Categories
Blogi

Suomi2030-kansalaisprojekti – yksi vuosi takana

Suomi2030-kansalaisprojekti on toiminut nyt noin vuoden ajan ja nyt on syytä kerrata, mistä tässä kaikessa on kyse, mitä on tapahtunut ja mihin tähdätään lähitulevaisuudessa. Vuoden aikana on tullut runsaasti kommentteja ja yhteydenottoja, on syntynyt lukuisia opetuksellisia ja motivointiin liittyviä videoita ja kirjoituksia, sekä on myöskin konkretisoitunut tarkemmin millaiseen toimintaan ja sisältöön on tärkeää keskittyä.

Suomi2030 pyrkii saamaan ihmiset ottamaan enemmän vastuuta itsestään siten, etteivät kansalaiset odota systeemin tai kenenkään ulkopuolisen henkilön, esimerkiksi poliitikon, tekevän asioita heidän puolestaan. Politiikka ja systeemi ovat nykyään niitä itseään varten, ei maata tai kansalaisia. Näin ollen ihmisten on irtauduttava systeemin raskaista kahleista ja alettava elämään itsenäisemmin ja aktiivisemmin. On lapsenomaista turvautua asioissa ulkoiseen apuun ja turvaan, koska me aikuiset pystymme toimimaan oikein hyvin ilman byrokratiaa tai neuvoja, jotka eivät millään tavalla auta keskivertokansalaista.

Mahdollistaakseen tämänkaltaisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden, Suomi2030 haluaa muistuttaa ja rohkaista ihmisiä ymmärtämään oman kulttuurin, luonnonmukaisten identiteettien, historian, itsenäisyyden ja perinteiden tärkeän ja voimaannuttavan merkityksen. Ymmärtämällä ja omaksumalla edellämainittuihin asioihin liittyvän elämäntavan ja -asenteen, kansalaisen on helpompi toteuttaa itseään yhteiskunnassa ja pärjätä paremmin ilman byrokraattista tai poliittista riippuvuussuhdetta.

Julkaisemme videoita ja kirjoituksia asioista, jotka meitä haastavat sekä promotoimme sellaista elämäntyyliä ja asennetta, jotka meitä vahvistavat ja saavat meidät toteuttamaan itseämme paremmin. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää osallistaa uusia ihmisiä mukaan toimintaamme. Verkostoitumalla, osallistumalla ja aktivoitumalla samanhenkisten ihmisten kanssa myös sosiaalisen median ulkopuolella, voimme alkaa vaikuttamaan kansakunnan asioihin siten, että systeemi palvelee meitä kansalaisia oikeudenmukaisemmalla tavalla, eikä pyri juoksuttamaan meitä kriisistä kriisiin asioiden kohdalla, jotka eivät meitä edes koske eivätkä meille kuulu.

Suomi2030-alustalla on työkaluja ja sisältöjä sellaiseen elämäntapaan, jolla voimme edistää positiivisia tekoja ja toimintaa, toisin sanoen elämänsisältöä, joka on hyväksi sekä maalle että kansalaisille. Tämänkaltaista mallia ollaan jatkuvasti viemässä meiltä pois, maamme arvoa heikennetään ja kansalaisten valtaa, velvollisuuksia, vapautta ja vastuuta rajataan entistä enemmän. Näistä löydät lukuisia esimerkkejä videoistamme ja kirjoituksistamme. Meidän tulee yhdessä käytännön tasolla estää haitallista kehitystä ja edistää positiivisia tekoja ja toimintaa.

Jatkamme edelleen videoiden ja artikkelien tuottamista, mutta entistä enemmän siirrämme toiminnan painopistettä reaalimaailmaan. Sosiaalisessa mediassa toimiminen on toki tärkeää, mutta se kattaa vain pienen osan suomalaisia. Jotta voimme tavoittaa yhä suuremman osan suomalaisia, on entistä tärkeämpää toimia myös sosiaalisen median ulkopuolella ja ryhtyä tekemään yhteistyötä samalla tavalla ajattelevien ihmisten ja ryhmien kanssa.

Sen vuoksi toivotamme myös Sinut lämpimästi tervetulleeksi osaksi kansalaisprojektia. Ota meihin yhteyttä sähköpostitse (info@suomi2030.net) ja kerro näkemyksiäsi ja millä tavoin haluaisit osallistua toimintaan.

Suuret kiitokset kaikille, jotka ovat kannustaneet meitä tämän ensimmäisen vuoden aikana!

Categories
Blogi

Suomalaisten on pistettävä stoppi kansan jakautumiselle!

Useat tiedostavat ihmiset ovat viime aikaisten tapahtumien myötä ymmärtäneet, että kansamme pirstaloituu entistä pienempiin eri arvoja edustaviin osiin. Tämä on ilmiönä maallemme ja ihmisille äärimmäisen haitallista. Mistä oikein on kysymys ja milloin ilmiö on alkanut?

Tuntuu siltä, että nykyään monet suomalaiset ovat omaksuneet sellaisen asenteen, että jokaisesta maailmalla tapahtuvasta asiasta tulee olla vahva mielipide. Useat erityisesti Suomen ulkopuolella tapahtuvat asiat ovat luonteeltaan sen verran syvällisiä, että oikeasti harvalla kansalaisella on ymmärrystä näiden asioiden luonteesta ja syy-seuraussuhteista. Lisäksi, käsityksemme näistä asioista syntyy valtamedian ja sosiaalisen median välityksellä, harvoin omakohtaisella tarkkailulla ja kokemuksilla.

