopeasti siekailemattomaksi sensaatiolehdeksi, jonka jutut liittyivät etenkin julkkispaljastuksiin, alkoholisteihin ja rikoksiin.

RADIO

Yleisradion uudeksi pääjohtajaksi, melko näkymättömän Einar Sundströmin tilalle, tuli vuoden 1965 alussa Eino S. Repo, jonka kaudesta muodostui myrskyisä. Repo julisti vuonna 1966 Informatiivisen ohjelmapolitiikan julistuksen, joka perustui oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista ja kannusti rikkomaan vanhoja perinteitä ja tuomaan yhteiskunnan tabuja esiin.

Samalla voimistunut vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa Yleisradiossa. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille ja heidän yhteiskuntakriittisille ohjelmilleen, mikä herätti syytöksiä Yleisradion politisoitumisesta ja toi sille pilkkanimen ”Reporadio”. Yleisradiota myös syytettiin vasemmiston suorasta tukemisesta vuoden 1966 eduskuntavaalien aikana.

Vuoden 1970 alussa Yleisradion uutena pääjohtajana aloitti Erkki Raatikainen, joka siirtyi uuteen tehtäväänsä SDP:n puoluesihteerin paikalta.

Vuosikymmenen merkittävimpiä radioon liittyviä tapahtumia oli radiolupamaksun poistuminen vuoden 1977 alussa.

Neuvostoliittoa esiteltiin radion kuuntelijoille syksystä 1975 lähtien viikoittaisessa ohjelmassa ”Naapurineljännes – tietoa Neuvostoliitosta”, joka tehtiin suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä.

Koko vuosikymmenen jatkuneita ohjelmiston kestosuosikkeja olivat ”Lauantain toivotut levyt”, ”Metsäradio” ja varsinkin maaseudulla innokkaasti kuunneltu ”Maamiehen tietolaari”.

TELEVISIO

1960-luvulla Suomessa oli kaksi televisiokanavaa TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2 (nykyään Yle TV1 ja Yle TV2). Lisäksi oli yksi kaupallinen televisiokanava Mainostelevisio, joka lähetti ohjelmaa Ylen verkosta. Televisio tuli lähes jokaisen suomalaisen kotiin. Lähes kaikki televisiolähetykset olivat vielä mustavalkoisia; Suomen ensimmäinen värilähetys oli presidentti Kekkosen uudenvuodenpuhe 1. tammikuuta 1969.

Kuusikymmentäluvun suosituimpia televisio-ohjelmia olivat muun muassa kauppiaan elämää käsittelevä komediasarja ”Hanski” ja tamperelaisen palkansaajaperheen elämästä kertova draamasarja ”Heikki ja Kaija”.

1960-luvun kotimaisia sketsisarjoja ovat muun muassa ”Kuten haluatte”, ”Lasse Pöysti -show”, ”Piikkis” sekä vuosikymmenen lopulla aloittanut ”Kivikasvot Show”. Spede Pasanen käsikirjoitti useita sketsisarjoja, kuten ”50 pientä minuuttia”, ”Spede Show” ja ”Spedevisio”.

Pitkäaikainen musiikkiohjelma ”Levyraati” aloitti vuonna 1961 Jaakko Jahnukaisen juontamana. Kirsti Rautiaisen esittämää ”Tupla tai kuitti” -tietovisailuohjelmaa esitettiin läpi vuosikymmenen.

1970-luvun aikana esitettyjä komediasarjoja olivat muun muassa ”Merirosvoradio” ja ”Tankki täyteen”. Draamasarjoista muistetaan etenkin maaseudulle sijoittunut ”Rintamäkeläiset” sekä aikakauden merkittävää ilmiötä, lähiöelämää käsitellyt ”Naapurilähiö”.

Vuosikymmenen aikana esitettyjä sketsisarjoja ovat ainakin ”Ilkamat”, ”Parempi myöhään…”, ”Piikkis” ja ”Ällitälli”. Tunnettuja 1970-luvun sketsiviihdetaiteilijoita olivat esimerkiksi Olavi Ahonen, Anja ja Anneli Koivisto, Leo Lastumäki, Vesa-Matti Loiri, Spede Pasanen, Marjatta Raita, Simo Salminen ja Pentti Siimes.

Eräs suosituimmista televisio-ohjelmista oli lauantai-iltaisin esitetty ”Lauantaitanssit”, jota saattoi parhaimmillaan seurata jopa kaksi miljoonaa katsojaa. Jo 1950-luvulta asti esitetty ”Tupla tai kuitti” oli suosittu, pitkäaikainen tietovisailuohjelma. Pitkäaikainen, 1960-luvun alussa aloittanut äänilevymusiikkia arvioiva ohjelma ”Levyraati” sai satojatuhansia katsojia.

1970-luvun lastenohjelmista muistetaan esimerkiksi ”Pertsa ja Kilu” sekä ”Noppa”, joka opetti lapsille leikin avulla uusia asioita. Lastenohjelmien klassikko ”Pikku Kakkonen” lähetettiin ensimmäistä kertaa alkuvuonna 1977.

MUSIIKKI

Kuusikymmentäluvun alussa iskelmätähdistä alettiin muokata aiempaa tietoisemmin nuorison idoleita, kuten Laila Kinnunen, Pirkko Mannola, Rauni Pekkala ja Marion Rung. Suomi osallistui Euroviisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1961 Laila Kinnusen kappaleella ”Valoa ikkunassa”, ja seuraavana vuonna Marion Rung edusti Suomea kappaleellaan ”Tipi-tii”.

Ensimmäisen leimallisesti nuorison suosiman laulajan Lasse Liemolan ura oli 1960-luvulle siirryttäessä jo vähitellen hiipumassa. Lasse Liemolan manttelinperijäksi tuli vuonna 1963 Johnny Liebkind.

Vuodet 1960 ja 1961 olivat ensimmäisen ”humppakuumeen” aikaa. Humppakuumeen suosituimpia edustajia oli Kullervo Linnan johtama Humppa-Veikot -yhtye, jonka pääasiallisena laulusolistina oli myös sen viulistina toiminut Teijo Joutsela.

Vuosikymmenen alussa muotiin nousi myös rautalankamusiikki. Tunnettuja rautalankamusiikin yhtyeitä olivat esimerkiksi The Sounds, jonka vuoden 1963 alussa julkaistu vauhdikas twist-rytminen versio ”Emma”-valssista nousi äkkiä myyntilistan kärkeen. Muita rautalankamusiikin listahittejä olivat etenkin The Strangers -yhtyeen versio venäläisklassikosta ”Kolme kitaraa”, The Scaffoldsin ”Tullallaa” -twist sekä The Esquiresin ”Juokse sinä humma”.

Myös tangoa levytettiin paljon ja sen pääkohderyhmänä oli maaseudulla asuva väki. Tangobuumi oli kiihkeimmillään samaan aikaan rautalankabuumin kanssa, ja tangosta tuli jopa oma kulttuurinsa. 1960-luvulla tangoa levyttivät muun muassa Annikki Tähti, Eino Grön, Reijo Taipale, Veikko Tuomi sekä Olavi Virta. Romaninuorukaiset Taisto Tammi ja Markus Allan aloittivat mustalaislaulajien menestystien suomalaisessa iskelmämusiikissa.

Irwin Goodmanin lauluissa muun muassa arvosteltiin poliitikkoja, verotusta ja vanhoillisia suomalaisia asenteita sekä kuvailtiin alkoholinkäyttöä. Jotkin hänen kappaleistaan olivat jopa radionsoittokiellossa. Irwinin tunnettuja kappaleita ovat muun muassa ”Työmiehen lauantai” (1965), ”Ei tippa tapa” (1966) ja ”Ryysyranta” (1967).

Myöhemmin The Beatles -tyyliset yhtyeet valloittivat myös Suomen, syrjäyttäen pikkuhiljaa vuosien 1960–1964 rautalankavillityksen. Tunnetuimpia Beatles-versioiden levyttäjiä olivat The Esquires, Cay and the Scaffolds, Jormas sekä Eero ja Jussi & the Boys.

Esimerkkejä 1960-luvulla debytoineista pitkän linjan suomalaisista artisteista ovat Katri Helena, Danny, Hector, Paula Koivuniemi, Kirka ja Tapani Kansa.

1970-luvulla suosioon nousivat rock-festivaalit. Ruisrock aloitti ensimmäisenä suomalaisena rock-festivaalina vuonna 1970 ja siitä tuli nopeasti hyvin suosittu. Kyseisenä vuonna Ruisrock keräsi 38.000 ja seuraavana vuonna peräti 100.000 katsojaa. Ruisrock sai nopeasti myös kilpailijoita: Ilosaarirock järjestettiin ensimmäisen kerran 1971 ja Provinssirock 1979.

1970-luvun loppuun mennessä rockmusiikin kaupallinen menestys ohitti perinteisen iskelmä- ja viihdemusiikin. Syntyi uusi käsite suomirock, jonka johtava ja legendaariseen maineeseen jäänyt tarjoaja oli Love Records. Tunnetuimpia suomirock-yhtyeitä olivat esimerkiksi Tasavallan Presidentti, Wigwam, Alwari Tuohitorvi, Kontra, Jussi & The Boys, Royals ja suosituimpana Hurriganes.

1970-luvun populaarimusiikin laulajista suosituimpia olivat ainakin Babitzinin sisarukset Muska, Kirka ja Sammy sekä Danny, Rauli Badding Somerjoki, Freeman ja Maarit.

Rocklyriikkaa kehittivät etenkin Hector, Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo ja Dave Lindholm.

Toinen kevyen musiikin valtalaji disko, yleistyi 1970-luvun loppupuolella. Sitä Suomessa esittivät muun muassa Virve ”Vicky” Rosti, Markku Aro, Ami ja Monica Aspelund, Taiska ja Frederik.

Vuosikymmenen puolivälin tienoilla Isossa-Britanniassa syntynyttä punk-tyyliä edustivat Suomessa Maukka Perusjätkä sekä Ratsia, Problems, Pelle Miljoona, Eppu Normaali, Ypö-Viis, Loose Prick ja aivan vuosikymmenen lopulla myös Hassisen kone.

Omilla linjoillaan jatkoivat edellisellä vuosikymmenellä aloittaneet Irwin Goodman, Pentti Oskari Kankaan seitsemän seinähullua veljestä ja M. A. Numminen.

Vanhemman polven muusikoista Tauno Palo, Teijo Joutsela ja Kauko Käyhkö lopettivat uransa ja siirtyivät täysipäiväisiksi eläkeläisiksi, kun taas Henry Theel ja Tapio Rautavaara keikkailivat ja levyttivät koko vuosikymmenen ajan.

Suosituimpia perinteisemmän tyylin iskelmälaulajia olivat muun muassa Fredi, Tapani Kansa, Katri Helena, Pasi Kaunisto, Kai Hyttinen, Jamppa Tuominen, Päivi Paunu, Anneli Sari, Eija Sinikka, Lasse Mårtenson ja Pekka Himanka.

Musiikkia kuunneltiin usein radiosta tai LP-levyltä. Vuosikymmenen aikana C-kasetti vakiinnutti asemansa LP-levyn rinnakkaisena musiikin tallennusmuotona.

Vasemmistolainen Poliittinen laululiike, joka tunnettiin myös nimellä Edistyksellinen laululiike, kukoisti Suomessa vahvasti etenkin vuosikymmenen alkupuolella ns. protestilaulujen muodossa. Liikkeen merkittäviä jäseniä olivat muun muassa säveltäjät Kaj Chydenius, Eero Ojanen, Toni Edelmann ja Otto Donner.

ELOKUVA

1960-luku oli dramaattinen murroskausi suomalaisen elokuvan historiassa, jonka myötä perinteinen studioelokuva tuli tiensä päähän. Samaan aikaan otettiin uuden aallon ensiaskeleet, ja ohjaajakaarti muuttui radikaalisti. Samalla kun televisio yleistyi vauhdilla, elokuvateattereissa käynti väheni 1960-luvulla sillä seurauksella että liki puolet niistä sulki ovensa. Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.

Åke Lindman debytoi ohjaajana vuonna 1961 elokuvallaan ”Kertokaa se hänelle…”, Mikko Niskanen taas vuonna 1962 elokuvallaan ”Pojat”. Vuosikymmen muistetaan myös ”Komisario Palmu” -elokuvista, joita ilmestyi kaikkiaan neljä ja joista kolme ensimmäistä perustuu Mika Waltarin romaaneihin.

Elokuvan kriisin katsotaan päättyneen vuonna 1966, kun Mikko Niskanen ohjasi kohuelokuvan ”Käpy selän alla”, josta tuli suurmenestys. Niskanen rikkoi monia tabuja, muun muassa seksiä ei ollut aiemmin kuvattu yhtä näyttävästi suomalaisessa elokuvassa. Toinen modernin elokuvan ensimmäinen menestys oli Risto Jarvan ”Työmiehen päiväkirja” (1967), joka yhdisti fiktiota ja dokumenttia sukeltaen luokkayhteiskuntaan ja Suomen historian kipupisteisiin.

Oman tiensä vuosikymmenen tuottajista valitsi radiosta ja televisiosta tuttu koomikko Spede Pasanen, jolta muistetaan esimerkiksi Jukka Virtasen ohjaama elokuva ”Pähkähullu Suomi” (1967). Spede-elokuvia teki vakioryhmä, johon kuuluivat Pasasen ohella ohjaajina ja käsikirjoittajina Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen, näyttelijöinä muiden muassa Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen sekä säveltäjänä Jaakko Salo.

Vuosikymmenen katsotuin elokuva on kuitenkin Edvin Laineen ”Täällä Pohjantähden alla” (1968), joka käsittelee elämää Suomen maaseudulla 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Elokuva on yhä kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin suomalainen elokuva hieman yli miljoonalla katsojallaan.

1970-luvulla elokuvapoliittinen kädenvääntö ja talouden laskukausi olivat johtaneet elokuvatuotannon vähenemiseen aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Ensi-iltojen määrä oli alhaisin sitten mykkäkauden: 1970-luvulla syntyi vain 80 pitkää kotimaista elokuvaa.

Elokuvien aihevalinnoissa näkyivät monet ajan poliittiset ja yhteiskunnalliset ilmiöt, kuten radikalismi ja suomettuminen. Taistolaisuus ja itsesensuuri olivat voimakkaita ilmiöitä politiikan lisäksi myös kulttuurissa.

Risto Jarva jatkoi omaksumaansa yhteiskunnallista linjaa, jota edustavat muun muassa autoilukulttuuria käsittelevä ”Bensaa suonissa” (1970) sekä sensaatiojulkisuutta käsittelevä ”Kun taivas putoaa” (1972). Mikko Niskasen pääteoksena usein mainittu, pienviljelijän ahdingosta kertova tosielämään perustuva murhenäytelmä ”Kahdeksan surmanluotia” (1972).

Vuosikymmenen selvästi suurimmat yleisöt keräsivät kuitenkin Rauni Mollbergin valkokangasdebyytti ”Maa on syntinen laulu” (1973), joka on naturalistinen tulkinta Timo K. Mukan samannimisestä romaanista, sekä Ere Kokkosen ”Uuno Turhapuro” (1973), joka toi valkokankaalle Vesa-Matti Loirin luoman, pitkäaikaiseksi menestykseksi nousseen sketsihahmon.

Risto Jarva, jolle yhteiskunnallisten elokuvien heikko menestys oli ollut pettymys, lähti uuteen nousuun komedioillaan ”Mies joka ei osannut sanoa ei” (1975) ja ”Loma” (1976) sekä Arto Paasilinna -filmatisoinnillaan ”Jäniksen vuosi” (1977).

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970–1979 (Suomen elokuvateattereissa):

Maa on syntinen laulu (Rauni Mollberg, 1973) katsojia 709.600
Uuno Turhapuro (Ere Kokkonen, 1973) katsojia 613.400
Loma (Risto Jarva, 1976) katsojia 515.300
Akseli ja Elina (Edvin Laine, 1970) katsojia 510.500
Viimeinen savotta (Edvin Laine, 1977) katsojia 497.200
Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (Spede Pasanen, 1979) katsojia 490.400
Lottovoittaja UKK Turhapuro (Ere Kokkonen, 1976) katsojia 480.000
Professori Uuno D. G. Turhapuro (Ere Kokkonen, 1975) katsojia 455.700
Ruskan jälkeen (Edvin Laine, 1979) katsojia 410.300
Häpy Endkö? (Ere Kokkonen, 1977) katsojia 407.800

VAPAA-AIKA

Elintason nousun ja varsinkin naisten työssäkäynnin yleistymisen johdosta 1960-lukua voidaan luonnehtia modernin suomalaisen kulutusyhteiskunnan läpimurron vuosikymmeneksi. Televisioita ostettiin paljon, ja niiden yleistyttyä vauhdilla television katselusta tuli sosiaalinen ajanviete.

Myös matkailu alkoi lisääntyä. Matkatoimistoja perustettiin nopeaan tahtiin: Aurinkomatkat perustettiin 1963, Vingresor eli nykyinen TUI 1964, Keihäsmatkat 1965 ja Tjäreborg 1966. Erityisesti seuramatkailu ja rantalomailu kasvattivat suosiotaan. Vuonna 1962 lennettiin ensimmäiset suorat lennot Helsingistä Mallorcalle, Rodokselle ja Riminille. Keihäsmatkojen Kalevi Keihänen muistetaan julkisuuden henkilönä.

1970-luvulla ansiotyössä käyvien työaika oli vakiintunut suunnilleen kahdeksaksi tunniksi viitenä päivänä viikossa. Naisten työssäkäynti oli lisääntynyt, mikä kohensi perheiden tulotasoa ja mahdollisti edelleen lisääntyvän rahankäytön monenlaiseen vapaa-ajan viettoon, kuten urheiluharrastuksiin ja kulttuuritapahtumissa käyntiin.

Tanssilavakulttuuri oli vielä suosittua vanhempien ihmisten ja maaseudun nuorten keskuudessa, mutta kaupunkilaisnuorison keskuudessa diskot ja uudempi populaarimusiikki alkoivat syrjäyttää lavatanssien suosiota. Erityisen suosittua tanssimusiikkia 1970-luvulla oli humppa.

Veikkauksen Lotto aloitti toimintansa vuoden 1971 alussa, ja se on ollut siitä asti Veikkauksen suosituin peli. Vuonna 1978 Loton yhteyteen tuli Jokeri.

1970-luvulla avattuja koko perheen lomakeskuksia ovat Ähtärin eläinpuisto (1973) ja Tampereen Särkänniemi (1975). Vuosikymmenen aikana Suomeen rantautuivat esimerkiksi liitokiekko (“frisbee”) ja rullalautailu (“skeittaus”).

Muun muassa Mallorca, Kanariansaaret ja Kreikka olivat suomalaisten suosimia matkailukohteita 1970-luvulla. Suomalaiset alkoivat innostua myös kaukomatkailusta: suomalaisturisteista täysiä DC-10-koneita lensi Keniaan ja Thaimaahan.

MUOTI

1960-luvun naisten muotiin kuuluivat olennaisena osana muhkeat, naiselliset kampaukset. Minihame kehitettiin vuonna 1966 ja se levisi nopeasti myös Suomeen.

Edellisellä vuosikymmenellä Suomeen rantautuneiden farkkujen käyttö yleistyi entisestään niin miehillä kuin naisilla. Siinä missä aikuiset suosivat hiusten tupeerausta, permanenttia ja peruukkeja, nuorison hiukset usein liehuivat runsaina ja vapaina. Hippiliike rantautui Suomeen, ja siihen kuuluivat etenkin leveälahkeiset housut, liehuvat mekot naisilla, usein etnohenkisesti värikkäät vaatteet, huivit, hiuspannat sekä pitkähköt hiukset molemmilla sukupuolilla.

Marimekko nousi maailmanlaajuisesti otsikoihin ensimmäisen kerran vuonna 1960, kun Yhdysvaltojen ensimmäinen nainen, tyylistään tunnettu Jacqueline Kennedy, ihastui merkin mekkoihin.

Myös 1970-luvulla farkut olivat nuorilla erittäin yleisiä niin housuina kuin takkina. Suomessa valmistettuja farkkumerkkejä olivat Hurriganes-yhtyeen mainostama Beavers, James, Falmers, Lee Cooper ja Mic Mac, tuontifarkkuja taas Bee Gee, Lee ja Wrangler.

Denimin ohella toinen yleinen kangas oli vakosametti. Suosittuja olivat myös “bleiserit” eli klubitakit sekä eriväriset tuulipuvut. Puukengät eli “hollannikkaat” olivat niin ikään suosittuja.

Miehillä pitkät ja puolipitkät hiukset olivat muodikkaita vuosikymmenen loppupuolelle asti.

Vuosikymmenen lopulla 1950-luvun muoti yleistyi monien suomalaisten nuorten piirissä johtuen muun muassa Elvis Presleyn kuolemaa seuranneesta, nostalgisesta 1950-luvun musiikin ja ajalle sijoittuneiden elokuvien buumista, johon kuului muun muassa Teddy & The Tigers -yhtyeen, Grease-elokuvan ja Onnen päivät -televisiosarjan suosio.

RUOKA JA JUOMA

Hallan ja kadon aiheuttaman ruokapulan kanssa kamppailu oli jäänyt historiaan. Suosituimpia ruokia 1960-luvulla olivat muun muassa jauheliha- ja makkararuoat, maksaruoat, keitto- ja laatikkoruoat sekä valkokastike. Aamiaisella nautittiin vielä usein pullaa. Suomeen tuli uusia elintarvikkeita, muun muassa jogurtti, maitorahka, broileri ja ketsuppi. Vihannesten ja hedelmien kulutus alkoi nousta, kun tuoreiden ja pakastevihannesten tarjonta lisääntyi ja samalla niitä alettiin valistaa terveellisinä. Samalla myös lihan kulutus nousi jyrkästi, mutta esimerkiksi maidon ja rukiin kulutus oli kääntynyt laskuun. Leipää leivottiin usein kotona.

