Jo pitkään jatkuneessa ja täysin tekemällä tehdyssä rasismiongelmassa ja siitä johdetussa hallitus”kriisissä” on kyse kaikesta muusta kuin yleisestä ongelmallisesta ilmiöstä tai rasismin alkuperäisestä ideasta. Keskustelun, jos sitä voi siksi kutsua, ydin kulminoituu siihen, että tietyt poliitikot, toimittajat ja vaikuttajat yleistävät ja laventavat yksittäisten kommenttien kautta rasismin yleiseksi ja merkittäväksi kansalliseksi uhaksi.

Asia ei tietenkään ole näin. Rasismi ei ole yleinen kansallinen ilmiö eikä uhka millekään. Yksittäisten, kymmenien tai edes satojen (internetissä) kirjoitettujen tai lausuttujen kommenttien perusteella ei voi määrittää ilmiötä koskemaan suurempaa massaa ilman perusteellisempaa selvitystä. Näin on kuitenkin nyt tarkoituksella tehty yksittäistapausten pohjalta. Toinen asiaan liittyvä epäjohdonmukaisuus on se, että tiettyjen samojen puolueiden poliitikot kykenevät näin helposti menettämään luottamuksen sellaisten asioiden johdosta, jotka eivät liity hallituksen työskentelyyn tai toimintaan millään lailla. Toisin sanoen, aikuisilla itsenäisesti ajattelevilla ihmisillä ei uskoisi olevan mitään syytä kriisiyttää hallitustyötä, joka ei ole kunnolle edes alkanut, kommenttien perusteella, jotka eivät liity konkreettiseen tekemiseen tai toimintaan millään tavalla.

Sen sijaan on huomattavasti oudompaa, että luottamus hallitukseen tai ministereihin ei katoa silloin, kun nämä toimijat käyttävät valtaansa väärin lahjoittamalla miljardeja suomalaisten veronmaksajien rahoja pois Suomesta, kun he myyvät suomalaisia yrityksiä tai infraa ulkomaisille toimijoille, tai kun nämä henkilöt antavat entistä enemmän päätösvaltaa sellaisille ulkomaisille toimijoille, joiden toiminta ja tarkoitusperät ovat taloudellisesti, kulttuurillisesti tai yhteiskunnallisesti haitallisia Suomelle ja suomalaisille. Kuinka on mahdollista, että edellämainittu toiminta ei herätä epäluottamusta kansanedustajissa, presidentissä, ministereissä tai toimittajissa? Sitä perspektiiviä, joka liittyy muutamien henkilöiden mielipiteisiin ja toisaalta konkreettisiin poliittisiin päätöksentekoihin on mahdotonta ymmärtää, ellei ymmärrä näiden ”rasismista” mieltä pahoittavien ja hallitusta kriisiyttävien mielenmaisemaa ja agendaa.

Aiheeseen liittyy sekin merkillinen ilmiö, että rasismin määritelmää muutetaan aika ajoin dramaattisestikin. Mikä tämän toiminnan ajatus ja tarkoitus on? 1980-1990 -luvuilla rasismilla tarkoitettiin käytännössä rotuvihaa, sittemmin termiä on lavennettu käsittämään sitä, että kulttuureja tai kansoja määritellään eri arvoisiksi. Myös se, että kokee kansalaisuuden määrittelyn vaativan tiettyjä mitattavissa olevia määreitä tai kriteerejä, on rasismia. Näin ollen myös ennen hyvinkin tunnettu aforismi ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka” täyttää vihapuheen tai viha-ajattelun määritelmän. Itse asiassa, pelkästään oman itsensä tai maansa suosiminen tai parempana pitäminen on näennäisesti tiedostavien tahojen mielestä rasismia tai väheksymistä jotain toiseutta kohtaan.

Tämänkaltaiseen tilanteeseen, jossa ajattelu noudattaa näin suurta epäloogisuutta ja itseinhoa, ei olisi koskaan pitänyt päätyä kehittyneessä sivistysvaltiossa. Kummallista on juurikin se, että tällainen ilmiö toteutuu edistyksellisissä sivistysvaltioissa. Ne samat ihmiset, virkamiehet tai tahot, jotka näkevät kaikessa ja kaikkialla rasismia ja jotka pyrkivät tekemään lievistä ilmiöistä suhteettoman merkittävän ilmiön, eivät toisaalta tunnu näkevän todellisissa ja konkreettisesti haitallisissa ilmiöissä ongelmaa, tai toisaalta näitä ilmiöitä ei tunnisteta lainkaan niiden ollessa käytännössä tabuja.