Asiaan vaikuttaa myös vahvasti jo aiemmin mainittu asia, että suomalaisten vastuulle ja hartioille pyritään tuputtamaan ylhäältä päin sellaisia asioita, jotka eivät suoraan sanoen kuulu meille. Niillä ei ole meihin suoranaista vaikutusta, etenkin jos näin haluamme, eikä meidän suomalaisten rooli asian ratkaisemisessa ole juuri minkään arvoinen.

Se, että meillä tulee olla vahva kanta ja näkemys erityisesti suuriin Suomen ulkopuolisiin asioihin, jakaa eittämättä meidät erilaisiin asenne- ja arvoryhmiin. Näin ollen pirstaloidumme ja tämä on todella haitallista kansakunnan sosiaaliselle yhteisöllisyydelle ja toimivuudelle.

Asioita, joista olemme jo eri mieltä (suhteellisen objektiivisista faktoista huolimatta) ovat muun muassa: maahanmuutto, ilmasto-, ympäristö- ja energiapolitiikka, korona sekä siihen liittyvä rokotepolitiikka, Suomen maantieteellispoliittinen asema, ulkomailla tapahtuvat kriisit, käsitys suomalaisuuden olemuksesta jne jne. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Asioista tehdään tarkoituksella monimutkaisia ja meitä velvoitetaan turhaan ottamaan niihin kantaa. Ajatteleeko esimerkiksi indonesialainen ihminen muun maailman asioista yhtä suurella kiinnostuksella kuin suomalaiset? Entäpä afrikkalaiset? Etelä-amerikkalaiset? Tuskin, heillä on tärkeämpää ja mielekkäämpää tekemistä tämän ilmiön suhteen.

Siinä vaiheessa kun käännämme katseen itseemme ja oman maan asioihin, historiaan, tilastoihin ja tavoitteisiin, meitä on vaikeampi jakaa kahtia ja käyttää hyväksi suurten toimijoiden osalta. Samalla päädymme myös tekemään jotain oleellisempaa ja merkityksellisempää; huolehtimaan itsestämme ja omasta viitekehyksestämme. Tämä on huomattavasti tärkeämpää ja hyödyllisempää kuin murehtia ja valita puolia ulkopuolisista asioista.

Categories
Blogi

“I stand with Suomi”

Jälleen on maailmalla sattunut yksi episodi, joka saa monet suomalaiset ottamaan kantaa asioihin jotka eivät Suomelle tai suomalaisille kuulu. Kaikki se huomio, jonka käytämme muiden maiden ongelmiin, on väistämättä pois siitä huomiosta, jonka voimme kohdistaa oman maan epäkohtiin ja kehittämiseen.

Erityisesti poliitikoilla ja tärkeinä itseään pitävillä tahoilla on pakonomainen tarve osoittaa empatiansa kaukaisien maiden kaukaisille tapahtumille. Mutta myös tavalliset suomalaiset ovat lähteneet mukaan tähän globalistien peliin. Suomen ja suomalaisten ei yksinkertaisesti tarvitse lähteä mukaan suurvaltojen valtapeliin eikä ryhtyä sen pelin pelinappuloiksi. Näin ikävä kyllä meinaa tapahtua jatkuvasti yhteiskuntien ja asenteiden globalisoituessa.

Meillä on oma maa, josta olla ylpeä ja onnellinen. Meillä on paljon asioita, joita tulee parantaa ja kehittää, joten miksi emme käytä energiaa ja huomiota tämän maan asioihin? Ulkomailla olevat asiat eivät yksinkertaisesti ole Suomen asioita, ainakaan toistaiseksi eivät ole olleet. Ei vaikka päättäjämme ja muut ulkopuoliset toimijat kuinka pyrkivät osallistamaan kansalaisia osaksi globaalia vastuuta. Tämä on peliä, jossa Suomella on vain ja ainoastaan hävittävää. Se ei hyödytä meitä millään tavalla, päinvastoin.

On aika olla Suomen puolella, valita tämä maa siksi tahoksi, jonka kehittämiseen ja ongelmien ratkaisuun käyttää aikaa ja energiaa. Kukaan muu ei sitä tule tekemään. Emmehän halua antaa Suomea kansainvälisten tahojen pelikentäksi ja pelinappulaksi. Jos näin käy, sen pelin tulemme häviämään.

Categories
Blogi

Maailman talousfoorumin (WEF) vaikutus ja miksi suomalaiset poliitikot eivät puhu siitä

Viimeisten kuukausien aikana merkittävät ulkomaalaiset vaikuttajat ja mediat ovat alkaneet kritisoida enemmissä määrin Maailman talousfoorumin (WEF) luonnetta ja toimintaa. Jostain tuntemattomasta syystä suomalaiset poliitikot ovat asiasta hiljaa, poislukien muutamat asiantuntevat poliittiset toimijat.

Maailman talousfoorumin johdolla on selkeä ja avoin agenda; johtaa kansallisvaltiot globaaleiksi toimijoiksi, muokata kaupungeista ns. 15 minuutin kaupunkeja, muuttaa omistajuussuhde siten, että ihmiset (keskiluokka) ei enää omista asioita vaan vuokraa ne, saada keskiluokka luopumaan lihansyönnistä, luopua fossiilista polttoaineista jne jne. Nämä kaikki tavoitteet ovat avoimesti julkilausuttuja, joskin osa on jälkikäteen poistettu julkisuudesta niiden ollessa liian ristiriitoja ja kritiikkiä herättäviä.