Jääkaapit yleistyivät nopeasti. Vuonna 1964 suomalaiset kotitaloudet omistivat 578.000 jääkaappia ja 4.000 pakastinta. Useissa maalaistaloissa ei vielä ollut jääkaappia, mutta pakastin sen sijaan hankittiin nopeasti sen tultua markkinoille, jotta isot määrät teuraslihaa ja oman puutarhan satoa saatiin hyvään säilöön. Maaseudulla nimittäin omavaraisuus kukoisti vielä vahvana.

Ensimmäiset pizzeriat perustettiin Suomeen 1960-luvulla. Ravintoloissa käyminen oli vielä harvinaista, ja tiukka alkoholilaki jarrutti ravintolakulttuurin kehitystä. Keskiolut vapautettiin vuoden 1969 alussa, minkä jälkeen anniskeluravintoloiden määrä alkoi lisääntyä maaseudullakin. Viina oli edelleen kortilla, lopullisesti viinakorteista luovuttiin vuoden 1970 lopussa.

Suosituimpia ruokia 1970-luvulla olivat jauheliha- ja makkararuoat, maksaruuat, broileriruoat, nakit ja valkokastike. Pussikeitot ja -kastikkeet sekä valmisruoat lisäsivät suosiotaan. Myös pizzakulttuuri alkoi kehittyä, ja pizzaa leivottiin usein kotona. Maidon rinnalle ruokajuomaksi nousivat vesi, mehut ja virvoitusjuomat. Aamiaispöydässä yleistyivät murot, viili tai jogurtti ja tuoremehu. Eläinperäisten rasvojen käyttö väheni, vihannesten ja hedelmien syönti lisääntyi ja markkinoille tuli rasvattomia ja vähärasvaisia maitotuotteita

Vuosikymmenen alussa jo yhdeksällä kymmenestä kotitaloudesta oli jääkaappi. Pakastin oli tuolloin vain joka kymmenennessä kotitaloudessa, mutta se alkoi yleistyä vuosikymmenen aikana. Myös kahvinkeittimet ja astianpesukoneet valtasivat keittiöitä.

Suomen ensimmäiset amerikkalaistyyliset pikaruokalat avattiin 1970-luvulla, muun muassa Go-Inn ja Carrols. Näiden mukana esimerkiksi hampurilainen rantautui Suomeen.

Keskiolut oli “vapautettu” ja siitä tuli Suomen suosituin alkoholijuoma. Viinakorteista luovuttiin vuosikymmenen alussa, mutta vielä tuon jälkeenkin niin kutsutut väärinkäyttäjät olivat kontrollin kohteina.

VALINTAMYYMÄLÄT

Edellisen vuosikymmenen uutuus, valintamyymälät, yleistyivät voimakkaasti 1960-luvulla. Niiden myötä ruoanhankintaan ei tarvinnut käyttää enää niin paljon aikaa kuin aiemmin. Perinteiset lihakaupat, maitokaupat, siirtomaatavarakaupat ja lyhyttavaraliikkeet alkoivat kadota, kun tavarataloista sai kaiken saman katon alta. Vuonna 1968 saavutettiin edelleen voimassa oleva ennätys, kun Suomessa toimi vähittäiskauppoja enemmän kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, kaikkiaan noin 45.000 kappaletta.

Kilpaillessaan asiakkaista valintamyymälät ottivat käyttöön ”suuren maailman” markkinointikeinot. Konsulentit hehkuttivat uutuustuotteita, amatöörimallit esittelivät vaatteita ja viihdemaailman tunnetut nimet houkuttelivat ostajia sisään. Ahkeria tavaratalokiertueiden tekijöitä 1960-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa olivat muiden muassa Eemeli, Esa Pakarinen, Marjatta Leppänen ja Tapio Rautavaara.

URHEILU

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965. Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti ensimmäisen EM-mitalinsa 1962 (hopeaa). Vuosikymmenen tunnetuimpia suomalaisia jääkiekkoilijoita olivat muun muassa Raimo Kilpiö, Jorma Peltonen, Heino Pulli, Matti Keinonen, Juhani Wahlsten, Urpo Ylönen, Kalevi Numminen ja Jarmo Wasama.

1960-luvun menestynein suomalainen hiihtäjä lienee kolme olympiakultamitalia ja kaksi MM-kultamitalia voittanut Eero Mäntyranta, muita olympiavoittajia ovat muun muassa Kalevi Hämäläinen ja Väinö Huhtala. Veikko Kankkonen voitti yhden olympiakullan mäkihypyssä ja Kaija Mustonen pikaluistelussa.

Kesäolympialaisissa kultaa ovat voittaneet telinevoimistelija Eugen Ekman, keihäänheittäjä Pauli Nevala, ampujat Pentti Linnosvuo ja Väinö Markkanen sekä painonnostaja Kaarlo Kangasniemi. Vuosikymmenen urheilijoista muistetaan myös Pentti Nikula, joka hyppäsi seiväshypyn maailmanennätyksen Kauhavalla kesäkuussa 1962, sekä Olli Mäki, josta tuli ammattinyrkkeilyn kevyen sarjan Euroopan-mestari 1964.

1960-luvun menestyneimpiä suomalaisia moottoriurheilijoita on Timo Mäkinen, joka voitti Jyväskylän suurajot vuosina 1965, 1966 ja 1967. Myös Simo Lampinen ja Hannu Mikkola menestyivät rallissa. Eläintarhanajot lopetettiin toukokuussa 1963 siellä tapahtuneen vakavan onnettomuuden takia.

1970-luvun menestynein suomalainen urheilija oli neljä olympiakultaa voittanut Lasse Virén. Ensimmäinen tuli Münchenin olympialaisten 10.000 metrin juoksusta 1972 uudella ME-ajalla, vaikka Virén kerran kaatuikin kisan aikana ja jäi muita kymmeniä metrejä jälkeen. 5.000 metrin juoksun Virén voitti myös ja Pekka Vasala toi 1.500 metriltä Suomelle jo kolmannen kullan.

Vuoden 1976 Montrealin kisoissa Virén toisti Münchenin kisojen voitot: kaksi kultaa. Montrealissa Pertti Karppinen aloitti kolmet olympialaiset kestäneen yksikkösoudun kultaputken. Kreikkalais-roomalaisessa painissa Pertti Ukkola voitti kultaa sarjassa 57 kg.

Suomalaisen kestävyysjuoksun uuden nousukauden ensimmäiset voitot juoksi Juha Väätäinen 5.000 ja 10.000 metrillä Helsingin EM-kilpailuissa 1971. Martti Vainio voitti 10.000 metrillä Euroopan-mestaruuden Prahassa 1978. Naiset alkoivat saavuttaa yleisurheilussa menestystä: vuonna 1973 maailman nopein naisjuoksija Mona-Lisa Pursiainen valittiin ensimmäisenä naisena vuoden urheilijaksi ja Riitta Salin sai saman kunnian seuraavana vuonna, jolloin hän voitti Euroopan-mestaruuden 400 metrin juoksussa ja Nina Holmén 3.000 metrillä.

Hiihdon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Lahdessa 1978 ja suomalaisista kultaa voittivat Helena Takalo 5 kilometrin hiihdossa, naisten viestihiihtojoukkue 4 × 5 kilometrillä sekä Tapio Räisänen suurmäen kilpailussa. Mäkihypyssä yli vuosikymmenen kestänyttä heikomman menestyksen kautta olivat päättämässä myös Keski-Euroopan mäkiviikon voittaneet Kari Ylianttila (kaudella 1977–1978) ja Pentti Kokkonen (kaudella 1978–1979).

Innsbruckin talviolympialaisissa vuonna 1976 tuli Suomeen kultaa naisten viitosella (Helena Takalo) ja miesten viestissä (Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Pertti Teurajärvi ja Juha Mieto).

Ampumahiihdossa Juhani Suutarinen voitti kaksi maailmanmestaruutta vuonna 1974 ja Heikki Ikola yhden vuonna 1975 ja yhden vuonna 1977.

Suomalaiset saavuttivat ensimmäiset moottoripyöräilyn maailmanmestaruutensa 1970-luvulla. Jarno Saarinen voitti mestaruuden TT-ajossa vuonna 1972, Heikki Mikkola neljä mestaruutta motocrossissa vuosina 1974–1978 sekä Yrjö Vesterinen kolme mestaruutta trialissa vuosina 1976–1978.

Hannu Mikkola voitti Jyväskylän suurajot 1970, 1974 ja 1975. Leo Kinnusesta tuli vuonna 1974 ensimmäinen suomalainen Formula 1 -kuljettaja, mutta hän ei liiemmin menestynyt lajissaan.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Muotoilussa ja tyylissä suomalaiset suunnittelijat ja muotoilijat loivat klassikkoteoksia, joita arvostettiin maailmalla. Tästä esimerkkinä Arabian 1960- ja 70-luvun tyyli, Marimekko sekä Eero Aarnion ”pallotuoli”. Suomella oli selkeästi jotain omaperäistä. Voidaan aiheesta kysyä, mitä Suomella tänä päivänä on? Tom of Finland?

Rakentamisessa ja arkkitehtuurissa otettiin vielä 1960-luvulla paremmin huomioon luonnonympäristö ja miljöö. Kerrostaloistakin saatiin kodikkaita ja talojen ja rakennusten kohdalla hyödynnettiin aivan eri tavoin maisema-arkkitehtuuria. Suomessa osattiin suunnitella ”koteja”, siinä missä nykyään suunnitellaan pelkästään ”huoneistoja” ja ”asuntoja”. Valitettavasti jo 1970-luvulla betonielementtirakentaminen alkoi vallata alaa, jolloin alettiin rakentaa harmaita ja ankeita betonilähiöitä. Nykypäivän lasi- ja betonijulkisivut antavat pelkästään sekamelskaisen kuvan arkkitehtuuristamme.

Haitallisena ilmiönä suomalaisessa yrityselämässä alkoi esiintyä (tai ainakin tulla ilmi) entistä suurempaa korruptiota, talousrikollisuutta ja hyvä-veli -verkostoja. Nyttemmin korruptio on levinnyt myös poliittiseen toimintaan, mm. poliittisten virkanimitysten muodossa ja siinä, että poliittisia toimijoita ei tuomita tai eroteta virastaan rötöstelyjen tai suhmurointien takia.

1960- ja 70-luvulla media toimi enemmän kansan ja politiikan välillä. Nykyään mediasta on tullut osa valtapolitiikkaa, joka jättää kertomatta oleellisia asioita ja suorastaan valehtelee kansalaisille.

Nykypäivän ”puhuvat päät” ja ns. poliittiset ”asiantuntijat” eivät juurikaan ymmärrä tai halua ymmärtää, joko tahallisesti tai tahattomasti, sitä aikakautta ja geopoliittista tilannetta, jossa presidentti Kekkonen luotsasi Suomea Neuvostoliiton kommunismin painostuksen alla. Euroopassa oli tapahtunut valtavia mullistuksia jo aikaisemmin, esimerkiksi Unkarin kansannousu vuonna 1956 ja sen väkivaltainen tukahduttaminen Neuvostoliiton taholta. Sekä myös Tsekkoslovakian miehitys niin sanotun ”Prahan kevään” aikana vuonna 1968 Varsovan liiton sotajoukkojen johdosta, kun Tsekkoslovakia yritti vapautua stalinismista.

Suomi säilytti itsenäisyytensä koko kylmän sodan ajan eikä maatamme missään vaiheessa miehitetty, kuten kävi niin monelle toisen maailmansodan hävinneelle Euroopan maalle. Kaikki kunnia suurelle valtiomiehellemme Urho Kaleva Kekkoselle. Ilman hänen vahvaa johtajuuttaan Suomella olisi voinut olla aivan toisenlainen tulevaisuus, kuten niin monella entisellä itäblokin maalla oli. Sen sijaan presidentti Kekkosen johtajuuden aikana Suomelle avautui ovi kukoistukseen ja menestykseen seuraavilla vuosikymmenillä.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive

Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By AdminZS
Post date 16 August 2023

OSA 3. SOTAVUODET JA JÄLLEENRAKENNUKSEN AIKA

1940- ja 1950-luku

YLEISTÄ / TAUSTAA

Suomi oli rakentanut nuorta valtiotaan itsenäistymisen jälkeen suomalaisten hyvinvointia ajatellen koko 1920- ja 1930-luvun. Kommunismi oli yrittänyt nostaa päätään myös Suomessa, mutta erityisesti aktiivisen Lapuan liikkeen ja sen seuraajien johdosta, kommunismi oli saatu laittomaksi.

Sodat hallitsivat 1940-luvun alkupuoliskoa, vuosikymmenen loppupuolisko oli sodan jälkipyykin pesemistä ja vaaran vuosien aikaa. Poliittiseen päätöksentekoon vaikutti Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista Suomessa vuosina 1944–1947 valvonut Liittoutuneiden valvontakomissio.

1950-luvulla Suomi kaupungistui, vaurastui ja teollistui ripeää tahtia. Yhteydet ulkomaille lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus muutti Suomen ilmettä merkittävästi.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ensisijaisia tehtäviä olivat rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen.

Lopullisesti niin sanottu pula-aika oli ohi 1954, jolloin lopetettiin kahvin säännöstely. Säännöstelytalouden rakenteista päästiin eroon kuitenkin vasta Paasikiven presidenttikauden lopussa. Siirtyminen pula-ajasta kulutusyhteiskuntaan tapahtui verraten nopeasti. Kulutustavaramarkkinat laajenivat ennennäkemätöntä vauhtia, ja kansalaisista tuli “kuluttajia”.

Suorastaan legendaarisen jälkimaineen on saanut vuosi 1952. Tuolloin järjestettiin Helsingin kesäolympialaiset ja Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta Neuvostoliittoon syyskuussa 1952.

Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi joulukuussa 1955.

TALVISOTA

30.11.1939 – 13.3.1940

Talvisota oli 30.11.1939 – 13.3.1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen ilman sodanjulistusta, ja sota päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään 14. joulukuuta 1939.

Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista (talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä), puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä ”talvisodan hengestä”. Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle noin kymmenesosan maa-alueistaan ja neljänneksi suurimman kaupunkinsa Viipurin.

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat noin 26.600 sotatoimissa kuollutta ja noin tuhat siviiliä. Haavoittuneita oli noin 43.500. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen noin 48.700 kaatunutta ja noin 158.800 haavoittunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.

Kotinsa menetti noin 430.000 suomalaista eli noin 12 % koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.

Talvisota toi esille kansakunnan henkisten voimavarojen merkityksen sodankäynnissä. Sodan jälkeen Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Suomalaisille talvisota oli lähinnä puolustuksellinen sota, mutta alue- ja henkilömenetykset nostattivat hyökkäysmielialaa. Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliittoa kohtaan kärjistyivät “ryssävihaksi”, jossa kaikki Neuvostoliiton toimet tulkittiin negatiivisesti. Talvisodan synnyttämä revanssihenki oli osaltaan viemässä Suomea jatkosotaan.

VÄLIRAUHA

13.3.1940 – 25.6.2941

Välirauha on Suomen historian ajanjakso talvisodan päättäneestä Moskovan rauhasta, 13.3.1940, jatkosodan alkuun, 25.6.1941. Kyseistä aikaa leimasi epävakaa maailmanpoliittinen tilanne sekä yleisesti Euroopassa että erityisesti Baltian maissa ja Neuvostoliiton Suomeen kohdistama ajoittainen poliittinen painostus.

Suomalaiset kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran. Seuran ympärillä tapahtuneet levottomuudet ja Baltian miehitys kesällä loivat käsityksen, että seura oli vain peitejärjestö, joka oli luotu Neuvostoliiton solutuskanavaksi ja ns. viidenneksi kolonnaksi. Tilanne kärjistyi edelleen syksyllä ja joulukuussa 1940 Suomen hallitus lakkautti seuran.

Kun kevättalvella 1941 laajemmallekin yleisölle selvisi Saksan ja Neuvostoliiton välirikko, alettiin unelmoida luovutettujen alueiden takaisin saamisesta. Loppukeväästä 1941 presidentti Ryti, hallituksen sisäpiiri ja korkein sotilasjohto saivat tällöin lopullisen vahvistuksen siitä, että Saksa tukisi sotilaallisesti Suomea siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi maahan. Ensimmäinen jatkosotaa ennakoiva sotilaallinen tapahtuma alkoi 8.6.1941, kun saksalaiset joukot aloittivat siirtymisen Norjasta Lappiin. Kauttakulkusopimuksen suojassa Saksa keskitti kesäkuun alussa Rovaniemen seudulle noin 40.000 sotilasta. Norjasta rahdattiin laivoilla kaksi divisioonaa Pohjanmaan satamiin. Pohjois-Norjasta siirtyi 7.6. SS-taisteluryhmä Nord rajan yli kohti etelää. Saksalaisten kanssa tehtyjen yhteistyösuunnitelmien mukaisesti Suomen tuli suorittaa liikekannallepano. Hallitus hyväksyi liikekannallepanon ja Mannerheim määräsi varsinaiseksi suorituspäivämääräksi 17.6.

Kyösti Kallio luopui presidentin virasta terveydellisiin syihin vedoten joulukuussa 1940. Uudeksi presidentiksi valittiin Risto Ryti, joka toimi virassaan 1940 – 1944.

JATKOSOTA

25.6.1941 – 19.9.1944

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25.6.1941 – 19.9.1944 Neuvostoliiton Suomen pommituksista Moskovan välirauhaan. Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä mitään liittosopimusta ei ollut. Sen sijaan käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, koska se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle, sai aseapua Saksalta ja soti Saksan kanssa.

Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22.6.1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä. Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla. Tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen. Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24.6.1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.

Kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 lentokoneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi.

Sota julistettiin 26.6.1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.

Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa.

Suomen puolustusvoimat hyökkäsi Itä-Karjalaan sekä Leningradin ja Vologdan alueille aina Syvärin eteläpuolelle saakka vuonna 1941; suomalaismiehitys jatkui alueilla aina vuoteen 1944 asti.

Suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä joulukuussa 1941, jolloin alkoi niin kutsuttu asemasotavaihe, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Talvisodassa menetetyt alueet eduskunta liitti 6.12. takaisin Suomeen palauttaessaan Tarton rauhan rajat.

4.6.1942 Mannerheim täytti 75 vuotta ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa Imatralla.

Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden 1943, mutta sopimukseen ei päästy. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan, mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.

Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä. Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot huhtikuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla (“rauhanpommitukset”) helmikuun aikana.

Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.–5. syyskuuta. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19.9.1944, ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947. Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan.

Suomalaisten tappiot jatkosodassa olivat noin 63.200 sotatoimissa kuollutta ja noin 1.100 siviiliä. Haavoittuneita oli noin 158.000.

Suomi epäonnistui talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin saamisessa ja Itä-Karjalan valloittamisessa, mutta säilytti itsenäisyytensä. Rauhanteossa Suomi menetti Petsamon ja vuokrasi Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi ja maksoi mittavat sotakorvaukset. Lisäksi Suomessa kommunistien toiminta laillistettiin. Myöhemmässä ulkopolitiikassaan Suomi joutui ottamaan tarkkaan huomioon Neuvostoliiton edut, ja maiden välille solmittiin YYA-sopimus 1948.

LAPIN SOTA

15.9.1944 – 27.4.1945

4.9.1944 sovittuihin jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen.

Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle.

Saksalaisten poltetun maan taktiikka tarkoitti sitä, että sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9.500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2.800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3.700 kilometriä.

Lapin sodassa hävitettiin noin 18.000 rakennusta. Suurin tuho tehtiin Lapin läänissä, jossa tuhottiin kaikkiaan noin 14.900 rakennusta, arviolta 40–46 % koko läänin rakennuskannasta. Taajamista pahiten tuhoutui Savukoski, jonka rakennuksista hävitettiin 95 %. Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista tuhottiin 90 %. Sodankylän, Kolarin, Turtolan (nykyisin Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä. Oulun läänissä tuhoutui noin 3.100 rakennusta, pahiten kärsi Kuusamo, jonka rakennuskannasta hävisi 65 %.

Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina ja 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi) sekä 2.904 haavoittui. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1.000 kaatunutta, yli 2.000 haavoittunutta sekä 1.300 vangiksi joutunutta. Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliittoon, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945.

SOTIEN VAIKUTUS SUOMALAISEEN YHTEISKUNTAAN

Sotien aikana elämää pyrittiin jatkamaan mahdollisemman normaalisti kotirintamalla. Taisteluja käytiin rintamalla ja vaikkakin Neuvostoliitto pommitti useita kaupunkeja, kuitenkin siviiliväestö kävi töissä ja harrasti. Tehtiin elokuvia ja musiikkia ja kirjoitettiin kirjoja.

Siviiliväestö auttoi sodankäynnissä monin tavoin. Ihmiset kotirintamalla tekivät mm. talkootöitä niiden perheiden puolesta, joissa miehet olivat rintamalla (peltotyöt, rakentaminen, vaatteiden valmistus).

Omavaraisuutta kehitettiin monin eri tavoin siviilien keskuudessa. Myös kaupunkilaiset hankkivat peltotilkkuja, joissa kasvatettiin perunaa, porkkanaa ja muita kasviksia.

1940-luku

Talvisodassa saavutettiin kansallinen eheytyminen, jota aikaisempina vuosina oli tavoiteltu: lähes kaikki työikäiset osallistuivat sotaan joko rintamalla tai kotirintamalla. Myös pitkään jatkunut kieliriita suomen kielen ja ruotsin kielen välillä unohtui.

Talvisodan aikaiselle henkiselle ilmastolle oli ominaista myös uskonnollisuus, joka näkyi esim. rautatieasemille kerääntyneiden ihmisten spontaanina virrenveisuuna.