Lukuisia eri kansakuntiin ja kulttuureihin liitettäviä arvoja ja asenteita on mitattu vuosikymmenien aikana kansainvälisten poliittisesti riippumattomien tahojen toimesta. Luonnollisesti myös ksenofobiaa eli muukalaispelkoa on tutkittu. Lähes kaikissa tasa-arvomittauksissa Suomi on ollut Pohjoismaiden ja muutaman muun valtion kanssa positiivisessa mielessä kärjessä. Nämä tulokset on saatu aikakausina, kun tutkimuksia toteutettiin tieteen menetelmiä noudattaen ja niin sanotut ”nollatutkimukset” olivat harvemmassa. Tuskin kukaan loogisesti ajatteleva kuvittelee, että Suomi olisi kokenut lähes täydellisen päinvastaisen muutoksen, huolimatta valtavista yhteiskunnallisista ympärillä tapahtuvista muutoksista. Tätä tukee sekä kulttuuritutkijoiden että virallisten kansainvälisten tahojen näkemykset ja tutkimukset, sekä niiden ihmisten kokemukset, jotka ovat ulkomailla asuneet ja jotka objektiivisesti ja ilman arvolatausta havainnoivat maailmaa.

Taustalla on itse asiassa aivan toinen ajattelumalli ja lähtökohta. Tiettyjen ideologien on pakko nähdä rasismia. Sama koskee kriisien ja vastakkainasettelun aiheuttamista. Se on integroitu kulttuuriliberaaleihin arvoihin. Suomalaiset ovat vuosikausia koulittu näkemään milloin rasimia ja milloin epätasa-arvoa. Rasismin näkeminen kaikkialla sekä sen merkityksen laventaminen koskemaan milloin mitäkin, jopa luonnollista ja arkkityypillistä käyttäytymistä, on oire jostakin syvemmästä, jostakin mikä on psyyken pinnan alla eikä selvästi näkyvissä.

Usein rasismista eniten huutavat ihmiset eri-arvottavat ihmiset itsekin vahvasti. Esimerkiksi 100 vuotta sitten eräässä poliittisessa puolueessa oli yleinen näkemys kokea ”aitosuomalaiset” alempirotuisina, eivätkä viittaukset mongoloideihin olleet epätavallisia. Tähän ilmiöön viitaten voisi kuvitella, että tänäkin päivänä toiset kansanryhmät näkevät jotkut eriarvoisina eivätkä suostu yhteityöhän tai ole kiinnostuneita viettämään juurikaan yhteistä aikaa keskenään. Onko tässä taustalla rasismi vai luonnollinen sisäisen ja oman viiteryhmän arvostus? Niin sanottujen aitosuomalaisten kutsuminen ”junteiksi” tai ”metsäläisiksi” ei ole tänäkään päivänä tavatonta.

Kyllä edellä mainitut ja muutkin tahot tietävät, että tasa-arvo, sekä lähtökohtien että lopputuleman, on mahdoton yhtälö, aivan kuten se on kaikkialla muuallakin luonnossa ja arjessa. Useilla ihmisillä on tapana vältellä logiikkaa, biologiaa ja tiedettä, koska he pelkäävät luonnonmukaista, eriarvoistavaa todellisuutta. Ilmiöön liittyy myös eräänlainen ”hyvän ihmisen” syndrooma. Monet haluavat antaa ulospäin vaikutelman paremmuudesta ja pyhyydestä taistelemalla raivoisasti ja sokeastikin negatiivisksi miellettyjä ilmiöitä vastaan, vaikka samaan aikaan itse syyllistyisivät kyseisiin ilmiöihin.

Hallitus”kriisi” johtuu pakonomaisesta vastakkainasettelusta ja tätä ilmiötä tukee osaltaan myös suuri osa mediaa. Kyseessä on monella tasolla ilmentyvä arvoristiriita. Maailmankatsomukset ovat niin kaukana toisistaan ja vastakkainasettelun tarkoitus ja tavoite on yksinkertaisesti päästä eroon kaikesta yhteistyöstä. Samanlainen ilmiö on nähtävissä pienten lasten kohdalla, jotka suutuspäissään eivät suostu leikkimään toisten lasten kanssa. Näille ihmisille, ulkoisesti ajatus siitä, että ihmiset olisivat eriarvoisia on pahin mahdollinen, vaikka he sisäisesti ymmärtäisivätkin asian olevan näin. Hyveellisyys ja moraalin vartiointi ei voi olla ristiriidassa sen kanssa, että joku tai jokin olisikin parempi, vahvempi, heikompi, nopeampi, älykkäämpi tai mikä tahansa komparatiivilla ilmaistu asia. Kun kaiken toiminnan tulee olla tasa-arvoista ja tasavertaista, ei komparatiiveille ole tilaa.

Kaiken edellä mainitun valossa on vaikea nähdä sopuisaa yhteistyötä. Ryhmät ja arvot ovat pirstaloituneet niin suuresti eikä halua todelliselle yhteistyölle ole. Lisäksi osapuolien välillä vallitsee tarve ”voittaa” toinen, toisin sanoen kokea asetelma kulttuurilliseksi ja mentaaliseksi sotatilaksi.

Sen sijaan, että on tullut tavaksi puhua sodasta, ja rohkaista sotimaan, olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rauhasta ja yhteistyöstä. Harmi vaan, että osalle toimijoista tällainen yhteistyö ja ajattelu on hankalaa.