Maailman talousfoorumiin kuuluu myös suomalaisia poliitikkoja, jotka tukevat foorumin agendaa. Tämä agenda on ristiriidassa suomalaisen keskiluokan hyvinvoinnin kanssa. On huomionarvoista, että asian tiimoilta Maailman talousfoorumin agendaa, joka vaikuttaa suomalaiseenkin yhteiskuntaan, ei haluta nostaa keskustelua herättämään poliitikkojen keskuudessa. Tuleeko Suomi tässäkin asiassa jälkijunassa, kun muualla asia on nostettu päivänvaloon ja sen tiimoilta syntyy aiheellista keskustelua ja tervehenkistä kritiikkiä. Voiko jokin Suomen ulkopuolinen taho vaikuttaa siihen, mitä ja miten Suomessa asioita hoidetaan vaikka näitä tahoja ei olla demokraattisesti äänestetty valtaan suomalaisten osalta?

Suomalaisessa politiikassa on totuttu käsittelemään päivän polttavia ja suomalaisten arkeen vaikuttavia asioita. Kuinka moni kansanedustajista tai ministereistä on tietoisia Maailman talousfoorumin olemassa olosta ja sen vaikutuksista Euroopan valtioihin, mukaan lukien Suomeen? Jos Maailman talousfoorumin agenda on niin merkittävä ja ajankohtainen, miksi sen tiimoilta ei käydä enempää poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua?

Categories
Blogi

Suomalaisten auringon edessä velloo pessimismin varjo

Suomalaisten maailmankatsomusta ja asioihin suhtautumista varjostaa eräänlainen kansallinen pessimismi. Ilmiö on havaittavissa ja korostuneena erityisesti nykyaikana, kun suomalaiset joutuvat kohtaamaan erilaisia globaaleja ilmiöitä ja tehtailtuja kriisejä. Konkreettisimmillaan kansallinen pessimismi näkyy siinä, kuinka Suomen tai suomalaisuuden historia halutaan esittää, missä valossa kansalliset merkkihenkilöt esitetään, tai millä tavoin suomalainen uskoo omiin yksilöllisiin tai kollektiivisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin.

Pessimistinen suhtautuminen ei tarkoita sitä, etteikö oleellisia asioita voisi kritisoida tai ongelmia nostaa esiin. Pessimismi on mielentila ja -laatu, josta ei ole yksilölle tai kansalle mitään hyötyä ja pahimmassa tapauksessa se aiheuttaa turhaa pelkoa ja estää meitä toimimasta eduksemme.

Kansakuntaamme on ylhäältä alaspäin uskoteltu, että olemme olleet ns. väärällä puolella sotaa, olemme hoitaneet ulkopoliittisia suhteitamme vähintään kyseenalaisella tavalla, olemme milloin sortajia ja milloin metsäläisiä, joilla on paljon opittavaa kolmansilta mailta. Tuoreempia ilmiöitä ovat ne, joissa suomalaisten tulisi olla huolissaan Yhdysvaltojen värillisestä väestöstä, sukupuolivähemmistöihin kohdistuvasta kuvitellusta sorrosta tai ilmastonmuutoksesta. Kun viranomaiset, poliitikot ja media syöttää näitä samoja argumentteja viikosta ja vuodesta toiseen, virkamieheen ja median objektiivisuuteen luottava suomalainen alkaa väkisin hitaasti mutta varmasti ylikuormittua negaatioilla ja pessimismillä, sekä uskoa että on jollain tavalla vastuussa asioista, joista ei todellisuudessa ole vastuussa. Ihmiset tuntuvat myös helposti omaksuvan sen, mistä tulisi olla huolissaan ja mistä ei, kyseenalaistamatta tätä lainkaan.

Uutta on kenties myös se, että kriisit tai asiat, joista tulisi mukamas olla huolissaan, tuodaan myös viihteeseen, urheiluun ja populaarikulttuuriin. Toisin sanoen, mitään ei voi tehdä tai missään ei voi olla ilman, että pitäisi olla huolissaan ja vastuussa jostain. Näin ei missään nimessä pidä olla eikä tarvitse olla. Meillä on syytä olla sekä yksilöiden että kansakunnan tasolla todella ylpeitä historiastamme, aikaansaannoksistamme, merkkihenkilöstämme ja vaikuttajistamme, osaamisestamme ja ennen kaikkea kansallisesta luonteenpiirteistämme. On syytä palauttaa mieliimme, mitä terve ylpeys ja selkä suorana kulkeminen merkitsevät.

Meillä on suomalaisina mahdollisuus ja velvollisuus valita, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Mikään viranomaiskoneisto tai ulkomainen taho ei sitä voi tehdä eikä se ole heidän tehtävänsä. Meidän ei tarvitse tuntea alemmuudentunnetta mistään asiasta, päinvastoin. Meidän ei tule kärsiä ”ilmastokriisistä”, polvistua minkään ilmiön edessä tai pelätä sotaa, joka ei koske tai liity meihin millään tavalla. Ennen kaikkea, meidän ei tule sallia minkään sisäisen tai ulkoisen tahon myrkyttää mieliämme vastuilla tai velvollisuuksilla, joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme ja jotka vaan heikentävät toimintakykyämme, vaikutusvaltaamme sekä sokeuttavat arviointikykyämme. Ilman tätä vastuullisuuden ja velvollisuuksien taakkaa olemme iloisempia, rohkeampia ja vapaampia elämään ja kokemaan, sekä vaikuttamaan kansakuntamme tilaan.

Onko näin, että tietynlainen pessimismi on yhteydessä muihin kulttuurillisiin tai kansallisiin piirteisiin, kuten sinisilmäisyyteen, nöyryyteen tai kuuliaisuuteen? 1990-luvulla kulttuuritutkijat ovat ihmetelleet suomalaisten pessimististä suhtautumista omaan historiaansa, vaikka tuolloinkin on ollut kansainvälisesti tiedossa suomalaisten ja Suomen korkea sosiaalinen, kulttuurillinen, taloudellinen ja ympäristöön liittyvä suorituskyky. On todettu, että ainoat ketkä tätä eivät olleet mahdollisesti huomanneet, olivat suomalaiset itse.