Sotien aikana poikkeuksellisina aikoina valtiovalta ja eri järjestöt painottivat työn ja ennen muuta ruumiillisen työn merkitystä.

Kansalaisten tuli tuntea sosiaalista turvallisuutta, joka oli saavutettavissa lujan työn ja kristillisten arvojen noudattamisen avulla.

Kouluissa ja opetuksessa pyrittiin uudella tavalla tuomaan esiin käytännöllisyys, toiminnallisuus ja käyttökelpoiset kansalaistaidot. Opetuksen sisältö pohjautui 1930-luvun hallitsevaan kansallis-isänmaalliseen näkemykseen, joka näkyi 1940-luvulla kasvatusperiaatteena ikään kuin oikeutuksena.

1940-luvun alulla Akateemisen Karjala-Seuran kansallismielisyys juurtui helposti upseeriston, akateemisen sivistyneistön ja oppikoululaistenkin keskuuteen.

Sotien jälkimainingeissa, vuonna 1944 lakkautettiin mm. Akateeminen Karjala-Seura, Suojeluskuntalaitos sekä Lotta Svärd -järjestö Neuvostoliiton vaatimuksesta. Samaan aikaan kommunistien toiminta sallittiin ja heti tämän jälkeen rekisteröitiin Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja pian sen jälkeen perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL.

Sekä SKP että SKDL vaativat selvimmin uudenlaisen politiikan toteuttamista ja tähän liittyen korkeassa virka-asemassa olevien oikeistolaisten henkilöiden erottamista.

Välirauhan ja Pariisissa 1947 solmitun rauhansopimuksen mukaisesti suomalaisten oli mukauduttava uuteen ulkopoliittiseen asemaansa.

Kansallinen yksimielisyys oli välttämätöntä, sillä jo yksin taloudelliset ongelmat, sotakorvausten maksaminen ja sosiaaliset kysymykset vaativat runsaasti voimavaroja.

Vaikka poliittisessa elämässä välirauhan solmimisen jälkeen syntyi jyrkkä muutos ja vaadittiin ikkunoiden avaamista toisaalta Neuvostoliittoon ja toisaalta anglosaksiseen kulttuuriin, niin esimerkiksi yliopistojen ja ylioppilaiden piirissä oli tukeutumista sotia edeltävien vuosien ihanteisiin, kansallisuuteen ja traditionalismiin.

1950-luku

Taloudellinen kasvu nopeutui 1950-luvulla ja elintason kohoamisesta kertoivat liikkeiden laajentuneet tuotevalikoimat.

Yhteiskuntatieteet alkoivat ottaa mallia luonnontieteistä ja niiden tuli suoranaisesti palvella yhteiskunnan suunnittelua. Sen sijaan humanistiset tieteet kokivat 1950-luvulta lähtien kriisin.

Aatteettomaksi syytetyllä 50-luvulla otiin kiinnostuneita Suomen historiasta. Huomattava vaikutuksensa oli Väinö Linnan romaanilla ”Tuntematon sotilas” sekä myöhemmin ilmestyneellä trilogialla ”Täällä pohjantähden alla”.

Niin sanottu Paasikivi-Kekkosen puolueettomuuslinja syntyi 1950-luvulla. Kyseessä oli esimerkki vahvasta johtamisesta ja Suomen itsenäisenä säilymisestä. Vaati taitoa ja rohkeutta taiteilla taitavasti ja diplomaattisesti suurten toimijoiden kuten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen suuntaan.

Suomen maakuvamarkkinoinnissa keskityttiin sotien jälkeen nostamaan esiin tuhansia järviä, metsiä ja kesäistä kauneutta, sekä vanhoja kirkkoja ja linnoja, kartanoita ja maalaistaloja. Suomi muistettiin maailmalla urheilusaavutuksista, Sibeliuksen musiikista, velkojen takaisinmaksusta ja ”talvisodan ihmeestä”. Sotien jälkeen kolme ensimmäistä olivat tärkeitä tekijöitä, mutta talvisodalla ”elämöimistä” oli markkinoinnissa pakko hillitä.

1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla ulkoministeriö käytti paljon aikaa ja energiaa Suomi-kuvan luomisessa kansainvälisille markkinoille. Tilannetta hankaloitti se, että eri kohderyhmillä oli eri käsityksensä Suomesta ja näitä käsityksiä joko ylläpiti tai kumosi Suomesta kiinnostunut kansainvälinen media ja toimittajakunta. Sotien jälkeisten vuosikymmenten aikana nähtiin myös se, että vaikka ministeriö olisi halunnut korostaa tiettyjä moderneja piirteitä, kuten edistyksellistä tasa-arvoa ja korkeaa tiedeosaamista, suuri yleisö tuntui olevan kiinnostuneempi sotamenestyksestä, Kalevalasta, luonnosta ja suomalaisten ”mystisistä” kulttuuripiirteistä. Erilaisia matkailuaiheisia videoita ja opuksia tuotettiin paljon, osa niistä sai kritiikkä ja osaa kehuttiin.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Levottoman 1940-luvun aikana Suomen tasavallan presidenttinä toimi neljä henkilöä: Kyösti Kallio, 1937–1940, Risto Ryti, 1940–1944, Carl Gustaf Emil Mannerheim, 1944–1946, sekä Juho Kusti Paasikivi, 1946–1956.

Eduskuntavaalit Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdesti, vuosina 1945 ja 1948. Suurimpia puolueita olivat SDP, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet sallittiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen historiassa vuoden 1945 vaaleissa.

1950-luvulla presidentteinä toimivat Juho Kusti Paasikivi, 1946 – 1956, sekä Urho Kaleva Kekkonen, 1956 – 1982, josta tuli Suomen pitkäikäisin presidentti. Paasikivi oli sotien jälkeisen puolueettomuuslinjan eli niin kutsutun Paasikiven–Kekkosen linjan linjan luoja.

Päinvastoin kuin 2000-luvulla, presidentillä oli laajat valtaoikeudet; hänellä oli oikeus jopa eduskunnan hajottamiseen. Pääministerin valta oli huomattavasti pienempi kuin tasavallan presidentin. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan, kaikkiaan Suomessa vaikutti 1950-luvun aikana neljätoista hallitusta.

Eduskuntavaaleja järjestettiin 1950-luvulla kolme kertaa: 1951, 1954 ja 1958. Suurimpia puolueita olivat SDP, SKDL ja Maalaisliitto. Annetut äänet jakautuivat lähes tasan sosialististen ja porvarillisten puolueiden kesken.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

Suomi oli 1940-luvulla vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Suomen väkilukua tilastoitiin 1940-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Imeväiskuolleisuuden lasku jatkui sotatilasta huolimatta.

Avioliitot yleistyivät 1940-luvulla. Huippuvuonna 1946 Suomessa solmittiin lähes 50.000 liittoa. Vuoteen 1950 mennessä lähes 40 % Suomen väestöstä oli avioliitossa, kaksi vuosikymmentä aiemmin luku oli ollut 32 %. Toisen maailmansodan jälkeen myös avioerojen määrä kasvoi voimakkaasti. Kaupungeissa avioerointensiteetti oli moninkertainen maaseutuun verrattuna.

Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi noin 85.000 suomalaista. Noin 90 % kaatuneista ja kadonneista oli 20–40-vuotiaita miehiä. Talvisodan taisteluissa kuolleista noin puolet oli perheellisiä, jatkosodassa luku oli noin neljännes. Sotaorvoiksi jäi Suomessa tilastojen mukaan noin 50.000 lasta.

1950-luvulla Suomi oli runsaan neljän miljoonan ihmisen maatalousvaltainen yhteiskunta. Maaseudun väkimäärä pysytteli noin 2,7 miljoonassa, kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku kasvoi. Siitä huolimatta suomalaiset asuivat huomattavasti tasaisemmin ympäri maata kuin myöhempinä aikoina.

Syntyvyys väheni selvästi 1940-luvun suurien ikäluokkien jälkeen, mutta pysytteli melko suurina halki vuosikymmenen. Imeväiskuolleisuus laski 1950-luvulla.

Vuonna 1950 äidinkielenään suomea puhui 91,1 prosenttia väestöstä ja ruotsia 8,6 prosenttia. Väestön koulutustaso oli melko alhainen, 93 prosenttia oli suorittanut korkeintaan kansakoulun, keskikoulun oli suorittanut 4,5 prosenttia ja ylioppilastutkinnon 2,5 prosenttia. Vuonna 1959 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 92,4 prosenttia väestöstä, ortodokseja oli puolisentoista prosenttia ja väestörekisteriin kuului noin viisi prosenttia.

TALOUSELÄMÄ

Toisen maailmansodan aikana Suomi eli valtiojohtoisessa sotataloudessa. Sodan pitkittyessä lähes kaikki tuotteet pantiin kortille, sodan jälkeen säännöstely purettiin asteittain siten, että viimeiset tuotteet vapautettiin 1950-luvulla. Suomen sosiaaliturvaa alettiin kehittää voimakkaasti 1940-luvulla.

Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti saapui Suomeen 24. helmikuuta 1946, kahvin säännöstely loppui 1954. Sokeri vapautui kortilta 1949 ja sen kulutus nousi yli kaksinkertaiseksi sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna. Säännöstelyaikaa olivat leimanneet erilaiset korviketuotteet sekä Ruotsista tapahtunut säännöstelytavaran, kuten kahvin ja sakariinin salakuljetus.

Vuonna 1946 Suomen valtio otti kansalaisilta pakkolainan, tehtiin niin sanottu setelien leikkaus. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon rasittivat taloutta, mutta toisaalta pakottivat kehittämään teollisuustuotantoa.

Suomen vienti romahti vuonna 1940, jolloin sen reaaliarvo oli 30 % edellisvuoden arvosta. Jatkosodan aikana vienti piristyi, mutta jäi selvästi pienemmäksi kuin 1930-luvulla. Koko kauppavaihto oli pienimmillään vuonna 1945, jolloin se oli vain 18,3 % vuoden 1935 tasosta. Vuonna 1946 kauppavaihto laajeni 2,7-kertaiseksi vuodesta 1945; vienti elpyi tuontia hitaammin, joten kauppataseen vajeesta muodostui krooninen ongelma. Ulkomaankauppa Neuvostoliittoon ja Britanniaan tyrehtyi sotavuosina, Saksan osuus Suomen kauppavaihdosta puolestaan oli 54 % kaudella 1941–1945. Sodan jälkeen vienti Britanniaan elpyi nopeasti, kauppasuhteet Saksaan sen sijaan olivat jonkin aikaa poikki. Ulkomaankauppa Ruotsin kanssa pysyi vakaana sodasta huolimatta. Kaupankäynti Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan ulkopuolisiin maihin oli vähäistä sotavuosina.

Vuonna 1950 Suomessa tilastoitiin 1.984.000 ammatissa toimivaa henkilöä. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti:

– Maa- ja metsätalous: 912.000

– Teollisuus: 550.000

– Kauppa: 160.000

– Liikenne: 107.000

– Palvelut: 227.000

– Tuntematon: 28.000

Vuoden 1946 työaikalain mukainen työaika oli 47 tuntia viikossa. Kesäloman pituus oli yhdestä kolmeen viikkoa ja lauantait olivat työpäiviä. Vuonna 1959 yleinen työaika lyhennettiin 45 viikoittaiseen työtuntiin, lauantait olivat edelleen työpäiviä. Elinkustannusten nopea nousu johti maaliskuussa 1956 yleislakkoon, jota kesti 19 vuorokautta. Kesäkuussa 1958 annettiin työturvallisuuslaki.

Suomen bruttokansantuote kasvoi kaudella 1946–1960 keskimäärin viisi prosenttia vuosittain. Valtionvelka laski sota-ajan huipustaan jyrkästi, ja oli 1950-luvulla noin 10–15 % bkt:sta.

Vuonna 1952 markkamääräiset setelit ja kolikot uudistettiin. Tapio Wirkkalan suunnittelema setelisarja laskettiin liikkeelle vuosikymmenen puolessa välissä, ja se oli lähes sellaisenaan käytössä kolme vuosikymmentä.

Suomen tärkeimmät kauppakumppanit olivat Neuvostoliitto ja Britannia, jälkimmäisen osuus etenkin vientimaana oli kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin 1930-luvulla. Saksan ja Ruotsin osuus kauppavaihdosta oli kasvussa. Euroopan ulkopuolisista maista kauppaa käytiin lähinnä Yhdysvaltojen kanssa, muiden maiden yhteenlaskettu osuus oli noin kymmenesosa.

LIIKENNE

Sota johti polttoainepulaan, joka puolestaan johti rautatieliikenteen lisääntymiseen. Valtionrautateiden vuoden 1940 matkustajaennätys rikottiin vasta seuraavan vuosisadan alussa. Yksityisautoilun kehitys pysähtyi sotavuosina, sillä autoja tarvittiin rintamalla. Autojen keskeiseksi voimanlähteeksi tuli puukaasutin eli häkäpönttö.

Kuorma-autojen ja linja-autojen tuonti alkoi uudelleen 1946, henkilöautoja tuotiin säännöstellen, sillä valtio halusi panostaa tuotannon tarpeisiin. Liikenneverkko oli heikossa kunnossa jo ennen sotia.

Meriliikennettä haittasivat vielä vuosia sodan jälkeen sodan aikaisista tappiosta sekä sotakorvausluovutuksista syntynyt laivakapasiteetin vajaus sekä merimiinat, joiden systemaattinen raivaustyö jatkui Suomenlahdella vuoteen 1950 ja jälkiraivauksena vuoteen 1965 asti.

Suomen liikenneverkko oli selviytynyt sotatoimista suhteellisen pienin vaurioin. Ongelmat johtuivat lähinnä vähäisestä uudistamisesta sekä kaluston vanhentuneisuudesta ja voimallisesta kulumisesta poikkeusoloissa. Suurin ongelma on rautatieverkko ja junakalusto. Kaluston uusiminen oli hankalaa, sillä suomalaisen teollisuuden resurssit menivät sotakorvauksiin ja YYA-sopimus oli vahingoittanut Suomen uskottavuutta demokraattisena länsimaana, jolloin tuonti lännestä hankaloitui.

1950-luku oli vielä höyryvetureiden valtakautta, vaikka dieselveturit tulivat alati yleisemmiksi. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa, sillä ensimmäinen julkisen liikenteen sähkörata avattiin vasta 1960-luvun lopussa. Suomalaiset eivät olleet dieselvetureiden suhteen tuonnista riippuvaisia, vaan valmistivat itse suuren osan dieselvetureistaan.

Vuonna 1952 autojen kokonaismäärä Suomessa ylitti siihen saakka maagisena pidetyn 100.000 kappaleen rajan. Henkilöautojen määrä moninkertaistui 1950-luvulla, mutta oli vuonna 1959 edelleen melko pieni: noin 163.000 rekisteröityä henkilöautoa. Moottoripyörien määrä kymmenkertaistui, ja niitä oli 1960-luvulle tultaessa noin satatuhatta eli enemmän kuin kertaakaan sitten 2000-luvun alun.

Teiden laajamittainen päällystäminen alkoi 1950-luvulla. Vielä seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa pääteistä oli öljysorapäällysteisiä. Lossit olivat yleisiä jopa pääteillä, viikonloppuisin ja lomakaudella molemmille rannoille syntyi pitkiä autojonoja. Kun Suomen päätieverkko modernisoitiin 1950- ja 1960-luvuilla, tarvittiin myös uusia siltoja ja lossit kävivät tarpeettomiksi. Suomen ensimmäistä moottoritietä alettiin rakentaa vuonna 1956. Nelitoistakilometrisen Tarvontien valmistuminen kesti kuusi vuotta.

Helsingin maalaiskunnan Seutulaan alettiin rakentaa lentoasemaa vuonna 1949. Aseman oli määrä valmistua vuoden 1952 olympialaisiin mennessä. Seutula eli nykyinen Helsinki-Vantaa oli Suomen ensimmäinen suihkukoneliikenteelle sopiva lentokenttä.

HYVINVOINTIYHTEISKUNTA

Niin kutsutun hyvinvointiyhteiskunnan laajamittainen rakentaminen alkoi 1950-luvulla. Eräitä uudistuksia, kuten lapsilisät, oli esitelty jo edellisellä vuosikymmenellä. Kansaneläkelaki uudistettiin vuonna 1956. Hajanaista ja sodan heikentämää sairaalaverkostoa alettiin parantaa ja yhtenäistää: Suomeen syntyi valtakunnallinen keskussairaalaverkosto. Kansanterveystyö ja työterveyshuolto kehittyivät. 1940-luvulla käyttöönotettu lastenneuvolajärjestelmä alkoi tuottaa tulosta. Tartuntatauti- ja imeväiskuolleisuus vähenivät nopeasti.

Hätäaputöitä alettiin kutsua toisen maailmansodan jälkeen työttömyystöiksi. 1950-luvulla otettiin käyttöön termi työllisyystyöt. Suomen heikkoa infrastruktuuria parannettiin suurelta osin työllisyystöinä. Maaseudulla työttömyys oli 1960-luvulle asti lähes tuntematon käsite; vaikka maatila ei kyennytkään tarjoamaan toimeentuloa, ajatusta työttömästä pientilallisesta pidettiin mahdottomana.

ARKKITEHTUURI

Eräs suomalaisen sota-ajan arkkitehtuurin merkkiteos oli vänrikki ja sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran suunnittelema miehistöpirtti (korsu) AutoK/Karhussa Uutujärvellä. Ankeista oloista ja resurssien niukkuudesta huolimatta esteettisten ja funktionaalisten ihanteiden suhteen oltiin peräänantamattomia. Kyseisestä korsusta, kuten myös erinäisistä muista vastaavista, ilmeni hyvän suunnittelun ohella suomalaisten sotamiesten, “jermujen”, vankka käsityötaito.

Jälleenrakennuskausi alkoi talvisodan jälkeen ja jatkui 1950-luvun puolelle. Asuntotuotanto painottui pientalorakentamiseen, sillä suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Arkkitehdit kehittivät lukuisia tyyppitalomalleja ja Rakennustieto-kortiston, jossa julkaistiin piirustuksia ja yksittäisiä standardeja.

Sodan jälkeen suomalaisten kaupunkien liepeille metsiin alettiin rakentaa niin kutsuttuja metsälähiöitä. Funktionalismille ominainen avoimuutta korostava ja ilmansuunnat huomioon ottava tyyli yhdistettiin lähiörakentamiseen. Energiasta ja lasista oli pulaa, joten pula-ajan kerrostaloihin rakennettiin verraten pieniä ikkunoita.

Suomi menetti Karjalan myötä merkittäviä historiallisia arkkitehtonisia kokonaisuuksia, kuten Viipurin linnan ja Valamon luostarin. Neuvostoliittolaiset tuhosivat Eliel Saarisen suunnitteleman Viipurin rautatieaseman vuonna 1941. Viipurissa oli myös merkittävää funktionalistisen kauden arkkitehtuuria, kuten Viipurin kaupunginkirjasto.

Suomalainen arkkitehtuuri sai 1950-luvulla kansainvälistä mainetta. Keveyden ja avaruuden vaikutelma hallitsivat suunnittelua. Alvar Aalto oli alan suomalainen ykkösnimi. Hänen 1950-luvun töihinsä lukeutuvat muun muassa Säynätsalon kunnantalo (1949–1952), Helsingin ydinkeskustan Rautatalo (1954) ja Helsingin Kulttuuritalo (1958).

Aikakauden muita tunnettuja arkkitehteja ovat muun muassa Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Viljo Revell, Osmo Sipari, Kaija Sirén ja Heikki Sirén sekä kouluarkkitehtuuristaan kuulu Jorma Järvi. Oppilaitoksia rakennettiin runsaasti, ja ne suunniteltiin avariksi ja valoisiksi. Muun muassa Helsingin yliopiston Porthania-rakennus (1957) ja Turun yliopiston Yliopistonmäen kampuksen rakennukset (1956–1959) ovat Aarne Ervin käsialaa. Jorma Järvi taas oli suunnitellut muun muassa Rovaniemen yhteislyseon (1952), Kulosaaren yhteiskoulun (1955) ja Tapiolan yhteiskoulun (1958–1960).

1950-luvun kirkkoarkkitehtuurin edustajia ovat muun muassa Bertel Liljequistin Rovaniemen kirkko (1950), Osmo Siparin Sallan kirkko (1950), Kaj Saleniuksen roomalaiskatolinen Helsingin Pyhän Marian kirkko (1954) ja Veikko Larkkaan Kauhajoen kirkko (1958). Muita merkittäviä 1950-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Jussi Paatelan ja Olli Pöyryn Pohjois-Karjalan keskussairaala (1953) sekä Veli Valorinnan ja Eino Tuompon suunnittelema Autotalo Helsingin ydinkeskustassa (1958). Suomen korkein 1950-luvulla rakennettu tornitalo on Raahessa sijaitseva Raahen Tornitalo (1958).

1950-luvun esikaupunkialueet olivat ilmeikkäämpiä kuin kahden seuraavan vuosikymmenen elementtitalolähiöt. Erityyppiset asuinrakennukset pyrittiin mukauttamaan maisemaan ja niiden väliin jätettiin runsaasti tilaa.

Luonnonläheisen asumisen mallikaupunginosa Espoon Tapiola edusti uusinta uutta ja nousi jopa maailmanmaineeseen. Tapiolan keskustan rakennukset ovat pääosin Aarne Ervin käsialaa, mutta leimallisia ovat myös Viljo Revellin suunnittelemat ns. taskumattitalot vuosikymmenen lopulta. Aivan Tapiolan naapurissa sijaitsevan Otaniemen Teekkarikylän rakentaminen alkoi myös 1950-luvulla. Punatiilisen Teekkarikylän suunnittelussa merkittävässä roolissa ovat olleet etenkin Heikki ja Kaija Siren sekä Alvar Aalto.