Aurinko nousee huomennakin ja Suomi ei yhdessä yössä tai vuosikymmenessäkään muutu sellaiseksi toimijaksi, josta meidän tulisi olla huolissaan tai hävetä kenenkään muun edessä. Voimme syystäkin olla ylpeitä ja ajatella positiivisemmin kansastamme. Ei myöskään ole syytä muuttaa ajattelutapaamme tai itseämme, riittää kun palautamme mieleen ne tärkeät asiat, että ketä olemme, mistä tulemme ja mitä edustamme. Tämän jälkeen myös tavoitteet, mitä haluamme tulevaisuudelta, syntyvät luonnollisemmin.

Categories
Blogi

Rasismikeskustelun ja hallitus”kriisin” syvempi luonne

Jo pitkään jatkuneessa ja täysin tekemällä tehdyssä rasismiongelmassa ja siitä johdetussa hallitus”kriisissä” on kyse kaikesta muusta kuin yleisestä ongelmallisesta ilmiöstä tai rasismin alkuperäisestä ideasta. Keskustelun, jos sitä voi siksi kutsua, ydin kulminoituu siihen, että tietyt poliitikot, toimittajat ja vaikuttajat yleistävät ja laventavat yksittäisten kommenttien kautta rasismin yleiseksi ja merkittäväksi kansalliseksi uhaksi.

Asia ei tietenkään ole näin. Rasismi ei ole yleinen kansallinen ilmiö eikä uhka millekään. Yksittäisten, kymmenien tai edes satojen (internetissä) kirjoitettujen tai lausuttujen kommenttien perusteella ei voi määrittää ilmiötä koskemaan suurempaa massaa ilman perusteellisempaa selvitystä. Näin on kuitenkin nyt tarkoituksella tehty yksittäistapausten pohjalta. Toinen asiaan liittyvä epäjohdonmukaisuus on se, että tiettyjen samojen puolueiden poliitikot kykenevät näin helposti menettämään luottamuksen sellaisten asioiden johdosta, jotka eivät liity hallituksen työskentelyyn tai toimintaan millään lailla. Toisin sanoen, aikuisilla itsenäisesti ajattelevilla ihmisillä ei uskoisi olevan mitään syytä kriisiyttää hallitustyötä, joka ei ole kunnolle edes alkanut, kommenttien perusteella, jotka eivät liity konkreettiseen tekemiseen tai toimintaan millään tavalla.

Sen sijaan on huomattavasti oudompaa, että luottamus hallitukseen tai ministereihin ei katoa silloin, kun nämä toimijat käyttävät valtaansa väärin lahjoittamalla miljardeja suomalaisten veronmaksajien rahoja pois Suomesta, kun he myyvät suomalaisia yrityksiä tai infraa ulkomaisille toimijoille, tai kun nämä henkilöt antavat entistä enemmän päätösvaltaa sellaisille ulkomaisille toimijoille, joiden toiminta ja tarkoitusperät ovat taloudellisesti, kulttuurillisesti tai yhteiskunnallisesti haitallisia Suomelle ja suomalaisille. Kuinka on mahdollista, että edellämainittu toiminta ei herätä epäluottamusta kansanedustajissa, presidentissä, ministereissä tai toimittajissa? Sitä perspektiiviä, joka liittyy muutamien henkilöiden mielipiteisiin ja toisaalta konkreettisiin poliittisiin päätöksentekoihin on mahdotonta ymmärtää, ellei ymmärrä näiden ”rasismista” mieltä pahoittavien ja hallitusta kriisiyttävien mielenmaisemaa ja agendaa.

Aiheeseen liittyy sekin merkillinen ilmiö, että rasismin määritelmää muutetaan aika ajoin dramaattisestikin. Mikä tämän toiminnan ajatus ja tarkoitus on? 1980-1990 -luvuilla rasismilla tarkoitettiin käytännössä rotuvihaa, sittemmin termiä on lavennettu käsittämään sitä, että kulttuureja tai kansoja määritellään eri arvoisiksi. Myös se, että kokee kansalaisuuden määrittelyn vaativan tiettyjä mitattavissa olevia määreitä tai kriteerejä, on rasismia. Näin ollen myös ennen hyvinkin tunnettu aforismi ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” täyttää vihapuheen tai viha-ajattelun määritelmän. Itse asiassa, pelkästään oman itsensä tai maansa suosiminen tai parempana pitäminen on näennäisesti tiedostavien tahojen mielestä rasismia tai väheksymistä jotain toiseutta kohtaan.

Tämänkaltaiseen tilanteeseen, jossa ajattelu noudattaa näin suurta epäloogisuutta ja itseinhoa, ei olisi koskaan pitänyt päätyä kehittyneessä sivistysvaltiossa. Kummallista on juurikin se, että tällainen ilmiö toteutuu edistyksellisissä sivistysvaltioissa. Ne samat ihmiset, virkamiehet tai tahot, jotka näkevät kaikessa ja kaikkialla rasismia ja jotka pyrkivät tekemään lievistä ilmiöistä suhteettoman merkittävän ilmiön, eivät toisaalta tunnu näkevän todellisissa ja konkreettisesti haitallisissa ilmiöissä ongelmaa, tai toisaalta näitä ilmiöitä ei tunnisteta lainkaan niiden ollessa käytännössä tabuja.

Lukuisia eri kansakuntiin ja kulttuureihin liitettäviä arvoja ja asenteita on mitattu vuosikymmenien aikana kansainvälisten poliittisesti riippumattomien tahojen toimesta. Luonnollisesti myös ksenofobiaa eli muukalaispelkoa on tutkittu. Lähes kaikissa tasa-arvomittauksissa Suomi on ollut Pohjoismaiden ja muutaman muun valtion kanssa positiivisessa mielessä kärjessä. Nämä tulokset on saatu aikakausina, kun tutkimuksia toteutettiin tieteen menetelmiä noudattaen ja niin sanotut ”nollatutkimukset” olivat harvemmassa. Tuskin kukaan loogisesti ajatteleva kuvittelee, että Suomi olisi kokenut lähes täydellisen päinvastaisen muutoksen, huolimatta valtavista yhteiskunnallisista ympärillä tapahtuvista muutoksista. Tätä tukee sekä kulttuuritutkijoiden että virallisten kansainvälisten tahojen näkemykset ja tutkimukset, sekä niiden ihmisten kokemukset, jotka ovat ulkomailla asuneet ja jotka objektiivisesti ja ilman arvolatausta havainnoivat maailmaa.

Taustalla on itse asiassa aivan toinen ajattelumalli ja lähtökohta. Tiettyjen ideologien on pakko nähdä rasismia. Sama koskee kriisien ja vastakkainasettelun aiheuttamista. Se on integroitu kulttuuriliberaaleihin arvoihin. Suomalaiset ovat vuosikausia koulittu näkemään milloin rasimia ja milloin epätasa-arvoa. Rasismin näkeminen kaikkialla sekä sen merkityksen laventaminen koskemaan milloin mitäkin, jopa luonnollista ja arkkityypillistä käyttäytymistä, on oire jostakin syvemmästä, jostakin mikä on psyyken pinnan alla eikä selvästi näkyvissä.

Usein rasismista eniten huutavat ihmiset eri-arvottavat ihmiset itsekin vahvasti. Esimerkiksi 100 vuotta sitten eräässä poliittisessa puolueessa oli yleinen näkemys kokea ”aitosuomalaiset” alempirotuisina, eivätkä viittaukset mongoloideihin olleet epätavallisia. Tähän ilmiöön viitaten voisi kuvitella, että tänäkin päivänä toiset kansanryhmät näkevät jotkut eriarvoisina eivätkä suostu yhteityöhän tai ole kiinnostuneita viettämään juurikaan yhteistä aikaa keskenään. Onko tässä taustalla rasismi vai luonnollinen sisäisen ja oman viiteryhmän arvostus? Niin sanottujen aitosuomalaisten kutsuminen ”junteiksi” tai ”metsäläisiksi” ei ole tänäkään päivänä tavatonta.

Kyllä edellä mainitut ja muutkin tahot tietävät, että tasa-arvo, sekä lähtökohtien että lopputuleman, on mahdoton yhtälö, aivan kuten se on kaikkialla muuallakin luonnossa ja arjessa. Useilla ihmisillä on tapana vältellä logiikkaa, biologiaa ja tiedettä, koska he pelkäävät luonnonmukaista, eriarvoistavaa todellisuutta. Ilmiöön liittyy myös eräänlainen ”hyvän ihmisen” syndrooma. Monet haluavat antaa ulospäin vaikutelman paremmuudesta ja pyhyydestä taistelemalla raivoisasti ja sokeastikin negatiivisksi miellettyjä ilmiöitä vastaan, vaikka samaan aikaan itse syyllistyisivät kyseisiin ilmiöihin.

Hallitus”kriisi” johtuu pakonomaisesta vastakkainasettelusta ja tätä ilmiötä tukee osaltaan myös suuri osa mediaa. Kyseessä on monella tasolla ilmentyvä arvoristiriita. Maailmankatsomukset ovat niin kaukana toisistaan ja vastakkainasettelun tarkoitus ja tavoite on yksinkertaisesti päästä eroon kaikesta yhteistyöstä. Samanlainen ilmiö on nähtävissä pienten lasten kohdalla, jotka suutuspäissään eivät suostu leikkimään toisten lasten kanssa. Näille ihmisille, ulkoisesti ajatus siitä, että ihmiset olisivat eriarvoisia on pahin mahdollinen, vaikka he sisäisesti ymmärtäisivätkin asian olevan näin. Hyveellisyys ja moraalin vartiointi ei voi olla ristiriidassa sen kanssa, että joku tai jokin olisikin parempi, vahvempi, heikompi, nopeampi, älykkäämpi tai mikä tahansa komparatiivilla ilmaistu asia. Kun kaiken toiminnan tulee olla tasa-arvoista ja tasavertaista, ei komparatiiveille ole tilaa.

Kaiken edellä mainitun valossa on vaikea nähdä sopuisaa yhteistyötä. Ryhmät ja arvot ovat pirstaloituneet niin suuresti eikä halua todelliselle yhteistyölle ole. Lisäksi osapuolien välillä vallitsee tarve ”voittaa” toinen, toisin sanoen kokea asetelma kulttuurilliseksi ja mentaaliseksi sotatilaksi.

Sen sijaan, että on tullut tavaksi puhua sodasta, ja rohkaista sotimaan, olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rauhasta ja yhteistyöstä. Harmi vaan, että osalle toimijoista tällainen yhteistyö ja ajattelu on hankalaa.

Categories
Blogi

Polarisaatio – ja mitä sillä tavoitellaan

Termillä ”polarisaatio” tarkoitetaan käytännössä kahtiajakoa, napaistumista. Polarisaatiosta puhuvat erityisesti ja lähes yksinomaan edistysmieliset ja muutosta ajavat virkamiehet, tutkijat, ”asiantuntijat” ja poliitikot, joiden mielestä polarisaation syy on Yhdysvaltojen ex-presidentti tai yksi suomalainen eduskuntapuolue, aivan kuten nämä kaksi tekijää olisivat ainoina maailmassa kahtiajaon syynä. Polarisaatio-termiä käytetään asiayhteyksissä, joissa taustaa ja syy-seuraussuhteita ei haluta eikä uskalleta puhutella.