MUOTOILU

Suomalaisen muotoilun maine perustuu pitkälti 1950-luvun saavutuksiin.

Kaj Franck suunnitteli päivittäiseen käyttöön astiasarjan Kilta, jonka seuraajaksi tuli Teema-sarja. Timo Sarpanevan käsialaa on muun muassa i-sarja. Tapio Wirkkalan lasiteos Kantarelli (1946) herätti huomiota Milanon triennaalissa 1951 ja Antti Nurmesniemi suunnitteli Pehtoori-kahvipannunsa vuonna 1957. Saara Hopea menestyi Milanon triennaaleissa lasiteoksillaan.

Armi Ratia perusti tekstiili- ja vaatetusalan yrityksen Marimekon vuonna 1951. Yhdessä Maija Isolan kanssa hän loi hehkuviin väreihin ja raitoihin perustuvan linjansa.

ASUMINEN

Suomalaiset menettivät sotien seurauksena noin 125.000 asuntoa. Siten 1940-luvulla Suomessa vallitsi ennennäkemätön asuntopula, jonka johdosta asuntoja alkoivat yksityisten lisäksi rakennuttaa kunnat ja aatteelliset tahot. Valtion asuntotuotantotoimikunta eli Arava perustettiin 1949 rahoittamaan asuntorakentamista halpakorkoisin lainoin. Rakennetut asunnot olivat pieniä, mutta niiden varustetaso pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi. Astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin 1948.

Aikakauden pääsääntoiseksi pientalotyypiksi muodostui puolitoistakerroksinen harjakattoinen ja lautaverhoiltu tyyppitalo, jota alettiin kutsua rintamamiestaloksi. Talotyyppi oli erittäin suosittu sekä esikaupunkialueilla että maaseudulla.

Kaupunkien liepeille alkoi kohota lähiöitä, ensimmäisiä olivat Herttoniemi ja Maunula Helsingissä. Lähiöasunnot olivat usein pienempiä kuin vanhojen kaupunginosien asunnot.

Sähkö, viemäröinti ja vesijohto yleistyivät vähitellen. Ne olivat taasen edellytys pesukoneiden ja muiden kodinkoneiden yleistymiselle. Ensimmäinen sähkökäyttöinen pyykinpesukone esiteltiin suomalaisille vuonna 1948. Automaattiset rumpupesukoneet esiteltiin 1950-luvun lopussa.

Jääkaappeja oli ollut Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien, mutta ne olivat vielä 1950-luvulla varsin kalliita kotitalouksille. Elintarvikkeiden kylmäsäilytykseen käytettiin kaupungeissa sisä- ja ulkoikkunan välistä kapeaa tilaa, maaseudulla taasen olivat käytössä maakellarit. 1960-luvulle tultaessa useimmissa suomalaistalouksissa ei edelleenkään ollut jääkaappia.

Sähköliesiä alettiin valmistaa Suomessa 1937, mutta ne yleistyivät kotitalouksissa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sähköliedet löivät itsensä läpi 1960-luvulla. Sinkkilevyllä päällystetyt tiskipöydät ja astiankuivauskaapit helpottivat astioidenpesua. Astianpesukoneet esiteltiin suomalaisille kotitalouksille vasta 1960-luvulla

Vesijohto yleistyi verkkaasti maaseudulla ja kaupunkien reunamilla. Vain kaupunkien keskusta-alueet olivat yleisesti juoksevan veden piirissä.

MUOVI

1930-luvulla syntynyt suomalainen muoviteollisuus kehittyi voimakkaasti sodan jälkeen: olympiavuonna 1952 Suomessa oli noin 70 muoviteollisuusyritystä. Muovin voittokulku oli tyrmäävä. Markkinoille ilmestyi muovisia hygieniatuotteita, astioita, leikkikaluja, tuhkakuppeja sekä rinta- ja sukkanauhoja. Erityisen tärkeä oli väritön muovikalvo, joka soveltui elintarvikekäyttöön.

KULTTUURI

Kulttuurituotteet olivat erittäin suosittuja sota-ajan Suomessa. Sodan päätyttyä ja elintason alkaessa pikkuhiljaa nousta äänilevyjen, kirjojen, elokuvien, teattereiden ja muun kulttuurin kulutus paradoksaalisesti kääntyi jyrkkään laskuun. Ravintolat ja tanssit nousivat suosioon.

Toisen maailmansodan aikana elämä oli hyvin rajattua, moni asia oli kielletty tai niistä oli pula. Vastapainoksi suomalaisen taiteen merkitys korostui. Välittömästi sodan jälkeisinä vuosina Suomen taide-elämä oli konservatiivista.

KIRJALLISUUS

Uusia kustantamoita perustettiin vuonna 1945 poikkeuksellisen paljon, samaten uusia kirjoja julkaistiin runsaasti enemmän kuin sotaa edeltävänä aikana. Suomessa aiemmin heikosti tunnettua maailmankirjallisuutta alettiin kääntää suomen kielelle.

Sota-ajan kuuluisimpia kirjallisia teoksia on Yrjö Jylhän talvisota-aiheinen runokokoelma ”Kiirastuli”. Pentti Haanpään romaani ”Korpisotaa” on niin ikään aikakautensa mestariteoksia. Erkki Palolammen avainromaani ”Kollaa kestää” summasi sota-ajan tuntoja, ja sen nimestä on tullut sanonta.

Mika Waltari kirjoitti sotavuosina peräti yhdeksän kirjaa. Talvisotaa käsittelevä ”Antero ei enää palaa” (1940) oli yksi merkittävimmistä Waltarin sota-ajan romaaneista. Sodan jälkeisen ajan ja koko suomalaisen kirjallisuuden kestävimpiä teoksia on Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”, joka tapahtumapaikoistaan ja -ajastaan huolimatta on yhteenveto sotavuosien Suomesta ja Suomen tilasta hävittyjen sotien jälkeen.

Satukirjailija ja taidemaalari Tove Janssonin ”Muumit” näkivät päivänvalon sodan jälkeen. ”Muumipeikko ja pyrstötähti”, ”Vaarallinen juhannus”, ”Taikatalvi” sekä ”Muumipappa ja meri” julkaistiin 1946–1970.

Perinteisen kerronnan rinnalle tuli 1950-luvulla modernismi. Eräs modernismin suomenkielisiä perusteoksia on Veijo Meren ”Manillaköysi” (1957).

Nykyaikaisen suomalaisen lyriikan uranuurtaja Paavo Haavikko julkaisi ensimmäisen teoksensa ”Tiet etäisyyksiin” vuonna 1951. Myöhemmin hän kirjoitti myös näytelmiä, kuunnelmia ja oopperalibrettoja. Lauri Viidan Pispala-aiheinen romaani ”Moreeni” ilmestyi vuonna 1950. Humoristina tunnettu Veikko Huovinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1952 romaanilla ”Havukka-ahon ajattelija”.

Viihdekirjallisuuden nimiä oli muun muassa Aino Räsänen, joka jatkoi 1940-luvulla aloittamaansa Helena-romaanien sarjaa. Anni Polva aloitti suositun Tiina-sarjansa vuonna 1956.

Vuosikymmenen tapaus oli tamperelaisen teollisuustyöntekijän Väinö Linnan kirjoittama ”Tuntematon sotilas”, romaani suomalaissotilaista jatkosodassa.

Linnan eeppinen romaanitrilogia ”Täällä Pohjantähden alla” näki päivänvalon vuonna 1959, jolloin julkaistiin sarjan ensimmäinen osa.

LEHDISTÖ

1950-luvun taitteessa Suomessa ilmestyi 874 aikakauslehteä, joista noin neljä viidesosaa oli suomenkielisiä. Paperipulan hellittäessä viikkolehdistö nousi kukoistukseensa. Sillä oli kansan viihdyttäjänä asema, joka sittemmin periytyi televisiolle. ”Aku Ankka” -lehti rantautui Suomeen vuonna 1951 ja pääsi heti kansan suosioon. Yleistekninen aikakauslehti ”Tekniikan maailma” perustettiin vuonna 1953.

Sanomalehtien levikki kasvoi 1950-luvulla. Puoluepoliittisesti sitoutuneita lehtiä ilmestyi runsaasti, mutta sitoutumattomien lehtien suosio kasvoi niiden kustannuksella.

TEATTERI

Talvisodan aikana teatteritoiminta oli pysähdyksissä. Jatkosodan aikana Puolustusvoimain viihdytysosasto järjesti lukuisia kiertueita. Tavallisimpia olivat viidestä seitsemään hengen kiertueet, joilla oli mukana muusikoiden ja lausujien lisäksi taikureita ja voimistelijoita. Tunnetuimpia hahmoja olivat Aku Korhosen ”Lapatossu” ja Einari Ketolan ”Korpaali Möttönen”. Esiintymiset järjestettiin kesäaikaan ulkosalla, muulloin niin kutsutuissa valistusparakeissa. Tunnetut näyttelijät, kuten Ansa Ikonen, Emmi Jurkka ja Tauno Palo kiertelivät rintamalla.

RADIO

Suomalaisten sananvapaus oli radiotoiminnan osalta tarkkaan rajoitettua niin sotavuosina kuin myös niiden jälkeen. Vain Yleisradio sai lähettää radio-ohjelmia, ja nekin olivat luvanvaraisia. Vuonna 1945 Suomessa oli puoli miljoonaa radiolupaa. Kuuntelulupien lukumäärä kohosi runsaaseen kahteen miljoonaan ennen kuin käytännöstä luovuttiin vuonna 1977.

Hella Wuolijoki tuli Yleisradion pääjohtajaksi huhtikuussa 1945. Wuolijoki muutti radiotoimintaa sivistyksen ja kansanvalistuksen suuntaan, aloitettiin muun muassa ”Maamiehen tunti”, ”Työmiehen tunti” ja ”Pienoisparlamentti”. ”Suomisen perhe” sai kilpailijakseen ”Työmiehen perheen”. Radioteatteri perustettiin Wuolijoen kaudella; kuunnelmat olivat ”Pienoisparlamentin” lailla radion suosituinta ohjelmistoa. Wuolijoen aikana aloitettiin neuvostodiktatuuria kritiikittömästi ihannoivien ohjelmien esittäminen. Hänen kautensa Yleisradion johtajana päättyi kesäkuussa 1949.

Yleisradion pääjohtajana toimi melko näkymättömäksi jäänyt Einar Sundström koko 1950-luvun ajan. Radion ohjelmistosta vastasi ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma, jonka kaudella radio vältti ottamasta kantaa politiikkaan.

Suosittuja radio-ohjelmia olivat muun muassa ”Metsäradio”, ”Pienoisparlamentti” sekä Niilo Tarvajärven juontamat ”Tervetuloa aamukahville” ja ”Lauantaisauna”. Markus-setä jatkoi 1926 aloittamaansa ”Lastentuntiaan” aina vuoteen 1956. Seuraavien vuosikymmenten legenda Spede Pasanen aloitteli uraansa radiossa 1950-luvun lopussa.

TELEVISIO

Suomen ensimmäinen julkinen televisiolähetys lähetettiin toukokuussa 1955, hankkeen takana oli Radioinsinööriseura. Tekniikan edistämissäätiö alkoi tukea orastavaa televisiotoimintaa vuonna 1956, jolloin TES TV -niminen kanava aloitti lähetyksensä pääkaupunkiseudulla. Tallinnan television lähetyksiä oli voinut seurata Suomen etelärannikolla jo vuoden 1955 alussa.

Yleisradio aloitti koelähetyksensä vuonna 1956; tammikuussa 1958 aloitettiin säännöllinen televisiolähetystoiminta. Lähetykset olivat suoria, sillä ensimmäisen kuvanauhoittimensa Yleisradio otti käyttöön vasta 1960.

Televisiolaitetta kutsuttiin alkuun näköradioksi. Television mukana olohuoneisiin tuli kuuluttajatar, vuoden 1953 Suomen neito Teija Sopanen. Toinen näköradion mukanaan tuoma kaunotar ja tuleva kiintotähti oli Lenita Airisto, joka aloitti televisiotoimittajan työnsä elokuussa 1957.

Lastenohjelmistaan ja piirroksistaan tunnettu Kylli-täti debytoi televisiossa syksyllä 1957.

VAPAA-AIKA

Vapaa-ajan määrä oli aiempiin vuosikymmeniin verrattuna lisääntynyt, mutta lauantait olivat yhä työ- ja koulupäiviä. 1950-luvulla vietettiin paljon vapaa-aikaa ulkona, koska sisällä oli varsin vähän tekemistä. Lavatanssikulttuuri oli hyvin suosittua. Se oli tuolloin noussut uudelleen kukoistukseensa sodanaikaisen tanssikiellon kumoamisen jälkeen. Sotasukupolvi synnytti suomalaiskansallisen tangon.

Vuonna 1950 Helsinkiin avattiin Suomen ensimmäinen huvipuisto, Linnanmäki. Kari Mannerlan laatima lautapeliklassikko ”Afrikan tähti” julkaistiin vuonna 1951.

Vapaa-ajan matkailu ulkomaille alkoi 1950-luvulla, tosin se oli vielä harvinaista, ja sitä harrastivat etenkin toimihenkilöt ja pitkistä lomista nauttivat opettajat. 1950-luvun etelänmatkat kestivät tyypillisesti useamman viikon, sillä liikennevälineet olivat paljon hitaampia kuin nykyaikana. Suosituimpia kohteita olivat Italian kaupungit sekä Espanjan aurinkorannat. Matkoilla oli usein mukana opas, jonka ansiosta kielimuuri ei ollut ongelma.

MUSIIKKI

Taidemusiikin ja viihdemusiikin väliset arvotuserot katosivat sodan aikana. Kansakunnan piti olla joka saralla mahdollisimman yhtenäinen, jotta sodasta olisi selvitty. Jyrkkään kahtiajakoon palattiin pian sodan päätyttyä. Sotavuosina Suomessa oli tanssikielto. Sodan jälkeen tanssilavat nousivat suosioon ja saivat suorastaan taianomaisen merkityksen. Musiikkilajeista erityisen suosittua oli tango; sävellettiin suomalaisia tangoja ja sanoitettiin suomeksi ulkomaisia tangoja, kuten ”La Cumparsita”.

Harmony Sisters oli eräs sota-ajan suosikkikokoonpanoja; aikakauden menestyksekkäimpiä musiikkikappaleita oli trion tulkitsema ”Kodin kynttilät”. Mieslaulajista suosittu oli Georg Malmstén, joka esitti toisaalta Reino Palmrothin (Pallen) propagandistisia kappaleita, toisaalta taiteellisesti korkeatasoista lyyristä tuotantoa, jonka kirkkain ilmenemismuoto oli George de Godzinskyn ”Äänisen aallot”.

Suomalaislaulajista eniten levytyksiä 1940-luvun aikana teki nuori tenori Henry Theel. Vuonna 1945 hän levytti Toivo Kärjen säveltämän ”Liljankukan”, josta tuli ikivihreä. Yleisradio aloitti iskelmäaiheiset kilpailunsa 1940-luvun lopulla. Voiton vei Kullervo Linnan sittemmin klassikoksi yltänyt valssi ”Kultainen nuoruus”.

Tapio Rautavaara esitti uudenvuoden vastaanottajaisissa 1949 erään päättyvän vuoden menestysiskelmistä, ”Kulkurin ja joutsenen”.

Tanssilavakulttuuri kukoisti 1950-luvulla, esiintyjistä suosituin oli Olavi Virta, jonka ura oli alkanut 1930-luvulla. Vuosikymmenen uusia nimiä olivat muun muassa Eino Grön, Vieno Kekkonen ja Annikki Tähti. Suomalaisen musiikkielämän huomattavia vaikuttajia olivat Reino Helismaa ja Toivo Kärki. Urheilijanakin kunnostautunut viihteen monitoimimies Tapio Rautavaara nautti laajaa yleisönsuosiota. Kipparikvartetti ja Metrotytöt olivat niin ikään aikakauden suuria nimiä.

Iskelmä ja tango olivat viihdemusiikin suosituimmat lajit. Iskelmälaulukilpailuja järjestettiin kautta Suomenniemen. Vaikka niiden taiteellinen merkitys oli vähäinen, hupimerkitys oli sitäkin suurempi.

Perinteinen harmonikkamusiikki oli 1950-luvun ajan vielä hyvissä voimissa. Soittimen kiistaton mestari Viljo ”Vili” Vesterinen esiintyi ja levytti vielä vuosikymmenen alkuvuosina, usein yhdessä Lasse Pihlajamaan kanssa, kunnes sairaus pakotti hänet lopettamaan uransa. Vuosikymmenen mittaan esiin tulleita harmonikansoittajia olivat Veikko Ahvenainen, Paul Norrback, Jorma Juselius, Paavo Tiusanen, Matti Viljanen, Esko Könönen, Taito Vainio ja Kalevi Nyqvist.

Musiikkikappaleista suurin kaupallinen menestys oli Annikki Tähden tulkitsema ”Muistatko Monrepos’n”, jonka sanoitus heijasteli ajankohtansa vaiettuja tuntoja. Tähden levytys oli Suomen ensimmäinen kultalevy. Muita kultalevyyn yltäneitä levytyksiä olivat muun muassa ”Rovaniemen markkinoilla”, ”Isoisän olkihattu”, ”La Cumparsita” sekä ”Balladi Olavinlinnasta” ja ”Kuningaskobra”.

Rock-musiikki rantautui Suomeen vuosikymmenen puolessavälissä ja synnytti varsinaisen nuorisokulttuurin; nuorisosta tuli oma markkinasegmenttinsä. Ensimmäiset nuorisolehdet tulivat markkinoille: Ajan sävel alkoi ilmestyä vuonna 1955. Samana vuonna teki läpimurtonsa Bill Haley, jonka esittämä ”Rock Around the Clock” nousi Suomen levylistojen kakkoseksi vuonna 1956.

ELOKUVAT

Sota-aikana elokuvateattereissa käytiin tiuhaan, ja lähes jokainen elokuva sai vähintään 400.000 katsojaa. ”Kulkurin valssi” sai ensi-iltansa välirauhan aikana tammikuussa 1941 ja keräsi miljoonayleisön; ”Kaivopuiston kaunis Regina” (1941), ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi” sekä ”Valkoiset ruusut” (1943) olivat niin ikään sotavuosien suosikkeja ja myöhempien vuosikymmenten ikivihreitä.

Aikalaiskuvauksista suosittuja olivat ”Suomisen perhe” -elokuvat, joissa kuvataan eräänlaisen keskiluokkaisen malliperheen elämää. Viittaukset meneillään olevaan suursotaan ovat vähäisiä, kuten useimmissa ajan elokuvissa. Sota-ajan henkeen kuuluivat isänmaallispaatokselliset elokuvat, kuten ”Oi, kallis Suomenmaa” (1940). 1940-luvun jälkipuoliskon taiteellisesti vahvoihin suomalaiselokuviin lukeutuvat muun muassa Ilmari Unhon ”Minä elän” (1946), Teuvo Tulion ”Rakkauden risti” (1946) ja Valentin Vaalan ”Ihmiset suviyössä” (1948).

Leif Wager aloitti menestyksekkään uransa sota-aikana elokuvien ensirakastajana. Lasse Pöysti aloitti lapsinäyttelijänä ”Suomisen perhe” -elokuvissa ja löi itsensä läpi. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla elokuvan tähtitaivaalle nousivat muun muassa Martti Katajisto, Hillevi Lagerstam, Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen. Urheilijana ja laulajana kunnostautuneesta Tapio Rautavaarasta leivottiin ajan tavan mukaan myös filmitähti. Regina Linnanheimo alkoi näytellä sodan jälkeen hyveellisten naisten sijasta paheellisia, kieroutuneita naishahmoja. Helena Kara ja Hilkka Helinä olivat Linnanheimon ohella sotavuosien ”elämää suurempia” elokuvakaunottaria. Kestosuosikkeihin lukeutuivat myös Ansa Ikonen ja Tauno Palo, yhdessä ja erikseen, sekä Siiri Angerkoski ja Aku Korhonen.

Suomalainen elokuva eli 1950-luvulla studiokautensa viimeistä kokonaista vuosikymmentä. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin rinnalle tuli kolmas tuotantoyhtiö, Fennada-Filmi. 1960-luvulle tultaessa studiotuotanto oli henkitoreissaan ja nopeasti yleistyvä televisio vauhditti elokuvateollisuuden rappiota.

Edvin Laineen ohjaama ”Tuntematon sotilas” (1955) oli 1950-luvun katsotuin elokuva ja on edelleen Suomen eniten teatterikatsojia saanut elokuva.

Niskavuori-aiheisia elokuvia kuvattiin 1950-luvulla neljä kappaletta: Edvin Laineen ohjaamat ”Niskavuoren Heta” (1952), ”Niskavuoren Aarne” (1952) ja ”Niskavuori taistelee” (1957) sekä Valentin Vaalan värielokuva ”Niskavuoren naiset” (1958). Kolme Jussi-palkintoa saanut ”Niskavuoren Heta” oli erityisesti nimiosan tulkitsijan Rauni Luoman juhlaa.

Tukkilaiselokuvat olivat suosittuja, lajityypin valiona Armand Lohikosken ”Me tulemme taas” (1953). Ville Salmisen romanssi ”Kaunis Veera” (1950) on niin ikään vuosikymmen ikivihreitä. Tyypillistä 1950-luvun viihde-elokuville on järvi- tai koskimaisema tapahtumaympäristönä ja helposti tarttuva ralli tunnusmusiikkina. Kaupungistuvassa Suomessa maaseutu esitettiin romanttisena onnelana, jonka vastakohtana oli paheita ja kiusauksia kuohuva kaupunki.