Mikä kahtiajaon taustalla on ja mistä kaikki tämä Suomessa ja ulkomailla ilmenevä kahtiajako johtuu? Kyseessä on ihmisten vastareaktio kaikille vaikutuksiltaan negatiivisille ilmiöille, ”edistykselle”, muutokselle tai kehitykselle. Kansan riveistä erkaantuneet, lähinnä liberaalit virkamiehet, vallankäyttäjät ja globaaleja ilmiöitä ajavat tahot unohtavat tai eivät tahdo hyväksyä, että ihmisten ei tarvitse vastaanottaa ja suvaita kaikkia ulkoapäin pakkosyötettyjä arvoja, asenteita tai käyttäytymismalleja hymyssä suin, varsinkaan jos ja kun näistä ilmiöistä on tutkitusti ja mitatusti haittaa kansalaisille ja maalle.

Usein polarisaatiosta kärkkäiten puhuvat eivät yritä ymmärtää ilmiötä, saati ratkaista kahtiajakoa, vaan he pyrkivät aktiivisesti ja jopa valheellisesti syyttämään kansalaisia nimeämällä heitä milloin miksikin, aivan kuten väittäen ”oikeamielisesti”, että muut ajattelevat väärällä tavalla. Ei polarisaatio ole syntynyt Yhdysvaltain ex-presidentistä tai suomalaisesta ”kansallismielisestä” puolueesta. Ilmiö on vanha ja etenee yhteiskunnassa harppauksittain. Yksi kahtiajaon ja ilmiön kannalta merkittävä ajanjakso oli 2000-luvun alkupuolella, ja siitä lähtien polarisaatio on vahvistunut entisestään. Tuolloin Suomeen alettiin kohdistaa entistä enemmän ja hanakammin globaaleja aate- ja arvovirtauksia – megatrendejä.

Nämä virtaukset tuotiin mukaan politiikkaan, koululaitoksiin, populaarikulttuuriin, valtion laitoksiin sekä yritysmaailmaan yritysten arvoja ja toimintaa ohjaaviksi tekijöiksi. Mutta näillä ilmiöillä, uskomuksilla, ”ismeillä” tai ajatusmalleilla oli negatiivisia vaikutuksia eivätkä ne tuntuneet integroituvan helposti osaksi ihmisten toimintaa ja ajattelua, eivätkä täten myös osaksi yhteiskuntaa. Tarvittiin valtavia resursseja, energiaa ja tuputtamista, aivan kuten kyseessä eivät olisi olleet luonnonmukaiset ja ihmisille ominaistyypilliset ilmiöt. Mikäli olisi toisin, megatrendien läpiviemiseksi ei olisi tarvittu nähdä näin valtavaa vaivaa eikä niihin liittyen nähtäisi tämänkaltaista oireilua ihmisten ja yhteiskunnan taholta.

Kahtiajako tulee kasvamaan entisestään, eikä sitä estä niin kutsuttujen yhteiskunnallisesti valveutuneiden ja näennäisesti vastuullisesti ajattelevien ihmisten pöyristyminen. Tämä syyttely, oli se tahallista tai tahatonta, ainoastaan ruokkii polarisaatiota. Kaikki väkisin ajetut tekijät ja ilmiöt, jotka pirstaloittavat yhteiskuntaamme entisestään, luovat riskin entistä suuremmalle polarisaatiolle ja arvoristiriidoille. Tämä puolestaan heikentää yhteiskunnan vapautta, toimintakykyä ja ihmisten hyvinvointia.

Oleelliset kysymykset kuuluvat, että kuka näitä haitallisia ja kahtiajakavia ilmiöitä ajaa yhteiskuntaamme ja miksi? Jos ja kun nämä uudet ilmiöt ja virtaukset, muutokset yms. hyödyttävät vain pientä osaa kansasta, miksi ne ajetaan koskemaan kaikkia? Näitä kysymyksiä soisimme kaikkien suomalaisten miettivän tosissaan, jos ja kun haluamme vielä joskus yhdistyä yhdeksi yhtenäiseksi kansakunnaksi.

Categories
Blogi

Suomi tarvitsee johtajan, joka ymmärtää perinteiden ja identiteetin tärkeyden

Viime aikoina suomalaiset ”asiantuntijat” ja virkamiehet ovat edelleen puhuneet muutoksesta ja uudistavasta johtamisesta. Nämä ovat korulauseita, jotka eivät enempää avaamatta kerro yhteiskunnan johtamisesta. Tuntuu siltä, että viimeiset 10 vuotta ns. akateemisissa piireissä ja ”asiantuntijoiden” keskuudessa on puhuttu uudistavasta johtamisesta, muutoksesta ja muutosjohtamisesta, mutta mikä on se lähtökohta, johon suhteessa halutaan tai tarvitaan ”uudistavaa” johtamista? Onko se viisi tai kymmenen vuotta sitten jo tapahtunut uudistus tai muutos vai mikä?

Päinvastoin, Suomi tarvitsee entistä enemmän valtion ja yhteiskunnan tasolla perinteistä johtamista, staattista johtamista ja ns. ”identiteettijohtamista”. Suomen ei tarvitse sopeutua kaikkiin ulkoapäin ajettuihin muutoksiin tai ilmiöihin, jotka tuntuvat uusiutuvan jatkuvasti ja aiheuttavan entistä enemmän epätietoisuutta ja epävarmuutta kansan keskuudessa. Vain silloin kun maamme on juurtunut ja maadoittunut hyvin, voimme kohdata ja tarkastella näitä paljon puhuttuja muutoksia ja niiden vaikutuksia maahamme.

”Asiantuntijoiden” ja muutosta ajavien agenttien puheista voisi saada kuvan, että muutos olisi joku luonnonilmiö, johon Suomella tai suomalaisilla ei ole mitään sanottavaa. Asia ei missään tapauksessa ole näin, vaan valtion johtajien ja virkamiesten tulee vastuullisesti punnita, onko muutoksesta ja kehityksestä hyötyä vai haittaa suurelle osalle kansaa. Usein tuntuu olevan niin, että ”muutos” hyödyttää vain pienen pientä osaa kansasta, mutta samaan aikaan vaikutus on kielteinen isolle massalle.

2000-luvun aikana meillä on ollut maassamme päättäjiä, jotka avoimesti myöntävät, että perinteet ja kansallinen identiteetti eivät merkitse heille mitään. Voi lisäksi pohtia, kuinka moni muu valtiojohtaja lisäksi ajattelee näin, vaikka ei ole ääneen sitä todennut. Tekoja ja lausuntoja kun tarkastelee, voisi kuvitella määrän olevan aika suuri. Kysymys kuuluu, miksi nämä henkilöt ovat vastuullisissa asemissa ja ajavatko he suomalaisten etua vai ulkomaisten globaalien toimijoiden etua. Nuo kaksi ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa keskenään.

Suomi ei tarvitse yhdessäkään asiassa apua tai neuvoja idältä, länneltä, EU:sta tai Afrikasta. Ei ympäristö- eikä ilmastopolitiikan suhteen, ei varsinkaan metsien ennallistamisessa, ei energiapolitiikassa, ei maahanmuutossa, ei sukupuoli-identiteetin määrittelyssä, ei sodankäynnissä, ei myöskään siinä, kenen kanssa käymme kauppaa. Kaiken tämän ja tuhansia muita asioita olemme osanneet tehdä tavalla, joka on saanut kansan kaikkine vähemmistöineen kukoistamaan. Siihen ei ole tarvittu muutosta toisensa jälkeen tai uudistavaa johtamista, vaan kansallista ylpeyttä, perinteistä osaamista ja rohkeutta sekä vahvaa selkärankaa sen suhteen mitä olemme, mistä tulemme ja mikä on paikkamme maana muiden valtioiden joukossa. Johtaja, joka ei tätä halua ymmärtää, ei ansaitse johtaa tätä maata.

Categories
Blogi

Suomen ”demokratia” – 15+ vuotta maailmanparantamista

Erityisesti nykyajan politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua vaivaa sellainen tauti, että todellisten ongelmien ja ratkaisujen sijaan poliitikot ja media pyrkivät miltei pakonomaisesti tehtailemaan näennäisiä ongelmia. Mutta näiden todellisten ongelmien tai kehitysideoiden rinnalla nämä keinotekoiset ongelmat ja kriisit ovat täysin epäoleellisia. Tällainen käyttäytyminen kuuluu arvoliberalismin ytimeen. Koska liberalismi voitti jo suuret haastajat eli nationalismin, fasismin ja perinteisen kommunismin, tarvitsee se välttämättä keinotekoisia epäaitoja ongelmia, joista vapautua. Näitä epäaitoja ongelmia ovat sivistyneissä tasa-arvoisissa länsimaissa esimerkiksi sukupuoli-identiteettiin liittyvät kriisit, rasismi, väitetty kaiken kattava epätasa-arvo, patriarkka, toksinen maskuliinisuus, ilmastokriisi, ”oma maa ensin” -ajattelu sekä lukuisat muut median tai ”asiantuntijoiden” esittämät asiat, jotka eivät todellisuudessa ole ongelmia eivätkä asioita, joista suomalaisten tulisi ottaa vastuu.

Suomi on useita vuosikymmeniä ollut lukuisissa kansainvälisissä tutkimuksissa vastuullisuuden, tasa-arvon, demokratian ja lehdistönvapauden suhteen eri mittareilla maailman kärkimaita. Suomi on saanut niin paljon positiivista palautetta sosiaalisten, taloudellisten ja ympäristöön liittyvien asioiden suhteen, että suomalaisten on vaikea edes käsittää sitä, millainen kärkimaa Suomi todellisuudessa on ollut. Luuleeko yksikään järkevä aikuinen tai maailmaa nähnyt henkilö, että yhtäkkiä 15+ vuoden aikana Suomesta ja suomalaisista olisi tullut täysin päinvastaisia?

Suomessa rasismista ollaan irtisanouduttu säännöllisen epäsäännöllisesti jo suunnilleen 15 vuoden ajan. Saman ajan keskenään samanhenkiset, eli ”oikeamieliset”, ovat vannoneet tasa-arvon ja ties minkä arvokkaalta ja trendikkäältä kuulostavan termin nimeen, aivan kuin korostaen omaa pyhyyttään. Yhtälailla nämä ”oikeamieliset” epäonnistuvat ymmärtämään, että sekä lähtökohtien että lopputulemien tasa-arvo ovat mahdottomuuksia niin yhteiskunnallisella tasolla kuin heidän henkilökohtaisessa elämässä. Aivan kuin he pelkäisivät toisenlaisia näkemyksiä tai eivät suvaitsisi muita kuin yhdenlaisia mielipiteitä, etenkään silloin kun nämä näkemykset ja arvot edustavat traditionalismia, korostavat luonnonmukaisia identiteettejä tai ”oma maa mansikka, muu maa mustikka” -ajattelua.

Se, että joku yksittäinen poliitikko tai henkilö ei hyväksy toisen henkilön näkemyksiä, sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä minkään kanssa. Silloin kannattaa ehkä itse opetella suvaitsevaisuutta, koska jokaisen mielipiteet ja arvot ovat yhtä tärkeitä ja tasa-arvoisia.