1950-luvulla tehtiin myös humoristisia elokuvia, joista tunnetuimpia ovat tiuhaan tahtiin valmistuneet ”Pekka ja Pätkä” -elokuvat. Pekka Puupäätä näytteli kaikissa elokuvissa Esa Pakarinen, hänen ystäväänsä Pätkää Masa Niemi ja vaimoaan Justiinaa Siiri Angerkoski. Suurimman osan niistä ohjasi Armand Lohikoski.

Elokuvatähdistä suosiossa pysyivät vanhat tutut Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Siiri Angerkosken, Hannes Häyrinen ja Lasse Pöystin urat jatkuivat vakaasti. Neljänkymmenen ikävuoden rajaa lähestyvät Helena Kara ja Regina Linnanheimo lopettivat valkokangasuransa 1950-luvulla. Vuosikymmenen uusia suosikkeja olivat miesnäyttelijöistä muun muassa Jussi Jurkka, Pentti Siimes ja Matti Ranin. Naisnäyttelijöistä yleisönsuosioon nousivat muun muassa Heidi Krohn, Assi Nortia, Elina Pohjanpää, Anneli Sauli ja Eeva-Kaarina Volanen.

1950-luvun ilmiö oli niin sanottu ”rillumarei”, kevyen, kaikkea vakavuutta ja tekosyvällisyyttä kaihtava populaarikulttuurin ilmentymä, joka ulottui iltamiin, elokuviin, musiikkikappaleisiin ja kuunnelmiin. Pilkan kohteina olivat modernismi, “Helsingin herrat” ja teennäisyys. Rillumarein keskeiset henkilöt olivat Reino Helismaa, Toivo Kärki ja Esa Pakarinen. Elokuvataiteessa rillumarein merkkiteoksia ovat ”Rovaniemen markkinoilla” (1951) ja ”Lentävä kalakukko” (1953).

MUOTI

Yhdysvalloista lähtöisin olleen nuorisokulttuurin syntymisen ohella 1950-luvulla syntyi myös nuorisomuoti, jolla nuoret halusivat erottua lapsista ja aikuisista. Farmarihousut eli farkut rantautuivat Suomeen, ja yleistyivät etenkin vuosikymmenen lopulla. Myös farkkutakit ja nahkatakit olivat yleisiä. Nuorten muotiin vaikutti rock and roll, eritoten Elvis Presley.

Tytöt ja naiset pukeutuivat edelleen yleensä hameeseen tai mekkoon. Ensimmäiset tyttöjen kauneudenhoitovälineet ja -aineet tulivat suomalaiskauppoihin 1950-luvulla.

Viskoosista eli silloiselta nimeltään rayon-kuidusta valmistetut vaatteet olivat niin ikään muodikkaita. Myös ulsterit, villajumpperit ja hupulliset duffelitakit olivat yleinen näky katukuvassa.

RUOKA

Sotavuosina ruoasta oli pulaa, ja elintarvikkeita jouduttiin säännöstelemään. Pisimpään säännöstelyn piirissä olivat kahvi ja sokeri, joiden säännöstely alkoi jo ennen talvisotaa ja päättyi vasta 1954. Osa viljasta oli tuotava ulkomailta, etupäässä Saksasta. Lihaa, sokeria ja rasvaa oli tarjolla vain harvoin. Myös maitoa piti säännöstellä. Perunan kulutus sen sijaan kolminkertaistui sodan aikana, sillä siitä ei ollut pulaa. Vuosikymmenellä syötiinkin monenlaisia perunaruokia.

1940-luvun suosituimpia ruokia olivat muun muassa herne- ja kalakeitto, veripalttu, maksalaatikko ja makkarakastike. Evakoiden uudelleenasuttaminen ympäri Suomea teki karjalanpiirakoista ja karjalanpaistista koko kansan herkkua tulevina vuosikymmeninä. Liemikuutiot ilmestyivät kauppoihin 1940-luvulla.

Monia tuttuja ruoka-aineita piti korvata kekseliäästi luonnosta saatavilla tuotteilla. Riista- ja sieniruuat olivat suosittuja. Uusia proteiininlähteitä olivat esimerkiksi kanin- ja hevosenliha. Suolaaminen oli yleinen säilöntämenetelmä, koska suola meni vasta myöhään säännöstelyyn. Pula-aikana opittiin myös kuivaamaan juureksia ja hedelmiä.

Ilmainen kouluruokailu alkoi Suomessa jo vuonna 1948. Se takasi köyhimmillekin lapsille yhden lämpimän aterian päivässä.

Suomalaiset suosivat 1950-luvulla rasvaisia ruokia. Läskisoosi (eli rasvaisesta lihasta valmistettu sianlihakastike), makkarakastike, tirripaisti ja hernekeitto olivat yleisiä ruokalajeja. Hedelmien ja vihannesten käyttö alkoi kasvaa vuosikymmenen puolenvälin tienoilla. Koulu- ja työpaikkaruokailu alkoi niin ikään yleistyä. Eineksiä oli ollut Suomen markkinoilla jo 1930-luvulla. Vuonna 1957 kauppoihin ilmestyi joukko uusia valmisruokia: maksalaatikko, lihapyörykät, kaalikääryleet ja vispipuuro.

Maidon kulutus oli lähes kolminkertaista 2010-lukuun verrattuna, ja perunoiden kulutus yli kaksinkertaista. Vuosikymmenen loppupuolella maidon kulutus alkoi laskea. Sen sijaan lihan ja tuoreiden vihannesten kulutus on nykypäivänä noin kolminkertaista ja juuston kulutus lähes kymmenkertaista 1950-luvun alkuun verrattuna. 1950-luvulla kulutetusta lihasta noin puolet oli sianlihaa ja puolet naudanlihaa, ja siipikarjanliha oli vielä harvinaista.

Coca-Cola rantautui Suomeen Helsingin kesäolympialaisten aikana 1952.

ALKOHOLINKULUTUS JA TUPAKOINTI

Suomalaisten alkoholinkulutus oli vielä lähes kokonaan miesten varassa; naisten alkoholinkäyttö alkoi yleistyä vasta 1960-luvulta alkaen.

Viina oli edelleen kortilla, mutta lähinnä sosiaalisista syistä. Lopullisesti viinakorteista luovuttiin 1970-luvun alussa, ja tuon jälkeenkin niin kutsutut väärinkäyttäjät olivat kontrollin kohteina.

1950-luvun tärkeimpiä alkoholijuomauutuuksia olivat Koskenkorva ja Hartwallin ”lonkero”. Lonkeroa oli alun perin tarkoitus valmistaa vain vuoden 1952 kesäolympialaisten aikaan, mutta suuren suosion takia sen valmistusta jatkettiin ja jatketaan yhä.

Vuonna 1950 jopa lähes 80 % suomalaisista miehistä tupakoi päivittäin, mutta naisista vain noin joka kymmenes. Sotien aikana ilmaiseksi jaetut niin sanotut muonatupakat olivat opettaneet miehet tupakoimaan. Miesten tupakointi kuitenkin väheni vuosikymmenen loppuun mennessä noin 60 %:iin.

URHEILU

Suomi saavutti kesäolympialaisten 1948 Lontoossa urheilulajeissa 20 mitalia, joista kahdeksan oli kultaisia, seitsemän hopeisia ja viisi pronssisia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui kuudenneksi. Lisäksi Suomi saavutti taidelajeissa kaksi kultamitalia, yhden hopean ja yhden pronssin.

Keihäänheitossa hopeaa saavuttanut Kaisa Parviainen oli ensimmäinen suomalainen henkilökohtaisen olympiamitalin saanut naisurheilija. Taidelajeihin kuuluneessa lyriikkakirjallisuudessa kultaa voittanut Aale Tynni oli ensimmäinen suomalainen henkilökohtaisen olympiakultamitalin saanut nainen.

Sankt Moritzin talviolympialaisista Sveitsissä 1948 Suomi saavutti kuusi mitalia, joista yksi oli kultaa, kolme hopeaa ja kaksi pronssia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui kahdeksanneksi. Ainoan kultamitalin voitti Heikki Hasu yhdistetyssä hiihdossa.

Helsingin kesäolympialaisissa 1952 Suomi sijoittui näiden olympialaisten mitalitaulukossa kahdeksanneksi saaden kuusi kultamitalia, kolme hopeamitalia ja 13 pronssimitalia. Kultamitalistit olivat painija Kelpo Gröndahl, nyrkkeilijä Pentti Hämäläinen, melojat Thorvald Strömberg, Kurt Wires, Yrjö Hietanen ja Sylvi Saimo.

Melbournen kesäolympialaisissa 1956 menestyneimpiä suomalaisia urheilijoita olivat ampuja Pentti Linnosvuo sekä painijat Rauno Mäkinen ja Kyösti Lehtonen.

Veikko Hakulinen oli vuosikymmenen menestynein suomalainen hiihtäjä, joka voitti kaksi olympiakultamitalia ja kolme MM-kultamitalia. Muita 1950-luvun menestyneitä hiihtäjiä olivat ainakin Heikki Hasu, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen, Tapio Mäkelä, Sirkka Vilander ja Paavo Lonkila.

1950-luvun menestyneimpiä suomalaisia moottoriurheilijoita olivat ainakin Jyväskylän suurajot kolmesti voittanut Osmo Kalpala sekä Eläintarhanajot monta kertaa voittanut Curt Lincoln.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Edelleen tänä päivänä jatkuvat kieliriidat antavat osviittaa myös tämän päivän vastakkainasetteluun suomenruotsalaisten ja suomalaisten välillä. Itä-Suomen ja Länsi-Suomen kulttuurillinen ero on edelleen mittava, eivätkä nämä kaksi kieliryhmää ole kunnolla yhdistyneet vuoden 1809 jälkeen.

1900-luvun alkupuolella ja sotavuosien koulujärjestelmässä ja ylipäätään opetuksessa peräänkuulutettiin käytännöllisiä kansalaistaitoja sekä vahvaa kansallistunnetta. Tämän päivän kouluissa kansalaistaidoista ollaan pitkälti luovuttu ja terve kansallinen identiteetti nähdään negatiivisena ilmiönä.

Erityisesti kriisien aikana kirkon rooli oli luoda uskoa ja antaa turvaa. Nykyään kirkko toimii globaalin populaarikulttuurin edistäjänä (vrt. esim. evankelis-luterilaisen kirkon toiminta koronakriisin aikana).

1950-luvulla suomalainen taide oli kaunista, omaperäistä ja maailmalla tunnettua ja arvostettua. Ei ole ihme, että nykyaikana maailmalla tunnettu suomalainen taide on joko vanhemmilta vuosikymmeniltä tai jäljittelee sitä.

1950-luvulla yhteiskunnallinen suunnittelu otti suoraan mallia yhteiskuntatieteistä ja luonnontieteistä. Nykyajan yhteiskunnallinen johtaminen ottaa mallia globaaleista arvoista, ts. ”mikä kenestäkin tuntuu hyvältä”. Humanismi, jonka arvo 50-luvulla oli vähäinen, on korvannut lähes kaiken tieteen ja logiikan.

Sotien aikana ja niitä seuraavina vuosikymmeninä arvostettiin hyvää fyysistä kuntoa ja käytännönläheisiä töitä. Nyttemmin molemmista ollaan luovuttu ja uudeksi ihanteeksi on valtion taholta yritetty promotoida massoille suunnattua korkeakoulutusta, joka käytännössä tuottaa ylikoulutettuja ihmisiä, joille ei löydy töitä. Sen sijaan valtio haluaa tuoda kolmansista maista työntekijöitä tekemään ruumiillista työtä, joka on saatu vaikuttamaan ala-arvoiselta suomalaisille.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive

Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By AdminZS
Post date 3 August 2023

OSA 2. KANSALAISSOTA JA NUOREN VALTION JÄRJESTÄYTYMINEN

1920- ja 1930-luku

TAUSTAA

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 lähtien ja saanut itselleen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Juuri ennen itsenäistymistä Venäjä painosti Suomea ns. sortovuosien (1899-1905 ja 1908-1917) aikana, jolloin suomalaiset menettivät luottamustaan Venäjään.

Suomen itsenäistyminen Venäjästä 1917 oli vuosia kestäneiden tapahtumien ja syy-seurausten summa. Siihen vaikuttivat oleellisina tekijöinä Suomen ja Venäjän välillä kasvaneet poliittiset ja hallinnolliset näkemyserot ja eturistiriidat, suomalaisen kansallistunteen vahvistuminen, maailmanpoliittinen tilanne sekä Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtunut Venäjän vallankumous.

Itsenäistyminen oli sekä lyhyen että pidemmän aikavälin poliittinen ja kulttuurillinen lopputulema. Itsenäisyyden myötä Suomi otti käyttöön oman lipun, vaakunan ja kansallislaulun. Suomi ei kuitenkaan itsenäistynyt täysin yhtenäisenä kansana, vaan maassamme vallitsi sen sijaan väkevä kahtiajako punaisten sosialistien ja valkoisten porvarien välillä, ja tähän liittyvä kahtiajako johti veriseen sisällissotaan pian itsenäistymisen jälkeen alkuvuodesta 1918.

SUOMEN SISÄLLISSOTA/KANSALAISSOTA/VAPAUSSOTA

27.1. – 16.5.1918

Venäjän keisarikunnan hajoaminen ensimmäisen maailmansodan lopussa aiheutti Suomessa sisäisiä jännitteitä ja taistelua vallasta. Suomen poliittinen järjestelmä oli siirtymävaiheessa säätyvallasta parlamentaarisen järjestelmään heti itsenäistymisen jälkeen. Yhteiskunta oli jakautunut sosiaalisesti ja taloudellisesti kahteen leiriin. Näiden ja monien muiden syiden johdosta Suomeen muodostui kaksi aseistettua valtaa tavoittelevaa ryhmää: porvariston muodostamat suojeluskunnat (valkoiset) ja työväestön muodostamat järjestyskaartit (punaiset).

Suomessa tällöin vallinneet eri ryhmittymien jännitteet purkautuivat Suomen sisällissodaksi, joka käytiin 27.1.-16.5.1918 virallisen Suomen senaatin eli hallituksen joukkojen (valkoiset) ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen (punaiset) välillä.

Etelä-Suomea hallitsivat tällöin punaiset, Keski- ja Pohjois-Suomea valkoiset. Molempien sotilaallinen vahvuus oli noin 80.000 sotilasta. Valkoisia saapui lisäksi tukemaan Saksan armeijan noin 13.000 sotilaan vahvuiset joukot. Venäjä tuki punakaarteja pääosin toimittamalla heille aseita.

Helmikuussa 1918 alkanut punaisten hyökkäysvaihe päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen. Sodan ratkaisutaistelut käytiin maalis–huhtikuussa 1918. Ns. Tampereen taistelu alkoi 16.3. ja päättyi 6.4. kenraali Carl Gustaf Emil Mannerheimin johtamien valkoisten joukkojen voittoon. Saksan liittyminen Suomen sisällissotaan lyhensi sotaa ja pelasti muun muassa Helsingin tuhoisilta taisteluilta.

Sisällissota päättyi virallisen Suomen eli valkoisten voittoon. Sisällissota vaati yhteensä noin 37.000 uhria, joista suurin osa oli punaisia. Suurimmat henkilömenetykset koettiin kuitenkin sodan jälkeen vankileireillä, joissa kuoli arvioiden mukaan noin 13.000 punaista.

Sisällissota oli monestakin näkökulmasta tarkasteltuna Suomen historian tuhoisin tapahtuma siinä mielessä, että se jakoi kansan niin voimakkaasti kahtia. Vaikkakin talvi- ja jatkosota olivat myös ihmishenkien menetyksen kannalta tuhoisia maallemme, ne kuitenkin yhdistivät kansakuntaa ennen näkemättömällä tavalla. Sisällissota sen sijaan iski sellaisen kiilan kansanryhmittymien välille, ettei vastaavaa ole nähty sen jälkeen Suomessa.

KANSALLISEN IDENTITEETIN KEHITTYMINEN

Suomen itsenäistyessä kansakunta ei ollut yhtenäinen, vaan se väistämättömästi ajautui kansalaissotaan. Siinä missä 1900-luvun alussa poliittista kenttää hajottivat kielikysymys ja suhtautuminen Venäjän harjoittamaan sortopolitiikkaan, oli vuoden 1906 jälkeen jyrkimmäksi yhteiskuntaa hajottavaksi tekijäksi tullut sosialistien ja porvarillisten ryhmien välinen raja.

Sisällissodan aatteellinen luonne, luokkavastakohtaisuus, sodan ja sen jälkiselvittelyjen aiheuttamat henkilökohtaiset vihantunteet yksilöiden välillä säilyivät muistissa ja asenteissa pitkälle, aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti.

Vuonna 1922 sisäpolitiikassa oltiin siirtymässä oikealle ja Suomessa oli tuolloin havaittavissa selvää sisäpoliittista polarisoitumista. Siirtymästä oikealle on esimerkkinä Suomen Suojelusliiton perustaminen vuonna 1923. Sen tarkoitus oli korostaa porvarillisen yhteistyön tärkeyttä ja kommunismin vastustamista.

1920- ja 1930-luvun vaikutusvaltainen kulttuuripolitiikka oli perinteellistä ja kansallisia arvoja tukevaa. Jo tuohon aikaan pohdittiin sitä, miten kansallisuus määritellään ja koostuuko kansakunta kahdesta tai useammasta kansalaisuudesta. Ruotsinkielisten keskuudessa ja pohdinnoissa nousi esiin ruotsinkielisten rodullinen ylemmyys suomalaisiin verrattuna. Ruotsalainen kansanpuolue painotti, että suomenruotsalaiset eivät ole vain oma kieliryhmä vaan kokonaan oma kansa!

Kansallisen identiteetin vahvistajana koululaitoksella ja opetuksella oli tärkeä rooli. Kansakoulun tehtävä oli tuottaa kristillistä ja kansallista ajattelutapaa oppilaisiin ja vanhempiin. Suomalainen kansakoulunopettaja ei ollut poliittisesti vasemmalla, vaan oli selvästi (poliittisesti) valkoisen Suomen rakentaja. Lukemisen ja laskemisen lisäksi koulussa oli määrä oppia tuntemaan isänmaan sija maailmassa.

Armeija ja suojeluskuntalaitos olivat 1920- ja 1930-luvuilla isänmaallisuuden ja kansallishengen voimakkaita suuntaajia. Suojeluskuntalaitoksen kulttuurihistoriallista merkitystä ei tule aliarvioida, sillä siihen kuului 1930-luvun lopussa noin 100 000 jäsentä, ja miltei joka paikkakunnalla oli suojeluskuntatalo.

Niin sanottu ”aitosuomalaisuus” vaikutti useissa 1920-luvun järjestöissä. Näistä tärkein oli ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjala-Seura (AKS). 1920-luvulla katsottiin yleisesti, että kansallinen ja valtiollinen voima olivat välttämättömiä kansainvälisessä politiikassa. Ylioppilasnuorison iskusanoiksi tulivat ”kansan eheyttäminen” ja ”korkean suomalaisen kulttuurin luominen”. Aitosuomalaiset ja AKS arvostelivat kansallistunnon puutteesta paitsi suomalaisia sosialisteja, myös sivistyneistöä. Kilpailuasetelma vanhaan ruotsinkieliseen yläluokkaan ja sen sivistykseen koettiin yhä voimakkaasti, joten suomenkielisen kulttuurin vahvistuminen nostatti sosiaalista itsetuntoa.

1920-luvulla Suomen kuvan rakentamisessa ulkomailla oli kansallisuudella ja oman identiteetin korostamisella tärkeä sijansa.

Keväällä 1930 kiinteytynyt Lapuan liike levisi koko maahan ja sen johtavana tavoitteena oli kommunismin poiskitkeminen suomalaisesta yhteiskunnasta. Lapuan liikkeestä ei kuitenkaan muodostunut Saksan ja Italian fasististen liikkeiden tapaista keskiluokkaan nojautuvaa liikettä, sillä Suomessa taloudellinen lama ei ollut yhtä kärjistynyt kuin Euroopassa. Sen sijaan Lapuan liike oli varsinkin alkuvaiheessa yleisluonteinen porvarillinen reaktio kommunismia vastaan. Sen suurin hetki oli ns. talonpoikaismarssin järjestäminen kesällä 1930.

Vuonna 1930 julkinen kommunistinen järjestö- ja vaalitoiminta kiellettiin ja kommunistiset yhdistykset ja sanomalehdet lakkautettiin.

1930-luvun loppua kohden kiristyvä maailmantilanne vaati kansallista yksimielisyyttä ja tämä yksimielisyys haluttiin sitoa armeijan kehittämiseen.

Pian alkavassa talvisodassa saavutettaisiin kansallinen eheytyminen, jota aikaisempina vuosina oli tavoiteltu. Myös kauan jatkunut kieliriita unohtui.

NUOREN VALTION MUODOSTUMINEN

Suomi oli 1920-luvulla runsaan kolmen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Kansalaissodan jälkeinen aika oli Suomessa erityisesti eheytymisen, uudelleen organisoitumisen sekä uudenlaisen elämänrytmin ja kulutuskäyttäytymisen aikaa. Kirjallisuus, elokuvat ja musiikki loivat uudenlaista maailmankuvaa ja vastakkaisuutta 1800-luvun lopun arvoille. Näinä aikoina omaa puolustusta alettiin rakentamaan ja vahvistamaan. Vuosikymmenen aikana vallitsi arvo-oikeistolaisuus ja kansallistunne vahvistui selkeästi entisestään. 1920-luku oli modernismin aikaa, jolloin koettiin eräänlaista siirtymää vanhasta uuteen. Bruttokansantuote nousi, sekä muun muassa autot ja radiot alkoivat yleistyä.

1930-luvulla Suomi oli noin kolmen ja puolen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Vuosikymmentä leimasivat jyrkät vastakohtaisuudet ja poliittiset ääri-ilmiöt. 1930-luvun alku oli talouslaman ja puutteen aikaa, vuosikymmenen loppupuolisko puolestaan talouskasvun aikaa. Funktionalismi korostui ja kuvasi ajan henkeä. 1930-luku päättyi katastrofiin Neuvostoliiton hyökättyä maahan marraskuussa 1939.