Kyseessä on ilmiö, jossa globaalin agendan mukaan ”väärinajattelevat” suljetaan ulos ja tuomitaan samoista asioista kerta toisensa jälkeen. Mutta tämä ei riitä ”oikeamielisille”, eikä tule koskaan riittämäänkään. Samat tahot puhuvat korulauseita siitä, kuinka vastakkainasettelun tulisi olla ohi. Vastakkain tässä asetelmassa ovat globalistinen, suhteellisesti ajatteleva liberaali maailmankuva sekä sosiaali- ja luonnontieteellinen, perinteisempään maailmanjärjestykseen perustuva näkemys, joskaan tätä jälkimmäistä ei kunnolla tai kokonaisuudessaan esiinny politiikassa. Mikäli esiintyisi, niin suurimmalta osalta ajan henkeä käsitteleviltä ilmiöiltä olisi pudotettu pohja pois jo hyvän aikaa sitten.

Näyttää siltä, että suuri osa poliitikoista ei halua käsitellä todellisia ongelmia ja kehityskohteita. Kenties näiden asioiden kohtaaminen osoittaisi kuinka rikkinäinen tai erheellinen tämä ”oikeamielisten” maailmankuva on. Sen sijaan nämä tahot asemoivat itsensä tuomareiksi ja tekevät kaikkensa, että yhteiskuntaamme saataisiin yksi ainoa arvomaailma, vaikka se perustuisi lähtökohdiltaan humpuukiin. ”Oikeamieliset” haluavat vapautua perinteisemmin ja järjellä ajattelevista ihmisistä sulkemalla heidät ulos keskustelusta ja päätöksenteosta. Eivät nämä ”arvosoturit” halua loogista, kaikkia kunnioittavaa keskustelua eivätkä varsinkaan löytää yhteistä ratkaisua. Tämä on huomattu ainakin 15 vuoden ajan nykyisessä viitekehyksessään ja tämä on nähtävissä jokaisen meille tuotetun megatrendin, ilmiön tai ”kriisin” kohdalla.

Categories
Blogi

“Maalittaminen” ja sen epämääräinen käyttö yhteiskunnassa

”Maalittaminen” on vaikeasti käsiteltävissä oleva uusiotermi. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, tuntuu riippuvan tilanteesta ja käyttäjistä, mutta kaiketi termin käyttäjänä ovat tahot ja osapuolet, jotka eivät pidä heihin kohdistuvasta kritiikistä. Viime viikkoina mediassa eri ”asiantuntijat” tai jollain tapaa aiheeseen vihkiytyneet tahot ovat todenneet, että maalittaminen on uhka median sananvapaudelle, jos esimerkiksi toimittajat eivät uskalla kirjoittaa tekstejään ilman pelkoa siitä, että tulisivat organisoidun ja vihaisen kritiikin kohteeksi.

Ensimmäisenä on tietysti pohdittava, että missä menee asiallisen, kriittisen palautteen ja vihaisen sisällön ero. Ja kuka tämän määrittelee. Suomen laissa on jo kauan ollut määritelmä ”kunnianloukkaus”. Tälle termille on luotu raamit ja tarvittaessa virkavalta tutkii, onko joku henkilö syyllistynyt toisen henkilön kunnian loukkaamiseen. Toiseksi olisi syytä pystyä osoittamaan, että kyseessä on organisoitu ja suunniteltu viestikampanja, eikä toisistaan tietämätön joukko kansalaisia, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan toimittajien tai ”asiantuntijoiden” argumentit.

Entäpä onko boikotointi ”maalittamista”? Siinähän joku taho kollektiivisesti rohkaisee toimijoita tekoihin, ei pelkästään tyydy kritisoimaan tiettyä toimijaa sanoin tai kirjoituksin.

Onko mediassa nähtävissä esimerkkejä, joissa selkeästi kävisi ilmi ”maalittamisen” kriteerit, jotta tavallinen kansalainen ymmärtää millaisesta ilmiöstä on kyse? Ei riitä, että aiheesta puhutaan ja käydään keskustelua samanmielisten kanssa ilman, että ulkopuolinen ymmärtää selkeästi asian laidan.

Keskustelua käydessä on syytä muistaa, että kansalaisen oikeus esittää asiansa tulee aina olla suurempi kuin vastaanottajan oikeus loukkantua siitä. Mikäli näin ei olisi, mitään keskustelua mistään aiheesta ei koskaan voitaisi käydä. Uhkailut ja kunnianloukkaus ovat asia erikseen, mutta näiden ilmiöiden kohdalla tuskin velloo samankaltainen savuverho kuin ”maalittamisen” kohdalla. Tällä hetkellä vaikuttaa ainakin osittain siltä, että termin luonne, kriteeristö ja käyttötarkoitus eivät ole yleisellä tasolla selviä, vaan ”maalittaminen” on ikäänkuin ujutettu osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja liberaalien vallankäyttöä. Toisin sanoen ”maalittaminen” liittyy yhteiskunnan kahtiajakautumiseen ja arvotaisteluun, jossa niin sanotut ”oikeamieliset” pyrkivät sanelemaan keskustelun ja kritiikin säännöt.

Huomattavasti tärkeämpi kysymys demokratian ja ”totuuden” suhteen on se, että ovatko median ja ”asiantuntijoiden” sananvapaudesta huolissaan olevat tahot yhtä lailla huolissaan siitä, että media tai virkamiehet kertovat kohderyhmälleen asioiden todellisen laidan ilman, että jättävät merkittävää tietoa tarkoituksella tai huolimattomuudesta johtuen kertomatta, tai soveltavatko ja esittävätkö nämä eri tahot ns. objektiivista tietoa subjektiivisesti.