KANSALLISTUNNUSTEN VALINTA

Itsenäinen valtio tarvitsi omat kansallistunnuksensa. Suomen lipuksi eduskunta valitsi useista ehdotuksista siniristilipun, joka otettiin virallisesti käyttöön 28.5.1918. Suomen markka, joka oli otettu käyttöön jo aikaisemmin vuonna 1860, säilyi virallisen Suomen rahayksikkönä.

Suomen leijonakuvioista vaakunaa oli käytetty jo autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan. Sama vaakuna jäi myös itsenäisen Suomen käyttöön pienin muutoksin.

Kansallislaulusta käytiin kiivasta väittelyä porvarien ja sosialistien välillä. Porvarit halusivat kansallislauluksi Fredrik Paciuksen säveltämän Maamme-laulun, kun taas sosialistit/vasemmisto olivat Marseljeesin (Ranskan kansallislaulu) tai Internationaalin (ns. kansainvälinen työväenlaulu) kannalla. Ylioppilaat olivat vahvasti Jääkärimarssin puolella. Loppujen lopuksi valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti Maamme-laulun kansallislaulunamme.

Myös itsenäisyyspäivän ajankohdasta oltiin aluksi eri mieltä. Porvarit halusivat itsenäisyyspäiväksi valkoisen armeijan voitonparaatin päivän eli 16.5. Vasemmiston mielestä oikea päivä olisi ollut 15.11., koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15.11.1917. Lopulta kuitenkin päädyttiin itsenäisyysjulistuksen hyväksymispäivään eli 6.12. Ensimmäiset itsenäisyyspäivän juhlat vietettiin jo vuonna 1919, kun presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg järjesti pienimuotoiset iltapäiväkahvit 150 hengelle.

TARTON RAUHA JA VALTAKUNNAN RAJAT

Suomen rajat Venäjän kanssa eivät heti itsenäistymisen jälkeen olleet sovitut. Vasta Suomen sisällissodan jälkeen maiden rajat sovittiin Tarton rauhansopimuksessa 14.10.1920 ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.

Ahvenanmaan kysymys oli myös auki itsenäistymisen aikaan, kuuluiko se vastaisuudessa Ruotsille vai Suomelle. Kansainvälisesti Ahvenanmaan kysymys ratkaistiin Kansainliiton neuvostossa 1921, jolloin päätös tehtiin Suomen hyväksi.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Kansalaissodan jälkeen mietittiin, mikä Suomen hallitusmuodoksi valittaisiin. Suomelle ehdittiinkin jo valita kuninkaaksi saksalainen Hessenin prinssi Friedrich Karl, mutta kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmasodan ja Saksan vaikutusvalta väheni, jäi kuningaskuntahanke sikseen. Suomesta tuli näin ollen tasavalta, jonka hallitusmuoto vahvistettiin 17.7.1919. Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Kaarlo Juho Ståhlberg, joka toimi presidenttinä vuosina 1919 – 1925. Hänen jälkeensä presidentiksi valittiin Lauri Kristian Relander, joka toimi virassaan vuosina 1925 – 1931.

Eduskuntavaalit järjestettiin 1920-luvulla neljä kertaa, vuosina 1922, 1924, 1927 ja 1929. Järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Maalaisliitto ja Kansallinen Kokoomuspuolue.

Vaaleissa 1922 neljänneksi sijoittuneen Suomen (sosialistisen) työväenpuolueen toimihenkilöt pidätettiin 3.8.1923. Pidätyksiä ja puolueen kieltämistä perusteltiin etenkin väitetyillä yhteyksillä laittomaan Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP). Lakkautetun järjestön kannattajat perustivat seuraavana vuonna Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestön, joka sai toimia kesään 1930 asti.

Suomen lähialueilla käytiin heimosotia 1918–1922. Sodissa oli vapaaehtoisia mukana yhteensä noin 9 000. Heimoaatteen ajamiseksi syntyi erilaisia organisaatioita, kuten Karjalan Kansalaisliitto, Inkerin Liitto ja Akateeminen Heimoklubi. Tarton rauhansopimuksen solmimisen jälkeen Suomi luopui Itä-Karjalan valtaushaaveista, mutta levottomuus rajalla kuitenkin jatkui. Vuonna 1921 puhkesi Itä-Karjalan kansannousu neuvostovaltaa vastaan, johon Suomesta lähti taistelemaan noin 500 vapaaehtoista.

1930-luvulla Suomella oli kolme presidenttiä: Lauri Kristian Relander 1925–1931, Pehr Evind Svinhufvud 1931–1937 ja Kyösti Kallio 1937–1940.

Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944.

Eduskuntavaalit järjestettiin 1930-luvulla neljä kertaa, 1930, 1933, 1936 ja 1939. Suurimpia puolueita olivat Sosialidemokraattinen Puolue ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet oli kielletty.

LAPUAN LIIKE

Vuonna 1929 syntyi kommunisminvastaiseen toimintaan erikoistunut Lapuan liike, joka myötävaikutti siihen, että vuosina 1929–1931 tulivat voimaan kommunistilait, joiden nojalla kiellettiin kaikki kommunistiseksi katsottu poliittinen toiminta.

Kommunistit olivat saaneet vallan Suomen Ammattijärjestössä (SAJ) vuonna 1920. Suurimmat ammattiyhdistyksistä olivat kommunistien hallussa, ja varsinkin suomalaisen yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisten alojen lakoissa nähtiin herkästi Neuvostoliiton ohjailua ja ulkopoliittisia motiiveja. Lakkoja käytiinkin SKP:n ohjeiden mukaisesti. Vuoden 1929 Suomen vientiteollisuutta koetellut satamalakko kesti kymmenen kuukautta. Myös seitsemän kuukautta kestänyt sukellusvenevalmistaja Crichton-Vulcanin lakko Turussa vuonna 1927 kuumensi tunteita. Kommunistit saivat Neuvostoliitosta lakko-ohjeita ja rahallista lakkoavustusta. Ammattiyhdistysliikkeen johto jäi kokonaan kommunistien käsiin, kun sosiaalidemokraatit päättivät toukokuussa 1929 vetäytyä SAJ:stä ja alkoivat syksyllä 1929 puuhata oman keskusjärjestön perustamista

Lapuanliikkeen kannatusalueen ydin oli Pohjanmaa, ja sen johtaja oli maanviljelijä Vihtori Kosola. Liikkeen taustalla olivat vuoden 1918 sisällissodan arvet ja suojeluskuntataustaisten voittajien pettymys maltilliseen parlamentaariseen demokratiaan. Samaan aikaan vasemmisto ja kommunistit olivat aktivoituneet politiikassa. Punaista uhkaa todellisena pitänyt oikeisto järjestäytyi antikommunismin ympärille.

Mäntsälän kapinan jälkeen 1932 Lapuan liike lopetettiin. Sen toimintaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike (IKL), jonka toiminta lopetettiin jatkosodan jälkeen vuonna 1944.

PUOLUSTUSVOIMAT

Puolustusta, hallintoa ja palvelusektoria rakennettiin uudessa tasavallassa ripeää vauhtia, ja tästä syystä valtion ja kuntien virkamieskunta kasvoi vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana kolminkertaiseksi.

Ilmavoimien koulutusorganisaatiossa perustettiin 1920-luvulla joukko-osastoja ja toteutettiin mittavia muutoksia. Ensimmäiseksi ilmavoimien maatukikohdaksi valittiin Utti, jossa alkoi 1920-luvun alussa voimakas rakentamisen ja kehittämisen kausi. Utti muodostuikin ilmavoimien keskeisimmäksi tukikohdaksi ennen toista maailmansotaa.

Vuonna 1920 Suomen merivoimat saivat tervetulleen vahvistuksen, kun saksalaiset luovuttivat vuonna 1918 haltuunsa ottamat venäläisalukset Golubin ja Pingvinin, jotka Suomessa saivat nimikseen Uusimaa ja Hämeenmaa. Ne olivat panssarilaivojen tuloon asti Suomen laivaston tehokkaimpia aluksia. Vuonna 1927 hyväksyttiin laivastolaki, joka mahdollisti uuden laivaston rakentamisen. Ensimmäinen itsenäisessä Suomessa valmistunut sota-alus oli sukellusvene Vetehinen, vuonna 1930.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

Suomen väkilukua tilastoitiin 1920-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Lääneistä väkirikkain oli Viipurin lääni, jonka jälkeen tulivat Turun ja Porin, Vaasan sekä Uudenmaan läänit.

Vuonna 1920 suomalaisista noin 543 000 asui kaupungeissa ja 2,8 miljoonaa maaseudulla. Kaupunkiväestön osuus oli tuolloin noin 16 prosenttia. Vuonna 1928 suurimmat kaupungit olivat Helsinki (227 000 asukasta), Turku (64 000 asukasta), Viipuri (54 000 asukasta), Tampere (54 000 asukasta), Vaasa (25 000 asukasta), Kuopio (24 000 asukasta) ja Oulu (23 000 asukasta).

Kaupungistuminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen vähensivät syntyvyyttä, ja kuolleisuus laski lääketieteen kehittyessä ja ravinnon saatavuuden parantuessa. Imeväiskuolleisuus oli korkea, mutta laskusuunnassa: 1920-luvun alussa lähes joka kymmenes elävänä syntynyt lapsi kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan.

Vuonna 1920 noin 88,7 prosentilla suomalaisista oli äidinkielenä suomi ja 11 prosentilla ruotsi. Kaupunkiväestöstä lähes viidesosa puhui äidinkielenään ruotsia, kun taas Sisä- ja Pohjois-Suomen maalaiskunnat olivat lähes tyystin suomenkielistä seutua. Väestön koulutustaso oli alhainen; viisitoista vuotta täyttäneitä henkilöitä, jotka olivat suorittaneet kansakoulun jälkeisiä opintoja oli vain noin 5,3% väestöstä (noin 109 000) vuonna 1920. Yli 15-vuotiaista noin 70 % oli luku- ja kirjoitustaitoisia; kaupunkilaisista 90 % ja maaseutuväestöstä 65 %.

Muuttoliike Suomesta Yhdysvaltoihin vaimeni 1920-luvun alussa, kun Yhdysvalloissa tuli voimaan maakohtaiset siirtolaiskiintiöt. Vuosien 1924–1929 välillä Suomesta Pohjois-Amerikkaan muutti 28 000 ihmistä. Seuraavaksi eniten muutettiin Australiaan ja Uuteen-Seelantiin (1 000) sekä Ruotsiin (1 000). Neuvostoliittoon muutti Suomesta 450 henkilöä, ja lisäksi amerikansuomalaisia ”paluumuuttajia”, joita arvioidaan olleen 1920–1930-lukujen aikana noin 5 000–12 000.

1930-luvulla Uudellamaalla asui noin 14 % väestöstä. Loppuosa oli jakautunut huomattavasti tasaisemmin Suomen alueelle kuin nykyään. Helsinki oli selvästi suurin kaupunki, muita suuria kaupunkeja olivat Tampere, Turku ja Viipuri.

Kuolleisuus oli nuorehkosta väestörakenteesta huolimatta melko korkea ja erityisesti imeväiskuolleisuus oli edelleen korkea. Henkirikokset ja tapaturmat olivat yleisiä ja lapsenmurhia tehtiin paljon.

Myös itsemurhat yleistyivät voimakkaasti 1930-luvulla. Miesten ja kaupunkilaisten keskuudessa itsemurhat olivat huomattavasti yleisempiä kuin naisten ja maalaisväestön keskuudessa.

Ruotsinkielisiä oli vuonna 1930 väestöstä noin 10,1 % ja suomea puhui noin 89,4 %. 1800-luvun loppupuolella ruotsinkielisiä oli ollut n. 14,3 % ja suomenkielisiä noin 85,2 %.

Sekä luku- että kirjoitustaitoisia oli noin 83 % yli 15-vuotiaista. Vuonna 1930 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 96,4 % väestöstä, ortodokseja oli parisen prosenttia ja siviilirekisteriin kuului 1,4 % suomalaisista.

SIIRTOLAISUUS NEUVOSTOLIITTOON

Eräs 1930-luvun omalaatuisia ilmiöitä oli suomalaisten siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Suomen lisäksi siirtolaisia tuli lähinnä Yhdysvalloista ja Kanadasta. On arvioitu, että kaikkiaan siirtolaisia oli noin 20 000 henkeä. Siirtolaisten määränpäänä oli lähinnä Neuvostoliiton alueella sijainnut Karjala, puhuttiin “Karjalan kuumeesta”. Karjalassa suomalaisilla oli verraten laaja taloudellinen ja poliittinen autonomia, heidän yhdyskuntansa oli Neuvostoliiton oloissa hyvinvoiva.

Josef Stalinin aloitettua puhdistuksensa Neuvostoliitossa, siirtolaisten olot heikentyivät huomattavasti. Myös suomalaiset joutuivat etnisten puhdistusten kohteiksi ja heidän määränsä arviolta puolittui. Useat henkiinjääneistä karkotettiin Siperian vankileireille.

TALOUSELÄMÄ

Suomi oli 1920-luvulla hyvin maatalousvaltainen yhteiskunta. Vuonna 1920 Suomen elinkeinorakenteessa maatalouden osuus oli 70 prosenttia sekä jalostuksen osuus reilut 11 prosenttia. Maaseudulla monet toimialat sulautuivat täysin maatalouteen, esimerkiksi asuintalot rakennettiin itse tai talkoilla, ja liikenteessä muun muassa puun, maidon ja viljan hevosvetoiset kuljetukset olivat saumaton osa maataloutta. Myös maaseudun elintarviketeollisuus oli yksinkertaista, maatalouteen sulautuvaa, kuten viljan jauhamista, voin kirnuamista, eläinten teurastusta ja lihan suolaamista tai savustamista. Pankit, vakuutusyhtiöt ja liike-elämän palvelut puuttuivat vielä kokonaan maaseudun elinkeinorakenteesta. Maaseudun palvelusektoriin kuuluivat lähinnä talollisten piiat ja lastenhoitajat sekä opettajat. Sairaaloita ei maaseudulla juuri ollut, vaan sairaat ja synnytykset hoidettiin kotona.

Helsinki sen sijaan oli pitkälti teollistunut ja palveluvaltaistunut, jossa sekä teollisuuden että palvelujen osuus olivat vuonna 1920 noin neljänneksen elinkeinorakenteesta sekä kaupan osuus noin 15 prosenttia.

Suomessa elinkeinoelämän kehittämiseen kiinnitettiin huomiota ja kansallista kulttuuria ja identiteettiä pyrittiin vahvistamaan. Muun muassa elintarviketeollisuuden edustajat hakivat oppia messuilta Saksasta. Elintason nousuun vaikuttivat etenkin asunto-olojen kohentuminen ja kulutustavaroiden sarjatuotanto.

Elintaso myös jakaantui tasaisemmin; 1920 eduskunta saattoi voimaan progressiivisen tuloverotuksen, jossa tosin oli 20 prosentin katto. Suomen bruttokansantuote nousi koko 1920-luvun ajan.

Kapitalistinen yhteiskuntamalli amerikkalaisessa muodossaan alkoi vaikuttaa. Ajateltiin, että nuori kansakunta tarvitsee määrätietoisia, yritteliäitä ja rivakoita ihmisiä, jotka luottavat omiin kykyihinsä. Autojen, puhelimien ja radioiden määrä kasvoi. Myös mainosten määrä lisääntyi räjähdysmäisesti, niistä suurin osa suunnattiin naisille.

Vuosikymmenen puoleen väliin mennessä Suomen kauppatase oli alkanut painottua vientivoittoiseksi, ja ulkomaankauppa oli ylittänyt määrällisesti vuoden 1913 tason. Suurin vientiartikkeli oli puunjalostustuotteet, joka oli vuosina 1924–1926 85 % viennistä. Maataloustuotteiden osuus oli 12 % ja metalliteollisuuden 1 %. Suurimmat kauppakumppanit olivat Iso-Britannia ja Saksa, kun aiemmin tärkeä Venäjän kauppa oli tyrehtynyt lähes täysin.

Vuonna 1929 Yhdysvalloista alkanut maailmanlaajuinen lama vaikutti Suomeen verraten vähän. Bruttokansantuote supistui kolmena peräkkäisenä vuotena, yhteensä laskua tuli nelisen prosenttia. Eräs syy vähäiseen pudotukseen oli maatalouden suuri osuus kansantaloudesta. Suomen tärkein vientimaa oli Britannia, ja myös siellä lama jäi lievähköksi, jolla taas oli positiivinen vaikutus Suomeen. Työttömyys kohosi virallisesti kymmeneen prosenttiin, mutta todellinen työttömyysaste oli merkittävästi korkeampi.

Jo vuonna 1932 teollisuustuotanto alkoi elpyä ja lisääntyi nopeasti vuosina 1933–1938, jopa parikymmentä prosenttia vuodessa. Kasvu oli vientivetoista ja erityisesti paperiteollisuus kasvoi 1930-luvulla. Sahateollisuus sen sijaan alkoi taantua voimakkaasti. Toisen maailmansodan kynnyksellä kasvu alkoi hidastua maailmanlaajuisesti ja sodan aikana kansainvälinen kauppa tyrehtyi lähes täysin.

Suomen vienti koostui maailmansotien välisenä aikana pääasiassa metsätaloustuotteista. Yli 40 % viennistä suuntautui Britanniaan. Tärkeimmät tuontimaat olivat Britannia, Saksa ja Ruotsi. Kauppa Neuvostoliiton kanssa oli vähäistä. Suomen kauppatase oli 1930-luvulla positiivinen lukuun ottamatta vuotta 1938.

Sekä palkat että hinnat laskivat 1930-luvun alkupuoliskolla, eli Suomessa vallitsi deflaatio. Rahan arvo nousi niin paljon, että vuoden 1934 elinkustannusindeksi oli vain 80 % vuoden 1929 indeksistä. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla siirryttiin maltillisen inflaation aikaan, markka oli vuonna 1939 edelleen noin kymmenen prosenttia arvokkaampi kuin vuonna 1929.

TEKNIIKKA JA LIIKENNE

Vuonna 1922 Suomessa oli 1754 autoa, ja niiden rekisteröinti tuli pakolliseksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä autojen määrä yli kymmenkertaistui.

Junaliikenteessä käytettiin yhä lähes pelkästään höyryvetureita, Suomessa niistä alettiin luopua vasta 1950-luvulla.

Aero Oy, nykyinen Finnair, perustettiin 1923. Ensimmäiset reitit Helsingistä Tukholmaan ja Tallinnaan lennettiin Junkers F 13 -vesitasolla. Enimmäkseen ulkomaanliikenteestä huolehtivat edelleen höyrylaivat.

Radiotoiminta alkoi Suomessa 1926, kun Oy Suomen Yleisradio Ab lähetti ensimmäisen radiolähetyksen.

Talouskasvun myötä rahaa liikeni myös viihteeseen, ja miljoonan myydyn äänilevyn raja rikottiin 1929. Samaan tulokseen yllettiin seuraavan kerran vasta 1960-luvulla.

Puhelintekniikassa automaattikeskus korvasi käsikeskuspöydän ja puhelunvälittäjän. 1920-luvun lopulla puhelintilaajia oli Suomessa noin 100 000.

1920-luvulla teollisuus rakensi vesivoimalaitoksia kaikkiin suurehkoihin Etelä-Suomen jokiin. Yksityistalouksien sähkönsaannista huolehti pääasiassa valtakunnallinen sähköverkko, joka otettiin käyttöön Imatran Voimalaitoksen vihkimisen yhteydessä 1929.

1930-luvulla maaliikenne hoidettiin suurimmaksi osaksi rautateitse. Rataverkon raidepituus vuonna 1930 oli 5 014 km ja lisäystä vuosikymmenen aikana tuli noin 600 km. Ensimmäiset raskaat henkilöliikenneveturit, joita alettiin kutsua Ukko-Pekoiksi, otettiin käyttöön vuonna 1937. Ristot (Tr1) tulivat liikenteeseen kolme vuotta myöhemmin. Ensimmäinen moottoriveturi otettiin käyttöön vuonna 1931, mutta varsinaisesti dieselkalustoon siirtyminen alkoi vasta 1950-luvulla.

Myös Suomen kauppalaivasto oli 1930-luvulla vielä vahvasti höyryvoimaista. Vuonna 1939 höyrylaivoja oli 560, moottorialuksia 50, purjealuksia 70 ja purjealuksia apukonein vastaavasti 157.

Suomen maantieverkko oli rakennettu lähinnä hevosliikenteen tarpeisiin. Uusia teitä rakennettiin 1920- ja 1930 luvuilla noin 3 700 kilometriä; vuonna 1938 Suomen tieverkon pituus oli runsaat 33 000 kilometriä. Päällystettyjä teitä koko maassa oli vuonna 1936 noin 160 kilometriä, lähinnä kaupunkiseuduilla.

Autoilun merkitys maantieliikenteessä kasvoi. Kuljetustaloudellisesti auto ohitti hevosen 1920-luvun lopulla, linja-autot puolestaan kasvattivat merkitystään raideliikenteen kustannuksella. Kansainvälisesti vertaillen Suomen autoistuminen oli hitaanlaista, varsinkin henkilöautoja oli vähän. Vuonna 1930 Suomessa oli rekisterissä noin 23 000 henkilöautoa ja vuonna 1938 noin 25 000.

Lentomatkailu oli vielä lapsenkengissä. Vuonna 1939 Suomen ja muiden maiden välisessä ilmaliikenteessä kuljetettiin noin 23 000 matkustajaa. Suosituin reitti oli Helsingistä Turun kautta Tukholmaan, pisin reitti kulki Helsingistä Baltian kaupunkien kautta Berliiniin. Kotimaan liikenteessä lennettiin Helsingistä Tampereen, Vaasan ja Oulun kautta Kemiin sekä Helsingistä Viipurin kautta Immolaan. Matkustajia kotimaan liikenteessä oli vuonna 1939 noin 1 800.

RIKOLLISUUS

1920-luvulla Suomessa tehtiin 8,4 henkirikosta 100 000 ihmistä kohden, mikä on enemmän kuin koskaan muulloin vuoden 1900 jälkeen ja lähes viisi kertaa enemmän kuin nykypäivänä. Vuonna 1919 voimaan tullut alkoholin kieltolaki muodosti Suomeen nopeasti ammattimaisen tai ainakin puoliammattimaisen salakuljetus- ja trokausrikollisuuden. Humalassa tehtyihin väkivaltarikoksiin suhtauduttiin melko ymmärtäväisesti, ja 1920-luvulla humalatila saattoi olla jopa peruste syyntakeettomuudelle tai lievemmälle tuomiolle. Myös lapsiin kohdistuneet murhat olivat yleisiä, abortit olivat laittomia, ehkäisy oli harvinaista sekä mielenterveys- ja lastensuojelupalvelut olivat kehittymättömät.

KIELTOLAKI

Suomessa kieltolaki kesti vuodesta 1919 vuoteen 1932. 1922 lakia uusittiin tiukemmaksi, ja se sai nimen ”kieltolaki”. Kieltolain kannatus oli voimakkainta 1910-luvulla ja se laski koko 1920-luvun ajan. Kieltolaista oli monenlaisia ongelmia, se muun muassa hankaloitti Suomen ulkomaankauppasuhteita viinintuottajamaihin kuten Ranskaan ja Espanjaan.

Kieltolailla oli Suomessa sekä kannattajansa että vastustajansa. Yleisesti kuitenkin katsottiin, että kieltolaki ja välttämättömyys sen rikkomiseen johti sekaannukseen, vakiintuneiden sääntöjen rikkomiseen ja yhteiskunnan murenemiseen.

Rikkomukset olivat yleisiä; 1920-luvun lopulla tuomittiin 20 000–30 000 henkilöä kieltolakirikkomuksista. Vuonna 1922 takavarikoitiin salakuljetettua spriitä 153 000 litraa, 1927 630 000 litraa ja 1930 jo lähes 1 052 000 litraa. Arvioiden mukaan salakuljetetusta alkoholista saatiin takavarikoitua 10–20 %.

Kieltolain jälkeen Suomeen kehitettiin omintakeinen järjestelmä, jossa alkoholin myynti tuli valtion monopoliksi. Syntyi Oy Alkoholiliike Ab, nykyinen Alko.

ARKKITEHTUURI

1920-luvulla muotoilussa ja arkkitehtuurissa jugend alkoi väistyä modernismin tieltä, ja pohjoismaisessa rakennustaiteessa vaikutti tällöin klassismi. Hyvänä esimerkkinä tyylistä on eduskuntatalo, jonka rakennustyöt aloitettiin 1926. Eräs vuosikymmenen tunnettuja arkkitehteja oli suomalainen Eliel Saarinen, joka vaikutti lähes koko 1920-luvun Yhdysvalloissa.

1930-luvulla luotiin modernin suomalaisen rakennustaiteen peruslinjat. Huippuunsa vietyyn järkeistämiseen pohjautuva funktionalismi oli vuosikymmenen leimaa antava tyylisuunta. Ajanjaksoa kutsutaan myös suomalaisen arkkitehtuurin “valkoiseksi kaudeksi”.

Funktionalismin keskeisimmälle suomalaisarkkitehdille eli Alvar Aallolle 1930-luku merkitsi lopullista läpimurtoa. Muun muassa Paimion parantola, Villa Mairea ja Viipurin kirjasto rakennettiin tuolloin. Muita aikakauden merkkiteoksia ovat muun muassa Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli Turussa ja Hilding Ekelundin Olympiakylä Helsingissä. Myös Alvar Aallon suunnittelema Sunilan sulfaattiselluloosatehtaan alue edustaa tyypillistä 1930-lukua.

Funktionalismin perusteoksia on myös Viljo Revellin, Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen Lasipalatsi (1936) Helsingissä. Lasipalatsissa ilmenevät funktionalismin olennaiset piirteet: horisontaalisuus, valkoisuus ja suuret lasipinnat.

Helsingin vuoden 1940 kesäolympialaisia varten rakennettiin Olympiastadionin lisäksi soutustadion ja uimastadion

1930-luvun loppua kohti funktionalismi antoi tilaa romanttisemmalle muotokielelle; sen perusidea toimivasta ja joustavasta elinympäristöstä jäi kuitenkin elämään.

MUOTOILU

1930-luvun suomalainen muotoilu tiivistyy pitkälti teollisen ja funktionaalisen huonekalun arkkityyppiin eli kolmijalkaiseen jakkaraan, jonka Aino ja Alvar Aalto patentoivat yhdessä huonekalutehtailija Otto Korhosen kanssa. Niin kutsuttua Aalto-jakkaraa pidetään jopa Suomen kansallishuonekaluna.

ASUMINEN

Asuntopolitiikka oli 1930-luvun Suomessa perhekeskeinen. Asumistaso oli kuitenkin vielä varsin matala. Vuonna 1930 WC oli vain 9 %:ssa ja kylpyhuone 2 %:ssa asunnoista. Alle puolet asunnoista oli sähköistetty. Vuonna 1940 WC oli noin 14 %:ssa ja kylpyhuone 6 %:ssa asunnoista. Sähkö oli noin 60 %:ssa asunnoista. 1930-luvun lamavuosina uusia asuntoja rakennettiin vähän, vuosikymmenen loppua kohden rakentaminen vilkastui.

Helsingin teräshuonekalutehtaan markkinoille tuoma kaksiosainen teräsputkisänky heteka yleistyi suomalaiskodeissa. Hetekan toisen osan saattoi työntää toisen alle, joten ne olivat käteviä ahtaissa asunnoissa, jollaisissa useimmat asuivat.

KOULUTUS

Vuonna 1921 säädettiin ensimmäistä kertaa laissa oppivelvollisuus, joka tuolloin määräsi kaikille pakolliseksi vähintään kuusivuotisen kansakoulun oppimäärän suorittamisen. Kansakoulu laajeni, kun alakansakoulu yleistyi myös maaseudulla. 1920-luvulla Suomeen syntyi noin 145 uutta koulua vuodessa. Oppivelvollisuuden alettua lasten työssäkäynti väheni, ja tuli vuonna 1929 säädetyn lain nojalla kaupungeissa jopa mahdottomaksi. Maaseudulla lapset työskentelivät koulun ohessa entiseen tapaan.

Englannin kieltä alettiin opettaa kouluissa valinnaisena kielenä, mutta saksa säilyi yhä suosituimpana vieraana kielenä.

Helsingin yliopisto (perustettu jo vuonna 1640) sai rinnalleen kaksi yksityistä korkeakoulua: Åbo Akademin vuonna 1919 ja Turun Suomalaisen Yliopiston 1920.

KULTTUURI

1920-luku oli modernismin vuosikymmen. Modernia olivat jazzmusiikki, amerikkalainen filmi, naisten poikatyttötyyppi, kosmetiikka ja eksoottiset pukukankaat, neekerikultti, autot ja urheilu, alastomuuskulttuuri, ekspressionistinen draama- ja maalaustaide sekä vapaamittaiset runot.

Maalaustaiteessa uutta edusti esimerkiksi dadaismi. 1920-luvulla suomalaiselle yleisölle tulivat tutuksi myös surrealistiset, ekspressionistiset, kubistiset ja uusklassiset suuntaukset.

Valtio tilasi ahkerasti kuvanveistäjiltä muistomerkkejä ja sankaripatsaita uudelle tasavallalle. Tilaustyöt työllistivät etenkin kuvanveistäjä Wäinö Aaltosta, jolta valtion tilaama patsas juoksijalegenda Paavo Nurmesta valmistui vuonna 1925.

KIRJALLISUUS

Suomen itsenäistyessä maassa pääsi vallalle kansallinen suuntaus, joka näkyi esimerkiksi kansanrunouden tutkimuksessa. Vasta itsenäistyneessä maassa siitä tuli identiteetin rakentamisen väline ja Kalevalasta ase ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä vastaan.

Aikakautta kuvaavia suomalaisia teoksia olivat esimerkiksi vuonna 1924 ilmestynyt Ilmari Kiannon teos Ryysyrannan Jooseppi ja 1928 ilmestynyt Mika Waltarin esikoisteos Suuri illuusioni.

Viikoittain ilmestyvien kuvalehtien läpimurto tapahtui 1920-luvulla, jolloin painotekniikka mahdollisti sävykkäiden valokuvien painamisen joukkopainoksina. Suurin oli vuodesta 1917 ilmestynyt Suomen Kuvalehti. Naistenlehdistä suosittu oli etenkin Kotiliesi (1923).

1930-luvun Suomen kirjallisuuteen vaikuttivat muun muassa Tatu Vaaskivi ja vapaan runomitan käyttäjä Katri Vala sekä Frans Emil Sillanpää (Silja, nuorena nukkunut, 1931, Ihmiset suviyössä, 1934), joka on ainoa suomalainen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto.

Näytelmäkirjallisuudessa vahva nimi oli Hella Wuolijoki, myöhemmin myös Yleisradion pääjohtajana tunnettu. Poliittisesti aktiivinen äärivasemmistolainen Wuolijoki toimi talvisodan aikana rauhanneuvottelijana, mutta jatkosodan aikana hänet tuomittiin vankeuteen maanpetoksesta. Mika Waltari kirjoitti 1930-luvulla useita Helsinkiin sijoittuvia romaaneja, kuten Appelsiininsiemen (1931), Surun ja ilon kaupunki (1936) ja trilogian Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935).

1930-lukua pidetään taide-elämän suhteen konservatiivisena. Vasemmistolaisilla taiteilijoilla oli niukalti liikkumatilaa esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Taiteilijajärjestö Kiila oli monen vasemmistolaisesti suuntautuneen taiteilijan koti. Muun muassa Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo ja Raoul Palmgren kuuluivat Kiilaan. Pentti Haanpää oli ryhmän ulkojäsen.

TEATTERI

Suomen teatteritaide oli 1930-luvulla vähemmän kokeilevaa kuin edellisellä vuosikymmenellä. Laman runtelemassa yhteiskunnassa suosittiin kepeitä komedioita ja hulvattomia farsseja. Porvarilliset näyttämöt ja työväen teatterit alkoivat yhdistyä lähinnä taloudellisista syistä, mutta osin myös siksi, että työväenteattereiden ohjelmistot lähenivät kansalaisteattereiden vastaavia.

Yrjö Soini eli Agapetus ja Mika Waltari kirjoittivat lukuisia suosittuja komedioita 1930-luvulla. Hella Wuolijoki aloitti Niskavuori-sarjansa vuonna 1936. Merkittäviä näytelmäkirjailijoita olivat niin ikään Lauri Haarla, Artturi Järviluoma, Aino Kallas, Artturi Leinonen, Lauri Pohjanpää ja Ilmari Turja.

MUSIIKKI

Suomeen uudet virtaukset tulivat pääasiassa Pariisin kautta. Muualta tulleiden salonki- ja hot-jazzin lisäksi Suomessa kehittyi kolmas jazz-tyyli: haitarijazz, jossa jazz-ainekset yhdistyivät keskieurooppalaiseen iskelmä- ja suomalaiseen pelimannimusiikkiin. Musiikkityyliä teki tunnetuksi etenkin viihdeorkesteri Dallapé.

Suomalaisia oopperoita olivat Leevi Madetojan vuosina 1920 – 1923 säveltämä Pohjalaisia, sekä Aarre Merikannon vuonna 1922 säveltämä Juha. Vuonna 1926 Jean Sibelius sävelsi Tapiolan.

Ennen radiota ja gramofonia musiikkia saattoi kuunnella ainoastaan elävänä. Molemmat laitteet yleistyivät 1930-luvulla; vuonna 1929 puhuttiin jopa “gramofonibuumista”. Liikkeet täyttyivät edullisista matkagramofoneista ja 78 kierroksen “näkkileipälevyistä”. Suomessa myytiin tuona vuonna yli miljoona äänilevyä; yhtä korkeisiin lukuihin päästiin vasta 1970-luvulla.

Yhdysvaltalainen rytmimusiikki vakiinnutti asemansa Suomessa 1930-luvulla. Suosituinta oli kuitenkin suomalainen musiikkituotanto, johtotähtenään Georg Malmstén. Dallapé-orkesteri ja lauluyhtye Harmony Sisters olivat aikakauden kevyen musiikin suosikkikokoonpanoja. Olavi Virta levytti ensimmäisen kerran vuonna 1939.

Foxtrot, tango, valssi, polkka ja jenkka nauttivat suosiota. Uudissana “iskusävelmä” tuli Suomen kieleen saksan Schlager-sanan pohjalta. Sittemmin alettiin käyttää termiä “iskelmä”. 1930-luvulla koettiin Suomi-iskelmän ensimmäinen kultakausi. Ensimmäiseksi suomalaiseksi hittikappaleeksi on mainittu vanhan suomalaisen rekilaulun melodian varaan rakennettu Emma (1929), jota myytiin runsaat 30 000 yksikköä. Kappaleen esitti Ture Ara.

Vuosikymmenen oopperatähtiä olivat muun muassa Oiva Soini ja Wäinö Sola. Suomalainen operettitaide oli voimissaan 1930-luvulla. Alan tähtiä oli muun muassa Mary Hannikainen.

ELOKUVAT

Suurin osa 1920-luvun elokuvista oli mykkäelokuvia. Euroopassa ja Suomessa näytetyistä elokuvista keskimäärin 60 % oli yhdysvaltalaisia, toiseksi eniten Suomessa näytettiin saksalaisia elokuvia.

1920-luvun tunnettuja suomalaisia elokuvia olivat muun muassa Erkki Karun ohjaama Koskenlaskijan morsian (1923), Erkki Kivijärven ja Harry Roeck-Hansenin ohjaama Murtovarkaus (1926) ja Axel Slangusin ja Wilho Ilmarin ohjaama Tukkijoella (1928).

Äänielokuvat alkoivat yleistyä 1930-luvulla. Erkki Karu oli perustanut Suomi-Filmin 1919, mutta hän jätti yhtiön riitauduttuaan sen kanssa ja perusti Suomen Filmiteollisuuden (SF) 1933. Karu kuoli loppuvuonna 1935 ja Toivo Särkästä tuli SF:n voimahahmo. Suomi-Filmiä luotsasi Risto Orko.

Suomalainen filmitähteys sai alkunsa 1930-luvulla. Valkokankaille tulivat tällöin muun muassa Hanna Taini, Regina Linnanheimo, Helena Kara, Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Vuosikymmenen tähtiä olivat niin ikään Kaarlo Angerkoski ja hänen vaimosa Siiri Angerkoski sekä Aku Korhonen ja Uuno Laakso.

RUOKA

1920-luvulla Suomessa syötiin lähinnä yksinkertaista ja perinteistä suomalaista ruokaa. Yleisimpiä ruokalajeja olivat muun muassa herne-, liha-, kala- ja kaalikeitto, erilaiset puurot ja vellit, läskisoosi, nakkikastike, maksakastike, syltty ja erilaiset laatikkoruoat. Lihaa ja kalaa säilöttiin usein suolaamalla, kun kylmälaitteita ei vielä ollut. Vuosikymmen oli maidon juomisen kulta-aikaa.

Appelsiinit, banaanit ja viinirypäleet olivat eksoottisia uutuuksia, joita oli saatavilla harvoin.

USKONNOT

Luterilaisen kirkon toiminnassa suuntauduttiin vahvasti sisäänpäin. Puhuttiin suomalaisesta luterilaisuudesta, jonka taustalla nähtiin etenkin herätysliikkeiden myönteinen vaikutus. Esimerkiksi lestadiolaisuus alkoi 1920-luvulla saada tunnustusta herätysliikkeenä.

1920-luvulla toimintansa Suomessa aloittaneita ”uskonnollisia” järjestöjä olivat Rotary International, Vapaamuurarijärjestö, Antroposofisen Liiton edeltäjä sekä Suomen Vapaakirkko ja Ruusu-Risti.

Vuonna 1920 suomalaisista oli luterilaisia 98,1 %, ortodokseja 1,6 % ja muihin uskontoihin kuuluvia 0,3 %.

URHEILU

Uutta Suomessa oli myös huippu-urheilu. Antwerpenin olympialaisissa 1920 Hannes Kolehmainen voitti maratonin, ja Paavo Nurmi voitti kolme kultaa ja yhden hopean. Pariisin olympialaisissa vuonna 1924 Paavo Nurmesta tuli legenda, ja myös Ville Ritola alkoi saavuttaa mainetta. Myös Heikki Liimatainen oli yksi 1920-luvun alun suomalaisia kestävyysurheilun huippunimiä. Hän voitti maastojuoksussa kultaa ja pronssia Antwerpenissa 1920, sekä kultaa Pariisissa 1924. Amsterdamin olympialaisissa 1928 Suomi menestyi yleisurheilussa jopa paremmin kuin Pariisin kisoissa. Suomalainen Clas Thunberg eli ”jääkenttien Nurmi” hallitsi yhdessä norjalaisen Ivar Ballangrudin kanssa pikaluistelua koko 1920-luvun.

Vuodesta 1925 alettiin järjestää joka toinen vuosi Suomi-Ruotsi -maaotteluita.

1930-luvulla suomalaiset niittivät mainetta urheilun parissa mm. ensimmäisellä hiihdon olympiavoitolla Lake Placidissa 1932, jonka saavutti Veli Saarinen. Keihäänheittäjä Matti Järvinen voitti kultaa Los Angelesin olympialaisissa 1932 ja paransi peräti kymmenen kertaa maailmanennätystä uransa aikana. Berliinin olympiakisoissa 1936 saavutettiin kolmoisvoitto miesten 10000 metrin juoksussa sekä yhteensä kahdeksan kultamitalia, kuusi hopeamitalia ja kuusi pronssimitalia.

Nyrkkeilyssä Gunnar Bärlund saavutti Euroopan mestaruuden ja hiihtäjä Klaes Karppinen viisi maailmanmestaruutta sekä kultaa Garmish-Partenkirchenissa 1936.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Siinä missä entisajan koululaitoksen ja opetuksen tarkoitus oli kohottaa kansallista ylpeyttä ja itsetuntoa, on koululaitos nykyään hyvin kaukana sen ajan arvoista ja käytännöistä. Nykyään koululaitos pilkkaa kansallista identiteettiä ja puhuu yksimielisesti globalismin ja globaalien arvojen puolesta. Toinen merkittävä muutos liittyy sisältöopetukseen: siinä missä muinoin painotettiin lukemisen, laskemisen ja käytännöllisten taitojen tärkeyttä, on nykyään sisältöosaaminen heikompaa ja painoarvo monikulttuurisuudessa, maailman pelastamisessa (esim. torjumalla ”ilmastonmuutosta”) ja sukupuoli-identiteetin tunnistamisessa. Siinä, missä entisajan opettajat edustivat kansallismielistä henkeä, ovat he nykyään suurelta osin arvoliberaaleja.

Entisajan kommunismi perustui sosiaaliluokkien eroavaisuuksiin kun moderni versio kommunismista ja sen hengenheimolaisista perustuu lähinnä vähemmistöidentiteetteihin.

Ennen poliittisilla puolueilla oli suhteellisen paljon näkemyseroja. Tänä päivänä kaikki valtapuolueet ovat samoilla linjoilla ns. megatrendien ja arvokysymysten suhteen.

Ruotsinkielisten valta-asetelma ja kulttuurillinen ero on ollut nähtävissä jo 200 vuoden ajan, eikä tuo ero ole vieläkään poistunut. Ruotsinkielisillä on paljon hallinnollista valtaa ja kulttuurillinen ero esimerkiksi rannikko-Suomen ja sisä-itä-Suomen välillä on merkittävä.

1920- ja 1930-luvuilla Suomea kehitettiin suomalaisten tarpeita ajatellen. Silloin laskettiin perusta niille arvoille ja instituutioille, jotka palvelivat Suomen kansalaisten hyvinvointia ja tulevaa kasvua ja kukoistusta, kun taas tänä päivänä Suomen omia kansalaisia vähätellään ja aliarvioidaan ja suomalaisten rakentamaa hyvinvointia murennetaan arvojen mädätyksellä ja kansallisen omaisuuden myymisellä globalisteille.

Valtiotasolla asti ns. oikeistolaisuus oli valtavirtaa ja vasemmistolaisuus koettiin rappeuttavana, kun taas nykyaikana tilanne on kääntynyt päinvastoin. Lähes kaikki valtion laitokset ja organisaatiot puhuvat uuskommunismin eli globalisaation puolesta ja pitävät kansallismielisyyttä vanhentuneena ja paheellisena.

1920- ja 1930-luvuilla Suomen päättäjät ja johtajat ymmärsivät kommunismin vaarallisuuden, jota he olivat aitiopaikoilta päässeet seuraamaan. Neuvostoliiton kommunistien vaikutusyritykset Suomen sisäpolitiikkaan olivat heidän tiedossaan ja oikeutetusti näkivät kommunismissa olevan kyse Moskovasta ohjatusta, yhteiskuntajärjestyksen tuhoamiseen tähtäävästä toiminnasta.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive

Suomen itsenäisyyden aikakaudet

SUOMEN ITSENÄISYYDEN AIKAKAUDET

Post author By Demo Admin
Post date 24 July 2023

OSA 1. KANSALLISTUNTEEN HERÄÄMINEN JA ITSENÄISTYMINEN

SUOMALAISEN KULTTUURIN MUODOSTUMINEN

Suomen poliittisen historian voidaan katsoa alkavan vuodesta 1809; myös henkisen historian alalla se on merkkivuosi. Oli syntynyt valtiollinen yksikkö, autonominen suuriruhtinaskunta, joka saattoi ja jonka täytyi ryhtyä kehittämään erityistä kulttuuriaan. Suomen Venäjään liittämisen poliittisena tarkoituksena oli turva-alueen hankkiminen Pietarin luoteispuolelle vahvistamaan Venäjän strategista pääkaupunkia ja koko valtakuntaa. Autonomian myöntämisella saavutettiin suomalaisten kivuton siirtyminen uuteen valtiolliseen yhteyteen. Venäjä tarvitsi muualle ne joukot, jotka Suomen hallinnollinen alistaminen ja venäläistäminen olisi vaatinut. Suomi oli rauhallisuuden ja vuorenvarman uskollisuuden turvapaikka. Vasta vuonna 1899 alkanut poliittinen konfliktikausi (ns. sortovuodet 1899-1905 ja 1908-1917) heikensi Suomen lojaalisuutta. Taloudellisen ja kulttuurikehityksen tuli siis antaa Suomelle ja suomalaisille niin paljon omaa ja etuja, että sitä kannatti puolustaa.

Suomen kulttuurikehitys oli vuoteen 1809 saakka ollut osa koko Ruotsin valtakunnan yhteistä kulttuurikehitystä, mutta kun valtiollinen muutos kerran oli tapahtunut, sai omaan valtakunnan osaan suuntautunut kulttuuriharrastus uuden merkityksen.

Suomella varsin pian vuoden 1809 jälkeen voi sanoa olevan oman kulttuuriprofiilinsa, sen selityksenä on tärkeältä osalta Ruotsissa tapahtuva muuttuminen ja toisaalta Venäjän hallituksen Suomea koskeva kulttuuripolitiikka.

Porvarisluokka Suomessa oli vähäinen Ruotsiin verrattuna ja suhteellisen köyhä, joten se ei voinut elättää sellaista vapaiden ammatinharjoittajien – kirjailijoiden, lehtimiesten, taiteilijoiden – intelligentsiaa, joka olisi voinut välittää mannermaan henkisen elämän tuoreita virtauksia tänne. Itsestään selvää on, etteivät talonpojat ja maaton väestö, palvelijat ja työläiset voineet vaikuttaa kulttuurin suuntaukseen mitenkään.

Vuoden 1809 jälkeisellä Suomella ei ollut aluksi paljon muita yhteisiä asioita kohotettavina kansallisen ja valtiollisen yhtenäisyyden tunnusmerkeiksi kuin valtiolliset instituutiot. Myöhemmin tulivat kansallinen runous, taide, kiinnostus ja rakkaus suomen kieleen, käsitys Suomen luonnosta ja kansasta, kansallinen historia, kansalliseepos ja vähitellen alettiin tavoitella sellaisia symboleja kuin kansallislaulua ja lippua.

Helsingistä tuli Suomen valtio-olemuksen symboli, luonteeltaan keisarillis-byrokraattinen, tyyliltään preussilais-balttilais-pietarilainen, kieleltään ruotsalais-venäläis-saksalainen. Turku oli hengeltään papillis-porvarillinen, miljööltään hansagoottilaisia ja barokki-ihanteita heijasteleva tiili- ja puukaupunki suomen, ruotsin ja latinan puhujineen.

Vuoden 1809 jälkeen ajateltiin melko luonnollisena asiana, että ruotsin kieli tulisi väistymään Suomessa. Virkakielenä sen perisi venäjä, mutta koska venäjä oli Suomessa täysin vieras kieli, tuntui kansankielen (suomi) aseman kohottaminen luonnolliselta. Kuitenkaan suomen kielestä ei saanut tulla kansallistunteen ja kansanvaltaisuuden tai heimotunteen symbolia – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kansallistunnetta ja varsinkaan kansanvaltaisuutta Venäjän autokraattis-byrokraattisessa keisarikunnassa voitu suvaita, etenkään silloin kun Länsi-Euroopassa saatiin näyttöä kapinamielestä ja vallankumouksista (myöhemmin Krimin sodan jälkeen 1800-luvun puolivälissä tähän avautui mahdollisuus).

KANSALLISEN IDENTITEETIN KEHITTYMINEN / KANSALLISEEPOKSET

Kansallisen identiteetin ehkä tärkein tekijä on tietoisuus kansan yhteisestä menneisyydestä. Siihen kuuluu yhteistuntoa luovana tekijänä käsitys kansan synnystä, alkuvaiheesta, geneettinen yhteys jne. Suomen kohdalla ei omaa menneisyyttä ainakaan selkeästi tajuttu olevan. Myöhemmin, 1840-luvulla keskusteltiin ongelmasta ”onko Suomen kansalla historiaa”. Mutta olipa vastaus tähän mikä tahansa, ainakaan sitä historiaa ei oltu kirjoitettu.

1800-luvun alkupuolella kansallistuntoa ei meillä voitu rakentaa historiankirjoituksen varaan, mutta sen sijaan oli mahdollisuudet kansalliseepokseen, kirjalliseen luomukseen, joka muodostuisi identiteetin rakennuskiveksi määrittelemällä taiteellisen mielikuvituksen keinoin kansaa, sen olemusta tai alkuperää.

Suomessa syntyi 1830-luvulla kaksi eeposta, joiden merkitys kansallisen identiteetin luomisen kannalta on erittäin merkittävä, Johan Ludvig Runebergin ”Hirvenhiihtäjät” ja Elias Lönnrotin ”Kalevala”. Kalevala oli aikalaisille ennen kaikkea monumentti. Kalevala olikin pitkään vain tunnus, ja tämä funktio sillä epäilemättä on edelleenkin: sitä ei lueta siinä määrin kuin sen maine edellyttäisi. Ilmestysaikaaan sen kieli oli liian hankalaa useimmille maan sivistyneistön jäsenille. Kalevala oli Suomen kulttuurin ensimmäinen varsinainen viesti maailmalle, ja sen leviäminen merkitsi suomalaisten kulttuurilliselle itsetunnolle yhtä paljon ja enemmänkin kuin myöhemmin Jean Sibeliuksen tai Alvar Aallon ulkomailla saavuttama menestys.

Runebergin eeppisellä runoudella oli yhtäläinen merkitys, mutta se kohdistui kiinteämmin omaan aikaan ja yleensä 1800-lukuun.

Runeberg teki ”yläsuomalaisesta” suomalaisen ihanteen ja tyyppikuvan. Lönnrot puolestaan keräsi maan rajojen ulkopuolelta ainekset Kalevalaan (yläsuomalaisuus oli vaihtoehto rannikkosuomalaisuudelle ja ruotsinkielisyydelle). Kansallinen identiteetti luotiin tai löydettiin enemmän Itä-Suomesta ja Kainuu-Lappi -akselilta. Tästä oltiin yksimielisiä useissa eri piireissä ja myöhemmin tähän ajatukseen perustui myös ulkomailla saatu Suomi-kuva myöhemmin esim. 1950-luvulla.

Kielen tärkeys oli merkittävä. Pitkin 1800-lukua ja 1900-lukua ”suomalais-ugrilaisuuden” aate osoittautui sitkeäksi sekä kulttuurillisesti, ideologisesti ja kielellisesti.

1800-luvun puolessa välissä ja loppua kohden korostui vahvasti ”maisema-isänmaallisuus”, metsät, vuoret ja järvet. Kansallismaiseman tunnuspiirteitä olivat Savo-Karjala, Kainuu ja Lappi, erityisesti ajatus ”periferiasta”, itäinen sellainen.

1800-luvun lopussa ”fennomania” oli papiston ja talonpoikien aate (maanviljely, maaseutu ja sisämaa), liberalismi oli aateliston ja porvareiden aate, kaupunkien ja rannikkoseudun ideologia.

Omalle pohjalle ei osattu tai rohjettu ajatella kulttuuria perustettavaksi, ja Ruotsi oli jo 1809 ja vielä enemmän 1830-luvulla meillä perin radikaalilta tuntuvan liberalisminsa johdosta käynyt esikuvana mahdottomaksi. Suomen olisi siis mentävä vanhan Suomen tietä, lähentymistä Saksaan ja Venäjään.

Venäjä-orientaation tilalle tuli kuitenkin Suomi-orientaatio. Vuosina 1844-47 Sakari Topelius selitti tarkasti, että ”ei läntinen eikä itäinen kulttuuriorientaatio voinut kelvata Suomelle”. Topelius sanoi, että vuoden 1844 yliopiston promootiossa kuultiin ensi kerran sen nuoren leijonan kesyä karjuntaa, joka myöhemmin kastettiin fennomaniaksi. Onkin ilmeistä, että juuri tästä ajasta alkaa uudenlainen kansallistietouden kehittäminen ja levittäminen.

Länsi-Euroopan kulttuurillinen ilmapiiri oli erilainen kuin Suomen ja Venäjän. Ranskassa, Englannissa ja Reinin valtioissa aatelin ja virkamiehistön oheen ja sijalle nousi hallitsevaksi yhteiskuntaluokaksi porvaristo, joka kannatti kaupan, yrittämisen, sanan ja yhdistymisen vapauksia aristokraattis-byrokraattisen keskitetyn valtion sijaan (noin 1850-luvulla ja vähän ennen).

Johan Vilhelm Snellman esitti yhteiskuntakäsityksensä kuuluisassa kirjeessään kesällä 1840. Snellman katsoi, että Suomessa rahvas oli ollut pitkällisen sorron kohteena ja että mitään ei oltu tehty aseman parantamiseksi. Virkamiehistö oli ylöspäin matelevaista ja alaspäin se sorti kansaa. Snellmanin mielestä yliopistojuha oli hänestä epäoikeutettu, koska se tapahtui täysin irrallaan kansakunnasta. Kukaan sivistyneistöstä ei Snellmanin mielestä ollut tehnyt vuoden 1809 jälkeen mitään kansan auttamiseksi nimenomaan kielisuhteita muuttamalla.

Tulevassa suomalaisessa kulttuurissa tulisi vallitseva ruotsalainen kulttuuri olemaan olennainen ainesosa, mutta ei dominoivana vaan alistettuna suomalaiselle kulttuurille.

Historiattomuuden tilalle näytti 1840-luvun mittaan ensin nousevan etnografis-filologinen harrastus, varhainen karelianismi ja pan-fennistinen kiinnostus suomalais-ugrilaisiin heimoihin. Olennaiseksi tuli kuitenkin historia, jonka varsinaiseksi esittäjäksi Suomen kansalle tuli Sakari Topelius.

Ylioppilaat retkeilivät maaseuduilla ja vaikka se oli osittain vanha tapakin, se sai nyt aktiivisemman luonteen, oltiin jakamassa kansankirjasia ja opettelemassa suomen kieltä ja suomea. Oli syntymässä konkreettisesti ankkuroituva uusi maisema-isänmaallisuus (esim. Topeliuksen ”Kesäpäivä Kangasalla”, jossa mainitaan mm. Virrat, Vuoksi, Imatra, Pohjanmaa).

Jo 1840-luvulta alkaen voidaan kuitenkin puhua liberaalisista näkymyksistä Suomessa. Painopisteen siirtyminen liberaaliseen suuntaan oli selvä tendenssi varsinkin Länsi-Euroopassa, jonka yhteiskunnallista kehitystä leimasi teollistuminen ja urbanisoituminen sekä opetustoimen irtautuminen kirkollisista yhteyksistä. Itä-Euroopan agraarisemmissa oloissa kehitys oli toinen ja Pohjois-Eurooppa kuului tähän piiriin: maaseutuun nojautuva kansallisaate sai täällä melkoista merkitystä.

Oman kielen, suullisen perimätiedon, kansantaiteen ja -runouden varannot osoittautuivat arvokkaaksi pääomaksi, jonka avulla voitiin lähteä rakentamaan omaleimaista kulttuuria.

Suomalaisen identiteettikriisin rajavuosi on 1809, jolloin alkaa aineellinen ja henkinen irtautuminen Ruotsista. Maakuntien sijaan tulee kansakunta. Käsitteenä Suomi täsmentyy ja alkaa luoda omaa profiiliaan.

Suomalaisen identiteetin määrittelijän matkustussuunta ei ollut länsi vaan itä. Tuloksena olivat retket Savoon ja Karjalaan ja Inkerin heimojen tutkimukset. Ajatus kansanrunojen keräämiseen ja julkaisemiseen kansallisesta merkityksestä oli monella tapaa ilmassa 1810-luvun loppuvuosina.

Kalevalassa nähtiin todiste Suomen kansan lahjakkuudesta ja muinaisesta sankariajasta. Jo pelkkä tietoisuus eepoksen olemassaolosta riitti ylpeyden aiheeksi, sillä harva sivistyneistöön kuuluva pystyi sitä lukemaan. Kuuluisin Kalevalan sankareista ”Väinämöinen” esiintyi taiteessa jo varhain (1810-luvulla).

Kalevalan hyväksyminen identiteettisymboliksi ei edellyttänyt eepoksen perinpohjaista lukemista vaan romanttisen eepoksen tuntemista.

Kansanrunouden ansiosta merkittäväksi tutkimuskohteeksi tuli Karjala.

Myös 1890-luvun uusromanttisella kaudella taiteilijat kulkivat kauko-Karjalaan saamaan kosketusta Kalevalan runojen miljööseen ja erämaiden luontoon (Juhani Aho, Gallen-Kallela, Eino Leino ja Jean Sibelius).

ITSENÄISYYTEEN JOHTAVA AIKA

Kansallisaate alkoi 1800-luvulla kehittyä Euroopassa voimakkaasti ja samalla nämä ajatukset ja ideat kansallisesta itsenäisyydestä saavuttivat vähitellen myös Suomen. Kansallistunnetta vahvistivat esimerkiksi Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Elias Lönnrotin Kalevala. Nämä ja muut samankaltaiset kirjallisuuden ja maalaustaiteen helmet muokkasivat voimakkaasti suomalaista kulttuuria ja vahvistivat maan identiteettiä.

Suomalaisuuteen vaikutti vahvasti myös mm. Johan Vilhelm Snellman, joka vaikutti vahvasti Suomen kielen asemaan ja siihen, että Suomessa ryhdyttiin vaatimaan kielellisiä ja kulttuurillisia oikeuksia.

Suomen maalaustaide kukoisti vahvasti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin erityisesti Akseli Gallen-Kallela loi tunnetuimpia töitään.

Suomen markka otettiin käyttöön 4.4.1860.

Suomen poliittinen toiminta alkoi säännönmukaistua jo 1800-luvulla. Valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti jo vuodesta 1863 lähtien ja poliittinen toiminta alkoi järjestyä puolueiksi. Vuonna 1906 laadittiin eduskuntauudistus, joka antoi pohjan nykyiselle kansanedustustolle.

Venäjän harjoittamat sortotoimet (sortokaudet) ja ensimmäisen maailmansodan syttyminen saivat Suomen itsenäisyyttä tavoittelevat aktivistiliikkeet yhdistymään. Ylioppilaskomitea oli tuolloin yksi yhdistävä voima. Itsenäisyyttä tavoitteleva uusi liike, keskuskomitea, näki tarpeelliseksi kansanarmeijan muodostamisen ja sotilaskoulutuksen hankkimisen. Tällöin Saksa nähtiin sellaisena Suomen mahdollisena liittolaisena, jolta voitaisiin saada apua sotilaskoulutukseen. Näin ollen Jääkäriliike lähettikin aluksi muutamia satoja, myöhemmin lähes 2000 suomalaista koulutettavaksi Saksaan. Saksan etujen mukaista olikin tuolloin tukea Suomen vallankumouksellista toimintaa Saksan vihollista Venäjää vastaan.

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän sisäiset ongelmat johtivat kevättalvella 1917 Venäjän vallankumoukseen, jonka seurauksena keisarivalta kaatui. Suomi näki tällöin tilaisuutensa koittaneen ja selvitteli mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, mahdollisesti jopa itsenäisyyteen.

Venäjällä väliaikaisen hallituksen kukistuttua lokakuun vallankumouksessa 1917 bolsevikkien johdolla, Suomessa poliittinen kenttä jakautui kahteen leiriin. Toinen leiri (valkoiset eli porvarit) halusi hakea itsenäisyyden tunnustamista lännestä, kun taas toinen leiri (punaiset eli sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto) halusi tunnustuksen Venäjää hallinneilta bolsevikeiltä.

Kuitenkin kun Suomen eduskunta kokoontui 6.12.1917, se hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäisyysjulistuksen.

Venäjällä valtaan noussut bolsevikkihallinto ja heidän johtajansa Vladimir Lenin tunnusti Suomen virallisesti 4.1.1918. Samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat myös Ruotsi ja Ranska. Saksa tunnusti itsenäisyyden 6.1.1918. Itsenäinen Suomen valtio oli syntynyt.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 lähtien ja saanut itselleen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman Ruotsin vallan jälkeen.

Yksi olennainen muutos Ruotsin aikakauteen verrattuna oli se, että Suomelle ryhdyttiin rakentamaan omaa keskushallintoa. Vuonna 1809 perustettiin Suomen senaatti, jonka tehtäväksi tuli Suomen sisäisten asioiden hoito. Sen oli määrä valmistella ja panna täytäntöön keisarin päätösvaltaan kuuluvia asioita, ja toimi käytännössä hallituksena. Senaatin alle muodostui keskushallinto, josta kehittyi aikanaan itsenäisen Suomen valtionhallinto. Valtiopäivät alkoivat kokoontua Suomessa 1860-luvulla.

Vuonna 1812 Venäjän keisari Aleksanteri I siirsi Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungin Turusta Helsinkiin.

Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen. Aluksi oli vuosien 1809–1855 hitaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kausi. Toista vaihetta luonnehti vuosien 1856–1916 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen, sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti). Kolmantena olivat vuosien 1889–1916 venäläistämispolitiikan kaudet.

Suomen itsenäistyminen Venäjästä vuonna 1917 oli vuosikymmeniä kestäneiden tapahtumien ja syy-seurausten summa. Siihen vaikuttivat oleellisina tekijöinä Suomen ja Venäjän välillä kasvaneet poliittiset ja hallinnolliset näkemyserot ja eturistiriidat, suomalaisen kansallistunteen vahvistuminen, maailmanpoliittinen tilanne sekä Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtunut Venäjän vallankumous.

VÄESTÖ

Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli noin 860 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli jo hieman yli kolme miljoonaa.

1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5 % suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4 % ja vuonna 1910 noin 10 %.

Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50–100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3–10 ha) aluetta.

Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia ”ameriikan raitilta” oli myöhemmin noin 80 000 henkeä.

Voimakas väestönkasvu vuosina 1810–1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous sekä vajavainen viljan viljely ja muutkin talousvaikeudet maataloudessa 1860-luvulla johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867–1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana menehtyi noin 100 000–120 000 suomalaista eli 7 prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia.

SUOMEN KIELEN ASEMA

Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.

Tärkeä suomalaisuuden olemuksen ilmentäjä ja kehittäjä oli yliopisto, jonka piiristä lähti liikkeelle ideologisen suomalaisuuden kehittäminen.

TEOLLISTUMINEN

Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin ja se toteutui vaatimattomampana kuin Länsi-Euroopassa, mutta toisaalta teollistuminen oli suhteellisen nopeaa.

Ruotsin valtakauden lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet vielä varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa.

Suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien, koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828.

Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta 1840-luku, mutta erityisesti 1850–1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, keisari Aleksanteri II:n käskystä. Merkittävä käännekohta Suomen teollistumisessa oli Krimin sodan jälkeen, vuonna 1856 käynnistetty talouden uudistusohjelma.

Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa.

1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa. Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Jääski, Ruokolahti) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle.

Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850–1870 -luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti.

Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin.

Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870–1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870–1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20–25 % kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890–1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914–1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi.

LIIKENNE

Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti keisarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla.

Ryhdyttiin edistämään sekä rautatieverkon että vesireittien eli kanavien rakentamista. Molemmat kuljetusreitit tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten höyrylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille järville.

1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862–1881 valmistui päärunko Pietari–Viipuri–Kouvola–Riihimäki–Helsinki sekä Riihimäki–Tampere, Riihimäki–Hanko- ja Tampere–Turku -radat. Vuosina 1882–1891 rakennettiin ratalinjat Tampere–Haapamäki–Seinäjoki–Vaasa, Seinäjoki–Kokkola–Oulu ja Kouvola–Kuopio. Vuosina 1892–1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin sekä vuosina 1902–1917 Kajaaniin.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Suomalaisuuden syntymisen tärkeinä aikoina suomen kielen merkitys oli olennainen ja korvaamaton osa identiteettiä. Nykypäivän globalisoituneessa maailmassa suomen kieli jää hitaasti mutta varmasti paitsioon ja korvaajaksi tulee (amerikan)englanti. Tätä ilmiötä tukee esimerkiksi populaarikulttuurissa käytetyt englantilaiset termit ja kieli, mutta myös englannin kielen yleistyminen yritysmaailmassa ja hallinnossa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa itsenäistymistä ja omaa valtiota pidettiin niin tärkeänä, että sen vuoksi oltiin valmiita uhraamaan paljon, jopa oma henkilökohtainen vapaus. Suomen itsenäisyyttä arvostettiin, sen vuoksi taisteltiin, sen vuoksi uhrattiin aikaa, vaivaa ja jopa ihmishenkiä. Silloin Suomella oli sellaisia johtajia, jotka arvostivat itsemääräämisoikeutta, Suomen omaa rahaa, Suomen lippua, Suomen kansallislaulua. Kaikkea sitä, mitä maan johtajilta edellytetäänkin. Olkaamme kiitollisia, että Suomessa oli siihen aikaan niin monia Suomen itsenäisyyttä rakastavia henkilöitä ja organisaatioita, jotka loivat pohjan Suomen nousulle ja kukoistukselle.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive