OSA 3. SOTAVUODET JA JÄLLEENRAKENNUKSEN AIKA

1940- ja 1950-luku

YLEISTÄ / TAUSTAA

Suomi oli rakentanut nuorta valtiotaan itsenäistymisen jälkeen suomalaisten hyvinvointia ajatellen koko 1920- ja 1930-luvun. Kommunismi oli yrittänyt nostaa päätään myös Suomessa, mutta erityisesti aktiivisen Lapuan liikkeen ja sen seuraajien johdosta, kommunismi oli saatu laittomaksi.

Sodat hallitsivat 1940-luvun alkupuoliskoa, vuosikymmenen loppupuolisko oli sodan jälkipyykin pesemistä ja vaaran vuosien aikaa. Poliittiseen päätöksentekoon vaikutti Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista Suomessa vuosina 1944–1947 valvonut Liittoutuneiden valvontakomissio.

1950-luvulla Suomi kaupungistui, vaurastui ja teollistui ripeää tahtia. Yhteydet ulkomaille lisääntyivät. Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus muutti Suomen ilmettä merkittävästi.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisen yhteiskunnan ensisijaisia tehtäviä olivat rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen.

Lopullisesti niin sanottu pula-aika oli ohi 1954, jolloin lopetettiin kahvin säännöstely. Säännöstelytalouden rakenteista päästiin eroon kuitenkin vasta Paasikiven presidenttikauden lopussa. Siirtyminen pula-ajasta kulutusyhteiskuntaan tapahtui verraten nopeasti. Kulutustavaramarkkinat laajenivat ennennäkemätöntä vauhtia, ja kansalaisista tuli “kuluttajia”.

Suorastaan legendaarisen jälkimaineen on saanut vuosi 1952. Tuolloin järjestettiin Helsingin kesäolympialaiset ja Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta Neuvostoliittoon syyskuussa 1952.

Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi joulukuussa 1955.

TALVISOTA

30.11.1939 – 13.3.1940

Talvisota oli 30.11.1939 – 13.3.1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä käyty sota. Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen ilman sodanjulistusta, ja sota päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen. Kansainliitto tuomitsi hyökkäyksen ja erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään 14. joulukuuta 1939.

Sota on tunnettu erityisen vaikeista talviolosuhteista (talvi 1939–1940 oli vuosisadan kylmimpiä), puna-armeijan valtavista miestappioista, suomalaisten mottitaktiikasta sekä ”talvisodan hengestä”. Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle noin kymmenesosan maa-alueistaan ja neljänneksi suurimman kaupunkinsa Viipurin.

Suomalaisten tappiot talvisodassa olivat noin 26.600 sotatoimissa kuollutta ja noin tuhat siviiliä. Haavoittuneita oli noin 43.500. Neuvostoliitto ilmoitti sodan jälkeen tappioikseen noin 48.700 kaatunutta ja noin 158.800 haavoittunutta, mutta nykyään tiedetään varmuudella näiden lukujen olevan aivan liian pieniä.

Kotinsa menetti noin 430.000 suomalaista eli noin 12 % koko väestöstä. Kotinsa menettäneille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta Suomesta säätämällä pika-asutuslaki. Sodan jälkeen perustettu Karjalan Liitto pyrki puolustamaan karjalaisevakkojen etuja.

Talvisota toi esille kansakunnan henkisten voimavarojen merkityksen sodankäynnissä. Sodan jälkeen Suomen kansa oli sisäisesti yhtenäisempi kuin koskaan aiemmin maan siihenastisessa historiassa. Suomalaisille talvisota oli lähinnä puolustuksellinen sota, mutta alue- ja henkilömenetykset nostattivat hyökkäysmielialaa. Suomessa jo aiemmin vallalla olleet epäluulot Neuvostoliittoa kohtaan kärjistyivät “ryssävihaksi”, jossa kaikki Neuvostoliiton toimet tulkittiin negatiivisesti. Talvisodan synnyttämä revanssihenki oli osaltaan viemässä Suomea jatkosotaan.

VÄLIRAUHA

13.3.1940 – 25.6.2941

Välirauha on Suomen historian ajanjakso talvisodan päättäneestä Moskovan rauhasta, 13.3.1940, jatkosodan alkuun, 25.6.1941. Kyseistä aikaa leimasi epävakaa maailmanpoliittinen tilanne sekä yleisesti Euroopassa että erityisesti Baltian maissa ja Neuvostoliiton Suomeen kohdistama ajoittainen poliittinen painostus.

Suomalaiset kommunistit perustivat toukokuussa 1940 Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran. Seuran ympärillä tapahtuneet levottomuudet ja Baltian miehitys kesällä loivat käsityksen, että seura oli vain peitejärjestö, joka oli luotu Neuvostoliiton solutuskanavaksi ja ns. viidenneksi kolonnaksi. Tilanne kärjistyi edelleen syksyllä ja joulukuussa 1940 Suomen hallitus lakkautti seuran.

Kun kevättalvella 1941 laajemmallekin yleisölle selvisi Saksan ja Neuvostoliiton välirikko, alettiin unelmoida luovutettujen alueiden takaisin saamisesta. Loppukeväästä 1941 presidentti Ryti, hallituksen sisäpiiri ja korkein sotilasjohto saivat tällöin lopullisen vahvistuksen siitä, että Saksa tukisi sotilaallisesti Suomea siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi maahan. Ensimmäinen jatkosotaa ennakoiva sotilaallinen tapahtuma alkoi 8.6.1941, kun saksalaiset joukot aloittivat siirtymisen Norjasta Lappiin. Kauttakulkusopimuksen suojassa Saksa keskitti kesäkuun alussa Rovaniemen seudulle noin 40.000 sotilasta. Norjasta rahdattiin laivoilla kaksi divisioonaa Pohjanmaan satamiin. Pohjois-Norjasta siirtyi 7.6. SS-taisteluryhmä Nord rajan yli kohti etelää. Saksalaisten kanssa tehtyjen yhteistyösuunnitelmien mukaisesti Suomen tuli suorittaa liikekannallepano. Hallitus hyväksyi liikekannallepanon ja Mannerheim määräsi varsinaiseksi suorituspäivämääräksi 17.6.

Kyösti Kallio luopui presidentin virasta terveydellisiin syihin vedoten joulukuussa 1940. Uudeksi presidentiksi valittiin Risto Ryti, joka toimi virassaan 1940 – 1944.

JATKOSOTA

25.6.1941 – 19.9.1944

Jatkosota käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25.6.1941 – 19.9.1944 Neuvostoliiton Suomen pommituksista Moskovan välirauhaan. Suomi ei ollut lain mukaan Saksan liittolainen, sillä mitään liittosopimusta ei ollut. Sen sijaan käytännössä Suomi oli Saksan liittolainen, koska se antoi aluettaan Saksan käyttöön, alisti joukkojaan Saksalle, sai aseapua Saksalta ja soti Saksan kanssa.

Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat 22.6.1941 kello 6.05 aamulla, jolloin Neuvostoliitto aloitti tykistötulituksen Hangon tukikohdasta suomalaisiin kohteisiin saaristossa ja mantereella sekä lentoiskut suomalaisia laivoja vastaan merellä. Samana päivänä Neuvostoliitto suoritti useita tykistöiskuja itärajalla. Tämän jälkeen samana päivänä Suomi osallistui eteläisen Suomenlahden miinoittamiseen. Saksa oli aloittanut Operaatio Barbarossan kello 3.00 ja Itä-Preussista Leningradin alueelle miinoituslentoja suorittaneet saksalaiskoneet lensivät paluumatkalla Utin lentokentälle tankkaukseen. Neuvostoliitto jatkoi ilma- ja tykistöiskuilla suomalaisiin sotilaskohteisiin Suomessa. Suomi pidättäytyi vastaamasta tuleen ja yritti vakuutella puolueettomuutta uudessa sodassa. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vältyttiinkin merkittäviltä sotatoimilta muutaman päivän ajan. 24.6.1941 Neuvostoliitto evakuoi lähetystönsä Helsingissä.

Kesäkuun 25. päivänä 1941 Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Helsinkiä, Turkua, Heinolaa ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa noin 500 lentokoneella, joista ammuttiin alas Suomen alueelle 27 konetta. Näiden pommitusten ja aiempien tapahtumien perusteella eduskunnalle antamassaan tiedonannossa hallitus oli tehnyt sen johtopäätöksen, että maa oli joutunut sotatilaan. Tämän kannanoton eduskunta hyväksyi.

Sota julistettiin 26.6.1941. Suomen armeija ja Suomessa olleet saksalaiset joukot aloittivat maahyökkäyksen. Talvisodan kokenut Suomen kansa oli harvinaisen yksimielisesti maan johdon ja menetetyn Karjalan takaisin hankkimisen takana. Uutta sotaa pidettiin talvisodan jatkosotana, joka tähtäsi kärsityn vääryyden korjaamiseen.

Jatkosodan aikana Suomi miehitti historiansa laajinta aluetta. Monet halusivat liittää Itä-Karjalan Suomeen. Perusteet olivat paitsi ideologisia ja poliittisia, myös sotilaallisia: niin sanottu kolmen kannaksen linja oli aiempaa rajaa helpompi puolustaa.

Suomen puolustusvoimat hyökkäsi Itä-Karjalaan sekä Leningradin ja Vologdan alueille aina Syvärin eteläpuolelle saakka vuonna 1941; suomalaismiehitys jatkui alueilla aina vuoteen 1944 asti.

Suomalaisten eteneminen pysähtyi Mannerheimin käskystä joulukuussa 1941, jolloin alkoi niin kutsuttu asemasotavaihe, joka kesti kaksi ja puoli vuotta. Talvisodassa menetetyt alueet eduskunta liitti 6.12. takaisin Suomeen palauttaessaan Tarton rauhan rajat.

4.6.1942 Mannerheim täytti 75 vuotta ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivä määrättiin puolustusvoimain lippujuhlapäiväksi. Helsingissä ilmoitettiin nimettävän katu hänen kunniakseen. Adolf Hitler vieraili yllättäen Mannerheimin syntymäpäivillä Immolassa Imatralla.

Rauhasta käytiin neuvotteluja läpi koko vuoden 1943, mutta sopimukseen ei päästy. Suomi vaati rauhanneuvotteluiden pohjaksi vuoden 1939 rajoja, mutta Neuvostoliitosta saatiin tieto, että Suomen edustaja on tervetullut Moskovaan neuvottelemaan, mutta Suomen ehdotukseen ei tule sisältyä sille ennen sotaa kuulumattomia alueita.

Kun Suomen uusi hallitus tiedusteli keväällä 1944 rauhanehtoja, se ei voinut niitä edelleenkään hyväksyä. Suomi hylkäsi mahdottomiksi arvioimansa rauhanehdot huhtikuussa 1944. Neuvostoliitto pyrki taivuttamaan Suomen rauhaan Helsingin suurpommituksilla (“rauhanpommitukset”) helmikuun aikana.

Neuvostoliiton suurhyökkäys kesäkuussa 1944 mursi suomalaisten etummaiset puolustuslinjat. Raskaiden torjuntataistelujen jälkeen aseet laskettiin 4.–5. syyskuuta. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19.9.1944, ja se vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947. Jatkosodan välirauhanehtoihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan.

Suomalaisten tappiot jatkosodassa olivat noin 63.200 sotatoimissa kuollutta ja noin 1.100 siviiliä. Haavoittuneita oli noin 158.000.

Suomi epäonnistui talvisodassa menetettyjen alueiden takaisin saamisessa ja Itä-Karjalan valloittamisessa, mutta säilytti itsenäisyytensä. Rauhanteossa Suomi menetti Petsamon ja vuokrasi Porkkalan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi ja maksoi mittavat sotakorvaukset. Lisäksi Suomessa kommunistien toiminta laillistettiin. Myöhemmässä ulkopolitiikassaan Suomi joutui ottamaan tarkkaan huomioon Neuvostoliiton edut, ja maiden välille solmittiin YYA-sopimus 1948.

LAPIN SOTA

15.9.1944 – 27.4.1945

4.9.1944 sovittuihin jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta. Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen.

Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle.

Saksalaisten poltetun maan taktiikka tarkoitti sitä, että sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9.500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2.800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3.700 kilometriä.

Lapin sodassa hävitettiin noin 18.000 rakennusta. Suurin tuho tehtiin Lapin läänissä, jossa tuhottiin kaikkiaan noin 14.900 rakennusta, arviolta 40–46 % koko läänin rakennuskannasta. Taajamista pahiten tuhoutui Savukoski, jonka rakennuksista hävitettiin 95 %. Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista tuhottiin 90 %. Sodankylän, Kolarin, Turtolan (nykyisin Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä. Oulun läänissä tuhoutui noin 3.100 rakennusta, pahiten kärsi Kuusamo, jonka rakennuskannasta hävisi 65 %.

Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina ja 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi) sekä 2.904 haavoittui. Saksalaisten tappiot olivat lähes 1.000 kaatunutta, yli 2.000 haavoittunutta sekä 1.300 vangiksi joutunutta. Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliittoon, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945.

SOTIEN VAIKUTUS SUOMALAISEEN YHTEISKUNTAAN

Sotien aikana elämää pyrittiin jatkamaan mahdollisemman normaalisti kotirintamalla. Taisteluja käytiin rintamalla ja vaikkakin Neuvostoliitto pommitti useita kaupunkeja, kuitenkin siviiliväestö kävi töissä ja harrasti. Tehtiin elokuvia ja musiikkia ja kirjoitettiin kirjoja.

Siviiliväestö auttoi sodankäynnissä monin tavoin. Ihmiset kotirintamalla tekivät mm. talkootöitä niiden perheiden puolesta, joissa miehet olivat rintamalla (peltotyöt, rakentaminen, vaatteiden valmistus).

Omavaraisuutta kehitettiin monin eri tavoin siviilien keskuudessa. Myös kaupunkilaiset hankkivat peltotilkkuja, joissa kasvatettiin perunaa, porkkanaa ja muita kasviksia.

1940-luku

Talvisodassa saavutettiin kansallinen eheytyminen, jota aikaisempina vuosina oli tavoiteltu: lähes kaikki työikäiset osallistuivat sotaan joko rintamalla tai kotirintamalla. Myös pitkään jatkunut kieliriita suomen kielen ja ruotsin kielen välillä unohtui.

Talvisodan aikaiselle henkiselle ilmastolle oli ominaista myös uskonnollisuus, joka näkyi esim. rautatieasemille kerääntyneiden ihmisten spontaanina virrenveisuuna.

Sotien aikana poikkeuksellisina aikoina valtiovalta ja eri järjestöt painottivat työn ja ennen muuta ruumiillisen työn merkitystä.

Kansalaisten tuli tuntea sosiaalista turvallisuutta, joka oli saavutettavissa lujan työn ja kristillisten arvojen noudattamisen avulla.

Kouluissa ja opetuksessa pyrittiin uudella tavalla tuomaan esiin käytännöllisyys, toiminnallisuus ja käyttökelpoiset kansalaistaidot. Opetuksen sisältö pohjautui 1930-luvun hallitsevaan kansallis-isänmaalliseen näkemykseen, joka näkyi 1940-luvulla kasvatusperiaatteena ikään kuin oikeutuksena.

1940-luvun alulla Akateemisen Karjala-Seuran kansallismielisyys juurtui helposti upseeriston, akateemisen sivistyneistön ja oppikoululaistenkin keskuuteen.

Sotien jälkimainingeissa, vuonna 1944 lakkautettiin mm. Akateeminen Karjala-Seura, Suojeluskuntalaitos sekä Lotta Svärd -järjestö Neuvostoliiton vaatimuksesta. Samaan aikaan kommunistien toiminta sallittiin ja heti tämän jälkeen rekisteröitiin Suomen Kommunistinen Puolue SKP ja pian sen jälkeen perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL.

Sekä SKP että SKDL vaativat selvimmin uudenlaisen politiikan toteuttamista ja tähän liittyen korkeassa virka-asemassa olevien oikeistolaisten henkilöiden erottamista.

Välirauhan ja Pariisissa 1947 solmitun rauhansopimuksen mukaisesti suomalaisten oli mukauduttava uuteen ulkopoliittiseen asemaansa.

Kansallinen yksimielisyys oli välttämätöntä, sillä jo yksin taloudelliset ongelmat, sotakorvausten maksaminen ja sosiaaliset kysymykset vaativat runsaasti voimavaroja.

Vaikka poliittisessa elämässä välirauhan solmimisen jälkeen syntyi jyrkkä muutos ja vaadittiin ikkunoiden avaamista toisaalta Neuvostoliittoon ja toisaalta anglosaksiseen kulttuuriin, niin esimerkiksi yliopistojen ja ylioppilaiden piirissä oli tukeutumista sotia edeltävien vuosien ihanteisiin, kansallisuuteen ja traditionalismiin.

1950-luku

Taloudellinen kasvu nopeutui 1950-luvulla ja elintason kohoamisesta kertoivat liikkeiden laajentuneet tuotevalikoimat.

Yhteiskuntatieteet alkoivat ottaa mallia luonnontieteistä ja niiden tuli suoranaisesti palvella yhteiskunnan suunnittelua. Sen sijaan humanistiset tieteet kokivat 1950-luvulta lähtien kriisin.

Aatteettomaksi syytetyllä 50-luvulla otiin kiinnostuneita Suomen historiasta. Huomattava vaikutuksensa oli Väinö Linnan romaanilla ”Tuntematon sotilas” sekä myöhemmin ilmestyneellä trilogialla ”Täällä pohjantähden alla”.

Niin sanottu Paasikivi-Kekkosen puolueettomuuslinja syntyi 1950-luvulla. Kyseessä oli esimerkki vahvasta johtamisesta ja Suomen itsenäisenä säilymisestä. Vaati taitoa ja rohkeutta taiteilla taitavasti ja diplomaattisesti suurten toimijoiden kuten Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen suuntaan.

Suomen maakuvamarkkinoinnissa keskityttiin sotien jälkeen nostamaan esiin tuhansia järviä, metsiä ja kesäistä kauneutta, sekä vanhoja kirkkoja ja linnoja, kartanoita ja maalaistaloja. Suomi muistettiin maailmalla urheilusaavutuksista, Sibeliuksen musiikista, velkojen takaisinmaksusta ja ”talvisodan ihmeestä”. Sotien jälkeen kolme ensimmäistä olivat tärkeitä tekijöitä, mutta talvisodalla ”elämöimistä” oli markkinoinnissa pakko hillitä.

1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla ulkoministeriö käytti paljon aikaa ja energiaa Suomi-kuvan luomisessa kansainvälisille markkinoille. Tilannetta hankaloitti se, että eri kohderyhmillä oli eri käsityksensä Suomesta ja näitä käsityksiä joko ylläpiti tai kumosi Suomesta kiinnostunut kansainvälinen media ja toimittajakunta. Sotien jälkeisten vuosikymmenten aikana nähtiin myös se, että vaikka ministeriö olisi halunnut korostaa tiettyjä moderneja piirteitä, kuten edistyksellistä tasa-arvoa ja korkeaa tiedeosaamista, suuri yleisö tuntui olevan kiinnostuneempi sotamenestyksestä, Kalevalasta, luonnosta ja suomalaisten ”mystisistä” kulttuuripiirteistä. Erilaisia matkailuaiheisia videoita ja opuksia tuotettiin paljon, osa niistä sai kritiikkä ja osaa kehuttiin.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Levottoman 1940-luvun aikana Suomen tasavallan presidenttinä toimi neljä henkilöä: Kyösti Kallio, 1937–1940, Risto Ryti, 1940–1944, Carl Gustaf Emil Mannerheim, 1944–1946, sekä Juho Kusti Paasikivi, 1946–1956.

Eduskuntavaalit Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdesti, vuosina 1945 ja 1948. Suurimpia puolueita olivat SDP, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet sallittiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen historiassa vuoden 1945 vaaleissa.

1950-luvulla presidentteinä toimivat Juho Kusti Paasikivi, 1946 – 1956, sekä Urho Kaleva Kekkonen, 1956 – 1982, josta tuli Suomen pitkäikäisin presidentti. Paasikivi oli sotien jälkeisen puolueettomuuslinjan eli niin kutsutun Paasikiven–Kekkosen linjan linjan luoja.

Päinvastoin kuin 2000-luvulla, presidentillä oli laajat valtaoikeudet; hänellä oli oikeus jopa eduskunnan hajottamiseen. Pääministerin valta oli huomattavasti pienempi kuin tasavallan presidentin. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan, kaikkiaan Suomessa vaikutti 1950-luvun aikana neljätoista hallitusta.

Eduskuntavaaleja järjestettiin 1950-luvulla kolme kertaa: 1951, 1954 ja 1958. Suurimpia puolueita olivat SDP, SKDL ja Maalaisliitto. Annetut äänet jakautuivat lähes tasan sosialististen ja porvarillisten puolueiden kesken.

DEMOGRAFIA (VÄESTÖ)

Suomi oli 1940-luvulla vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Suomen väkilukua tilastoitiin 1940-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Imeväiskuolleisuuden lasku jatkui sotatilasta huolimatta.

Avioliitot yleistyivät 1940-luvulla. Huippuvuonna 1946 Suomessa solmittiin lähes 50.000 liittoa. Vuoteen 1950 mennessä lähes 40 % Suomen väestöstä oli avioliitossa, kaksi vuosikymmentä aiemmin luku oli ollut 32 %. Toisen maailmansodan jälkeen myös avioerojen määrä kasvoi voimakkaasti. Kaupungeissa avioerointensiteetti oli moninkertainen maaseutuun verrattuna.

Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi noin 85.000 suomalaista. Noin 90 % kaatuneista ja kadonneista oli 20–40-vuotiaita miehiä. Talvisodan taisteluissa kuolleista noin puolet oli perheellisiä, jatkosodassa luku oli noin neljännes. Sotaorvoiksi jäi Suomessa tilastojen mukaan noin 50.000 lasta.

1950-luvulla Suomi oli runsaan neljän miljoonan ihmisen maatalousvaltainen yhteiskunta. Maaseudun väkimäärä pysytteli noin 2,7 miljoonassa, kaupunkien ja kauppaloiden väkiluku kasvoi. Siitä huolimatta suomalaiset asuivat huomattavasti tasaisemmin ympäri maata kuin myöhempinä aikoina.

Syntyvyys väheni selvästi 1940-luvun suurien ikäluokkien jälkeen, mutta pysytteli melko suurina halki vuosikymmenen. Imeväiskuolleisuus laski 1950-luvulla.

Vuonna 1950 äidinkielenään suomea puhui 91,1 prosenttia väestöstä ja ruotsia 8,6 prosenttia. Väestön koulutustaso oli melko alhainen, 93 prosenttia oli suorittanut korkeintaan kansakoulun, keskikoulun oli suorittanut 4,5 prosenttia ja ylioppilastutkinnon 2,5 prosenttia. Vuonna 1959 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 92,4 prosenttia väestöstä, ortodokseja oli puolisentoista prosenttia ja väestörekisteriin kuului noin viisi prosenttia.

TALOUSELÄMÄ

Toisen maailmansodan aikana Suomi eli valtiojohtoisessa sotataloudessa. Sodan pitkittyessä lähes kaikki tuotteet pantiin kortille, sodan jälkeen säännöstely purettiin asteittain siten, että viimeiset tuotteet vapautettiin 1950-luvulla. Suomen sosiaaliturvaa alettiin kehittää voimakkaasti 1940-luvulla.

Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti saapui Suomeen 24. helmikuuta 1946, kahvin säännöstely loppui 1954. Sokeri vapautui kortilta 1949 ja sen kulutus nousi yli kaksinkertaiseksi sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna. Säännöstelyaikaa olivat leimanneet erilaiset korviketuotteet sekä Ruotsista tapahtunut säännöstelytavaran, kuten kahvin ja sakariinin salakuljetus.

Vuonna 1946 Suomen valtio otti kansalaisilta pakkolainan, tehtiin niin sanottu setelien leikkaus. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon rasittivat taloutta, mutta toisaalta pakottivat kehittämään teollisuustuotantoa.

Suomen vienti romahti vuonna 1940, jolloin sen reaaliarvo oli 30 % edellisvuoden arvosta. Jatkosodan aikana vienti piristyi, mutta jäi selvästi pienemmäksi kuin 1930-luvulla. Koko kauppavaihto oli pienimmillään vuonna 1945, jolloin se oli vain 18,3 % vuoden 1935 tasosta. Vuonna 1946 kauppavaihto laajeni 2,7-kertaiseksi vuodesta 1945; vienti elpyi tuontia hitaammin, joten kauppataseen vajeesta muodostui krooninen ongelma. Ulkomaankauppa Neuvostoliittoon ja Britanniaan tyrehtyi sotavuosina, Saksan osuus Suomen kauppavaihdosta puolestaan oli 54 % kaudella 1941–1945. Sodan jälkeen vienti Britanniaan elpyi nopeasti, kauppasuhteet Saksaan sen sijaan olivat jonkin aikaa poikki. Ulkomaankauppa Ruotsin kanssa pysyi vakaana sodasta huolimatta. Kaupankäynti Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan ulkopuolisiin maihin oli vähäistä sotavuosina.

Vuonna 1950 Suomessa tilastoitiin 1.984.000 ammatissa toimivaa henkilöä. Elinkeinoittain he jakautuivat seuraavasti:

– Maa- ja metsätalous: 912.000

– Teollisuus: 550.000

– Kauppa: 160.000

– Liikenne: 107.000

– Palvelut: 227.000

– Tuntematon: 28.000

Vuoden 1946 työaikalain mukainen työaika oli 47 tuntia viikossa. Kesäloman pituus oli yhdestä kolmeen viikkoa ja lauantait olivat työpäiviä. Vuonna 1959 yleinen työaika lyhennettiin 45 viikoittaiseen työtuntiin, lauantait olivat edelleen työpäiviä. Elinkustannusten nopea nousu johti maaliskuussa 1956 yleislakkoon, jota kesti 19 vuorokautta. Kesäkuussa 1958 annettiin työturvallisuuslaki.

Suomen bruttokansantuote kasvoi kaudella 1946–1960 keskimäärin viisi prosenttia vuosittain. Valtionvelka laski sota-ajan huipustaan jyrkästi, ja oli 1950-luvulla noin 10–15 % bkt:sta.

Vuonna 1952 markkamääräiset setelit ja kolikot uudistettiin. Tapio Wirkkalan suunnittelema setelisarja laskettiin liikkeelle vuosikymmenen puolessa välissä, ja se oli lähes sellaisenaan käytössä kolme vuosikymmentä.

Suomen tärkeimmät kauppakumppanit olivat Neuvostoliitto ja Britannia, jälkimmäisen osuus etenkin vientimaana oli kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin 1930-luvulla. Saksan ja Ruotsin osuus kauppavaihdosta oli kasvussa. Euroopan ulkopuolisista maista kauppaa käytiin lähinnä Yhdysvaltojen kanssa, muiden maiden yhteenlaskettu osuus oli noin kymmenesosa.

LIIKENNE

Sota johti polttoainepulaan, joka puolestaan johti rautatieliikenteen lisääntymiseen. Valtionrautateiden vuoden 1940 matkustajaennätys rikottiin vasta seuraavan vuosisadan alussa. Yksityisautoilun kehitys pysähtyi sotavuosina, sillä autoja tarvittiin rintamalla. Autojen keskeiseksi voimanlähteeksi tuli puukaasutin eli häkäpönttö.

Kuorma-autojen ja linja-autojen tuonti alkoi uudelleen 1946, henkilöautoja tuotiin säännöstellen, sillä valtio halusi panostaa tuotannon tarpeisiin. Liikenneverkko oli heikossa kunnossa jo ennen sotia.

Meriliikennettä haittasivat vielä vuosia sodan jälkeen sodan aikaisista tappiosta sekä sotakorvausluovutuksista syntynyt laivakapasiteetin vajaus sekä merimiinat, joiden systemaattinen raivaustyö jatkui Suomenlahdella vuoteen 1950 ja jälkiraivauksena vuoteen 1965 asti.

Suomen liikenneverkko oli selviytynyt sotatoimista suhteellisen pienin vaurioin. Ongelmat johtuivat lähinnä vähäisestä uudistamisesta sekä kaluston vanhentuneisuudesta ja voimallisesta kulumisesta poikkeusoloissa. Suurin ongelma on rautatieverkko ja junakalusto. Kaluston uusiminen oli hankalaa, sillä suomalaisen teollisuuden resurssit menivät sotakorvauksiin ja YYA-sopimus oli vahingoittanut Suomen uskottavuutta demokraattisena länsimaana, jolloin tuonti lännestä hankaloitui.

1950-luku oli vielä höyryvetureiden valtakautta, vaikka dieselveturit tulivat alati yleisemmiksi. Rautateiden sähköistyksessä Suomi oli jälkijunassa, sillä ensimmäinen julkisen liikenteen sähkörata avattiin vasta 1960-luvun lopussa. Suomalaiset eivät olleet dieselvetureiden suhteen tuonnista riippuvaisia, vaan valmistivat itse suuren osan dieselvetureistaan.

Vuonna 1952 autojen kokonaismäärä Suomessa ylitti siihen saakka maagisena pidetyn 100.000 kappaleen rajan. Henkilöautojen määrä moninkertaistui 1950-luvulla, mutta oli vuonna 1959 edelleen melko pieni: noin 163.000 rekisteröityä henkilöautoa. Moottoripyörien määrä kymmenkertaistui, ja niitä oli 1960-luvulle tultaessa noin satatuhatta eli enemmän kuin kertaakaan sitten 2000-luvun alun.

Teiden laajamittainen päällystäminen alkoi 1950-luvulla. Vielä seuraavalla vuosikymmenellä suurin osa pääteistä oli öljysorapäällysteisiä. Lossit olivat yleisiä jopa pääteillä, viikonloppuisin ja lomakaudella molemmille rannoille syntyi pitkiä autojonoja. Kun Suomen päätieverkko modernisoitiin 1950- ja 1960-luvuilla, tarvittiin myös uusia siltoja ja lossit kävivät tarpeettomiksi. Suomen ensimmäistä moottoritietä alettiin rakentaa vuonna 1956. Nelitoistakilometrisen Tarvontien valmistuminen kesti kuusi vuotta.

Helsingin maalaiskunnan Seutulaan alettiin rakentaa lentoasemaa vuonna 1949. Aseman oli määrä valmistua vuoden 1952 olympialaisiin mennessä. Seutula eli nykyinen Helsinki-Vantaa oli Suomen ensimmäinen suihkukoneliikenteelle sopiva lentokenttä.

HYVINVOINTIYHTEISKUNTA

Niin kutsutun hyvinvointiyhteiskunnan laajamittainen rakentaminen alkoi 1950-luvulla. Eräitä uudistuksia, kuten lapsilisät, oli esitelty jo edellisellä vuosikymmenellä. Kansaneläkelaki uudistettiin vuonna 1956. Hajanaista ja sodan heikentämää sairaalaverkostoa alettiin parantaa ja yhtenäistää: Suomeen syntyi valtakunnallinen keskussairaalaverkosto. Kansanterveystyö ja työterveyshuolto kehittyivät. 1940-luvulla käyttöönotettu lastenneuvolajärjestelmä alkoi tuottaa tulosta. Tartuntatauti- ja imeväiskuolleisuus vähenivät nopeasti.

Hätäaputöitä alettiin kutsua toisen maailmansodan jälkeen työttömyystöiksi. 1950-luvulla otettiin käyttöön termi työllisyystyöt. Suomen heikkoa infrastruktuuria parannettiin suurelta osin työllisyystöinä. Maaseudulla työttömyys oli 1960-luvulle asti lähes tuntematon käsite; vaikka maatila ei kyennytkään tarjoamaan toimeentuloa, ajatusta työttömästä pientilallisesta pidettiin mahdottomana.

ARKKITEHTUURI

Eräs suomalaisen sota-ajan arkkitehtuurin merkkiteos oli vänrikki ja sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran suunnittelema miehistöpirtti (korsu) AutoK/Karhussa Uutujärvellä. Ankeista oloista ja resurssien niukkuudesta huolimatta esteettisten ja funktionaalisten ihanteiden suhteen oltiin peräänantamattomia. Kyseisestä korsusta, kuten myös erinäisistä muista vastaavista, ilmeni hyvän suunnittelun ohella suomalaisten sotamiesten, “jermujen”, vankka käsityötaito.

Jälleenrakennuskausi alkoi talvisodan jälkeen ja jatkui 1950-luvun puolelle. Asuntotuotanto painottui pientalorakentamiseen, sillä suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Arkkitehdit kehittivät lukuisia tyyppitalomalleja ja Rakennustieto-kortiston, jossa julkaistiin piirustuksia ja yksittäisiä standardeja.

Sodan jälkeen suomalaisten kaupunkien liepeille metsiin alettiin rakentaa niin kutsuttuja metsälähiöitä. Funktionalismille ominainen avoimuutta korostava ja ilmansuunnat huomioon ottava tyyli yhdistettiin lähiörakentamiseen. Energiasta ja lasista oli pulaa, joten pula-ajan kerrostaloihin rakennettiin verraten pieniä ikkunoita.

Suomi menetti Karjalan myötä merkittäviä historiallisia arkkitehtonisia kokonaisuuksia, kuten Viipurin linnan ja Valamon luostarin. Neuvostoliittolaiset tuhosivat Eliel Saarisen suunnitteleman Viipurin rautatieaseman vuonna 1941. Viipurissa oli myös merkittävää funktionalistisen kauden arkkitehtuuria, kuten Viipurin kaupunginkirjasto.

Suomalainen arkkitehtuuri sai 1950-luvulla kansainvälistä mainetta. Keveyden ja avaruuden vaikutelma hallitsivat suunnittelua. Alvar Aalto oli alan suomalainen ykkösnimi. Hänen 1950-luvun töihinsä lukeutuvat muun muassa Säynätsalon kunnantalo (1949–1952), Helsingin ydinkeskustan Rautatalo (1954) ja Helsingin Kulttuuritalo (1958).

Aikakauden muita tunnettuja arkkitehteja ovat muun muassa Aulis Blomstedt, Aarne Ervi, Viljo Revell, Osmo Sipari, Kaija Sirén ja Heikki Sirén sekä kouluarkkitehtuuristaan kuulu Jorma Järvi. Oppilaitoksia rakennettiin runsaasti, ja ne suunniteltiin avariksi ja valoisiksi. Muun muassa Helsingin yliopiston Porthania-rakennus (1957) ja Turun yliopiston Yliopistonmäen kampuksen rakennukset (1956–1959) ovat Aarne Ervin käsialaa. Jorma Järvi taas oli suunnitellut muun muassa Rovaniemen yhteislyseon (1952), Kulosaaren yhteiskoulun (1955) ja Tapiolan yhteiskoulun (1958–1960).

1950-luvun kirkkoarkkitehtuurin edustajia ovat muun muassa Bertel Liljequistin Rovaniemen kirkko (1950), Osmo Siparin Sallan kirkko (1950), Kaj Saleniuksen roomalaiskatolinen Helsingin Pyhän Marian kirkko (1954) ja Veikko Larkkaan Kauhajoen kirkko (1958). Muita merkittäviä 1950-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muun muassa Jussi Paatelan ja Olli Pöyryn Pohjois-Karjalan keskussairaala (1953) sekä Veli Valorinnan ja Eino Tuompon suunnittelema Autotalo Helsingin ydinkeskustassa (1958). Suomen korkein 1950-luvulla rakennettu tornitalo on Raahessa sijaitseva Raahen Tornitalo (1958).

1950-luvun esikaupunkialueet olivat ilmeikkäämpiä kuin kahden seuraavan vuosikymmenen elementtitalolähiöt. Erityyppiset asuinrakennukset pyrittiin mukauttamaan maisemaan ja niiden väliin jätettiin runsaasti tilaa.

Luonnonläheisen asumisen mallikaupunginosa Espoon Tapiola edusti uusinta uutta ja nousi jopa maailmanmaineeseen. Tapiolan keskustan rakennukset ovat pääosin Aarne Ervin käsialaa, mutta leimallisia ovat myös Viljo Revellin suunnittelemat ns. taskumattitalot vuosikymmenen lopulta. Aivan Tapiolan naapurissa sijaitsevan Otaniemen Teekkarikylän rakentaminen alkoi myös 1950-luvulla. Punatiilisen Teekkarikylän suunnittelussa merkittävässä roolissa ovat olleet etenkin Heikki ja Kaija Siren sekä Alvar Aalto.

MUOTOILU

Suomalaisen muotoilun maine perustuu pitkälti 1950-luvun saavutuksiin.

Kaj Franck suunnitteli päivittäiseen käyttöön astiasarjan Kilta, jonka seuraajaksi tuli Teema-sarja. Timo Sarpanevan käsialaa on muun muassa i-sarja. Tapio Wirkkalan lasiteos Kantarelli (1946) herätti huomiota Milanon triennaalissa 1951 ja Antti Nurmesniemi suunnitteli Pehtoori-kahvipannunsa vuonna 1957. Saara Hopea menestyi Milanon triennaaleissa lasiteoksillaan.

Armi Ratia perusti tekstiili- ja vaatetusalan yrityksen Marimekon vuonna 1951. Yhdessä Maija Isolan kanssa hän loi hehkuviin väreihin ja raitoihin perustuvan linjansa.

ASUMINEN

Suomalaiset menettivät sotien seurauksena noin 125.000 asuntoa. Siten 1940-luvulla Suomessa vallitsi ennennäkemätön asuntopula, jonka johdosta asuntoja alkoivat yksityisten lisäksi rakennuttaa kunnat ja aatteelliset tahot. Valtion asuntotuotantotoimikunta eli Arava perustettiin 1949 rahoittamaan asuntorakentamista halpakorkoisin lainoin. Rakennetut asunnot olivat pieniä, mutta niiden varustetaso pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi. Astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin 1948.

Aikakauden pääsääntoiseksi pientalotyypiksi muodostui puolitoistakerroksinen harjakattoinen ja lautaverhoiltu tyyppitalo, jota alettiin kutsua rintamamiestaloksi. Talotyyppi oli erittäin suosittu sekä esikaupunkialueilla että maaseudulla.

Kaupunkien liepeille alkoi kohota lähiöitä, ensimmäisiä olivat Herttoniemi ja Maunula Helsingissä. Lähiöasunnot olivat usein pienempiä kuin vanhojen kaupunginosien asunnot.

Sähkö, viemäröinti ja vesijohto yleistyivät vähitellen. Ne olivat taasen edellytys pesukoneiden ja muiden kodinkoneiden yleistymiselle. Ensimmäinen sähkökäyttöinen pyykinpesukone esiteltiin suomalaisille vuonna 1948. Automaattiset rumpupesukoneet esiteltiin 1950-luvun lopussa.

Jääkaappeja oli ollut Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien, mutta ne olivat vielä 1950-luvulla varsin kalliita kotitalouksille. Elintarvikkeiden kylmäsäilytykseen käytettiin kaupungeissa sisä- ja ulkoikkunan välistä kapeaa tilaa, maaseudulla taasen olivat käytössä maakellarit. 1960-luvulle tultaessa useimmissa suomalaistalouksissa ei edelleenkään ollut jääkaappia.

Sähköliesiä alettiin valmistaa Suomessa 1937, mutta ne yleistyivät kotitalouksissa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sähköliedet löivät itsensä läpi 1960-luvulla. Sinkkilevyllä päällystetyt tiskipöydät ja astiankuivauskaapit helpottivat astioidenpesua. Astianpesukoneet esiteltiin suomalaisille kotitalouksille vasta 1960-luvulla

Vesijohto yleistyi verkkaasti maaseudulla ja kaupunkien reunamilla. Vain kaupunkien keskusta-alueet olivat yleisesti juoksevan veden piirissä.

MUOVI

1930-luvulla syntynyt suomalainen muoviteollisuus kehittyi voimakkaasti sodan jälkeen: olympiavuonna 1952 Suomessa oli noin 70 muoviteollisuusyritystä. Muovin voittokulku oli tyrmäävä. Markkinoille ilmestyi muovisia hygieniatuotteita, astioita, leikkikaluja, tuhkakuppeja sekä rinta- ja sukkanauhoja. Erityisen tärkeä oli väritön muovikalvo, joka soveltui elintarvikekäyttöön.

KULTTUURI

Kulttuurituotteet olivat erittäin suosittuja sota-ajan Suomessa. Sodan päätyttyä ja elintason alkaessa pikkuhiljaa nousta äänilevyjen, kirjojen, elokuvien, teattereiden ja muun kulttuurin kulutus paradoksaalisesti kääntyi jyrkkään laskuun. Ravintolat ja tanssit nousivat suosioon.

Toisen maailmansodan aikana elämä oli hyvin rajattua, moni asia oli kielletty tai niistä oli pula. Vastapainoksi suomalaisen taiteen merkitys korostui. Välittömästi sodan jälkeisinä vuosina Suomen taide-elämä oli konservatiivista.

KIRJALLISUUS

Uusia kustantamoita perustettiin vuonna 1945 poikkeuksellisen paljon, samaten uusia kirjoja julkaistiin runsaasti enemmän kuin sotaa edeltävänä aikana. Suomessa aiemmin heikosti tunnettua maailmankirjallisuutta alettiin kääntää suomen kielelle.

Sota-ajan kuuluisimpia kirjallisia teoksia on Yrjö Jylhän talvisota-aiheinen runokokoelma ”Kiirastuli”. Pentti Haanpään romaani ”Korpisotaa” on niin ikään aikakautensa mestariteoksia. Erkki Palolammen avainromaani ”Kollaa kestää” summasi sota-ajan tuntoja, ja sen nimestä on tullut sanonta.

Mika Waltari kirjoitti sotavuosina peräti yhdeksän kirjaa. Talvisotaa käsittelevä ”Antero ei enää palaa” (1940) oli yksi merkittävimmistä Waltarin sota-ajan romaaneista. Sodan jälkeisen ajan ja koko suomalaisen kirjallisuuden kestävimpiä teoksia on Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”, joka tapahtumapaikoistaan ja -ajastaan huolimatta on yhteenveto sotavuosien Suomesta ja Suomen tilasta hävittyjen sotien jälkeen.

Satukirjailija ja taidemaalari Tove Janssonin ”Muumit” näkivät päivänvalon sodan jälkeen. ”Muumipeikko ja pyrstötähti”, ”Vaarallinen juhannus”, ”Taikatalvi” sekä ”Muumipappa ja meri” julkaistiin 1946–1970.

Perinteisen kerronnan rinnalle tuli 1950-luvulla modernismi. Eräs modernismin suomenkielisiä perusteoksia on Veijo Meren ”Manillaköysi” (1957).

Nykyaikaisen suomalaisen lyriikan uranuurtaja Paavo Haavikko julkaisi ensimmäisen teoksensa ”Tiet etäisyyksiin” vuonna 1951. Myöhemmin hän kirjoitti myös näytelmiä, kuunnelmia ja oopperalibrettoja. Lauri Viidan Pispala-aiheinen romaani ”Moreeni” ilmestyi vuonna 1950. Humoristina tunnettu Veikko Huovinen aloitti kirjailijanuransa vuonna 1952 romaanilla ”Havukka-ahon ajattelija”.

Viihdekirjallisuuden nimiä oli muun muassa Aino Räsänen, joka jatkoi 1940-luvulla aloittamaansa Helena-romaanien sarjaa. Anni Polva aloitti suositun Tiina-sarjansa vuonna 1956.

Vuosikymmenen tapaus oli tamperelaisen teollisuustyöntekijän Väinö Linnan kirjoittama ”Tuntematon sotilas”, romaani suomalaissotilaista jatkosodassa.

Linnan eeppinen romaanitrilogia ”Täällä Pohjantähden alla” näki päivänvalon vuonna 1959, jolloin julkaistiin sarjan ensimmäinen osa.

LEHDISTÖ

1950-luvun taitteessa Suomessa ilmestyi 874 aikakauslehteä, joista noin neljä viidesosaa oli suomenkielisiä. Paperipulan hellittäessä viikkolehdistö nousi kukoistukseensa. Sillä oli kansan viihdyttäjänä asema, joka sittemmin periytyi televisiolle. ”Aku Ankka” -lehti rantautui Suomeen vuonna 1951 ja pääsi heti kansan suosioon. Yleistekninen aikakauslehti ”Tekniikan maailma” perustettiin vuonna 1953.

Sanomalehtien levikki kasvoi 1950-luvulla. Puoluepoliittisesti sitoutuneita lehtiä ilmestyi runsaasti, mutta sitoutumattomien lehtien suosio kasvoi niiden kustannuksella.

TEATTERI

Talvisodan aikana teatteritoiminta oli pysähdyksissä. Jatkosodan aikana Puolustusvoimain viihdytysosasto järjesti lukuisia kiertueita. Tavallisimpia olivat viidestä seitsemään hengen kiertueet, joilla oli mukana muusikoiden ja lausujien lisäksi taikureita ja voimistelijoita. Tunnetuimpia hahmoja olivat Aku Korhosen ”Lapatossu” ja Einari Ketolan ”Korpaali Möttönen”. Esiintymiset järjestettiin kesäaikaan ulkosalla, muulloin niin kutsutuissa valistusparakeissa. Tunnetut näyttelijät, kuten Ansa Ikonen, Emmi Jurkka ja Tauno Palo kiertelivät rintamalla.

RADIO

Suomalaisten sananvapaus oli radiotoiminnan osalta tarkkaan rajoitettua niin sotavuosina kuin myös niiden jälkeen. Vain Yleisradio sai lähettää radio-ohjelmia, ja nekin olivat luvanvaraisia. Vuonna 1945 Suomessa oli puoli miljoonaa radiolupaa. Kuuntelulupien lukumäärä kohosi runsaaseen kahteen miljoonaan ennen kuin käytännöstä luovuttiin vuonna 1977.

Hella Wuolijoki tuli Yleisradion pääjohtajaksi huhtikuussa 1945. Wuolijoki muutti radiotoimintaa sivistyksen ja kansanvalistuksen suuntaan, aloitettiin muun muassa ”Maamiehen tunti”, ”Työmiehen tunti” ja ”Pienoisparlamentti”. ”Suomisen perhe” sai kilpailijakseen ”Työmiehen perheen”. Radioteatteri perustettiin Wuolijoen kaudella; kuunnelmat olivat ”Pienoisparlamentin” lailla radion suosituinta ohjelmistoa. Wuolijoen aikana aloitettiin neuvostodiktatuuria kritiikittömästi ihannoivien ohjelmien esittäminen. Hänen kautensa Yleisradion johtajana päättyi kesäkuussa 1949.

Yleisradion pääjohtajana toimi melko näkymättömäksi jäänyt Einar Sundström koko 1950-luvun ajan. Radion ohjelmistosta vastasi ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma, jonka kaudella radio vältti ottamasta kantaa politiikkaan.

Suosittuja radio-ohjelmia olivat muun muassa ”Metsäradio”, ”Pienoisparlamentti” sekä Niilo Tarvajärven juontamat ”Tervetuloa aamukahville” ja ”Lauantaisauna”. Markus-setä jatkoi 1926 aloittamaansa ”Lastentuntiaan” aina vuoteen 1956. Seuraavien vuosikymmenten legenda Spede Pasanen aloitteli uraansa radiossa 1950-luvun lopussa.

TELEVISIO

Suomen ensimmäinen julkinen televisiolähetys lähetettiin toukokuussa 1955, hankkeen takana oli Radioinsinööriseura. Tekniikan edistämissäätiö alkoi tukea orastavaa televisiotoimintaa vuonna 1956, jolloin TES TV -niminen kanava aloitti lähetyksensä pääkaupunkiseudulla. Tallinnan television lähetyksiä oli voinut seurata Suomen etelärannikolla jo vuoden 1955 alussa.

Yleisradio aloitti koelähetyksensä vuonna 1956; tammikuussa 1958 aloitettiin säännöllinen televisiolähetystoiminta. Lähetykset olivat suoria, sillä ensimmäisen kuvanauhoittimensa Yleisradio otti käyttöön vasta 1960.

Televisiolaitetta kutsuttiin alkuun näköradioksi. Television mukana olohuoneisiin tuli kuuluttajatar, vuoden 1953 Suomen neito Teija Sopanen. Toinen näköradion mukanaan tuoma kaunotar ja tuleva kiintotähti oli Lenita Airisto, joka aloitti televisiotoimittajan työnsä elokuussa 1957.

Lastenohjelmistaan ja piirroksistaan tunnettu Kylli-täti debytoi televisiossa syksyllä 1957.

VAPAA-AIKA

Vapaa-ajan määrä oli aiempiin vuosikymmeniin verrattuna lisääntynyt, mutta lauantait olivat yhä työ- ja koulupäiviä. 1950-luvulla vietettiin paljon vapaa-aikaa ulkona, koska sisällä oli varsin vähän tekemistä. Lavatanssikulttuuri oli hyvin suosittua. Se oli tuolloin noussut uudelleen kukoistukseensa sodanaikaisen tanssikiellon kumoamisen jälkeen. Sotasukupolvi synnytti suomalaiskansallisen tangon.

Vuonna 1950 Helsinkiin avattiin Suomen ensimmäinen huvipuisto, Linnanmäki. Kari Mannerlan laatima lautapeliklassikko ”Afrikan tähti” julkaistiin vuonna 1951.

Vapaa-ajan matkailu ulkomaille alkoi 1950-luvulla, tosin se oli vielä harvinaista, ja sitä harrastivat etenkin toimihenkilöt ja pitkistä lomista nauttivat opettajat. 1950-luvun etelänmatkat kestivät tyypillisesti useamman viikon, sillä liikennevälineet olivat paljon hitaampia kuin nykyaikana. Suosituimpia kohteita olivat Italian kaupungit sekä Espanjan aurinkorannat. Matkoilla oli usein mukana opas, jonka ansiosta kielimuuri ei ollut ongelma.

MUSIIKKI

Taidemusiikin ja viihdemusiikin väliset arvotuserot katosivat sodan aikana. Kansakunnan piti olla joka saralla mahdollisimman yhtenäinen, jotta sodasta olisi selvitty. Jyrkkään kahtiajakoon palattiin pian sodan päätyttyä. Sotavuosina Suomessa oli tanssikielto. Sodan jälkeen tanssilavat nousivat suosioon ja saivat suorastaan taianomaisen merkityksen. Musiikkilajeista erityisen suosittua oli tango; sävellettiin suomalaisia tangoja ja sanoitettiin suomeksi ulkomaisia tangoja, kuten ”La Cumparsita”.

Harmony Sisters oli eräs sota-ajan suosikkikokoonpanoja; aikakauden menestyksekkäimpiä musiikkikappaleita oli trion tulkitsema ”Kodin kynttilät”. Mieslaulajista suosittu oli Georg Malmstén, joka esitti toisaalta Reino Palmrothin (Pallen) propagandistisia kappaleita, toisaalta taiteellisesti korkeatasoista lyyristä tuotantoa, jonka kirkkain ilmenemismuoto oli George de Godzinskyn ”Äänisen aallot”.

Suomalaislaulajista eniten levytyksiä 1940-luvun aikana teki nuori tenori Henry Theel. Vuonna 1945 hän levytti Toivo Kärjen säveltämän ”Liljankukan”, josta tuli ikivihreä. Yleisradio aloitti iskelmäaiheiset kilpailunsa 1940-luvun lopulla. Voiton vei Kullervo Linnan sittemmin klassikoksi yltänyt valssi ”Kultainen nuoruus”.

Tapio Rautavaara esitti uudenvuoden vastaanottajaisissa 1949 erään päättyvän vuoden menestysiskelmistä, ”Kulkurin ja joutsenen”.

Tanssilavakulttuuri kukoisti 1950-luvulla, esiintyjistä suosituin oli Olavi Virta, jonka ura oli alkanut 1930-luvulla. Vuosikymmenen uusia nimiä olivat muun muassa Eino Grön, Vieno Kekkonen ja Annikki Tähti. Suomalaisen musiikkielämän huomattavia vaikuttajia olivat Reino Helismaa ja Toivo Kärki. Urheilijanakin kunnostautunut viihteen monitoimimies Tapio Rautavaara nautti laajaa yleisönsuosiota. Kipparikvartetti ja Metrotytöt olivat niin ikään aikakauden suuria nimiä.

Iskelmä ja tango olivat viihdemusiikin suosituimmat lajit. Iskelmälaulukilpailuja järjestettiin kautta Suomenniemen. Vaikka niiden taiteellinen merkitys oli vähäinen, hupimerkitys oli sitäkin suurempi.

Perinteinen harmonikkamusiikki oli 1950-luvun ajan vielä hyvissä voimissa. Soittimen kiistaton mestari Viljo ”Vili” Vesterinen esiintyi ja levytti vielä vuosikymmenen alkuvuosina, usein yhdessä Lasse Pihlajamaan kanssa, kunnes sairaus pakotti hänet lopettamaan uransa. Vuosikymmenen mittaan esiin tulleita harmonikansoittajia olivat Veikko Ahvenainen, Paul Norrback, Jorma Juselius, Paavo Tiusanen, Matti Viljanen, Esko Könönen, Taito Vainio ja Kalevi Nyqvist.

Musiikkikappaleista suurin kaupallinen menestys oli Annikki Tähden tulkitsema ”Muistatko Monrepos’n”, jonka sanoitus heijasteli ajankohtansa vaiettuja tuntoja. Tähden levytys oli Suomen ensimmäinen kultalevy. Muita kultalevyyn yltäneitä levytyksiä olivat muun muassa ”Rovaniemen markkinoilla”, ”Isoisän olkihattu”, ”La Cumparsita” sekä ”Balladi Olavinlinnasta” ja ”Kuningaskobra”.

Rock-musiikki rantautui Suomeen vuosikymmenen puolessavälissä ja synnytti varsinaisen nuorisokulttuurin; nuorisosta tuli oma markkinasegmenttinsä. Ensimmäiset nuorisolehdet tulivat markkinoille: Ajan sävel alkoi ilmestyä vuonna 1955. Samana vuonna teki läpimurtonsa Bill Haley, jonka esittämä ”Rock Around the Clock” nousi Suomen levylistojen kakkoseksi vuonna 1956.

ELOKUVAT

Sota-aikana elokuvateattereissa käytiin tiuhaan, ja lähes jokainen elokuva sai vähintään 400.000 katsojaa. ”Kulkurin valssi” sai ensi-iltansa välirauhan aikana tammikuussa 1941 ja keräsi miljoonayleisön; ”Kaivopuiston kaunis Regina” (1941), ”Katariina ja Munkkiniemen kreivi” sekä ”Valkoiset ruusut” (1943) olivat niin ikään sotavuosien suosikkeja ja myöhempien vuosikymmenten ikivihreitä.

Aikalaiskuvauksista suosittuja olivat ”Suomisen perhe” -elokuvat, joissa kuvataan eräänlaisen keskiluokkaisen malliperheen elämää. Viittaukset meneillään olevaan suursotaan ovat vähäisiä, kuten useimmissa ajan elokuvissa. Sota-ajan henkeen kuuluivat isänmaallispaatokselliset elokuvat, kuten ”Oi, kallis Suomenmaa” (1940). 1940-luvun jälkipuoliskon taiteellisesti vahvoihin suomalaiselokuviin lukeutuvat muun muassa Ilmari Unhon ”Minä elän” (1946), Teuvo Tulion ”Rakkauden risti” (1946) ja Valentin Vaalan ”Ihmiset suviyössä” (1948).

Leif Wager aloitti menestyksekkään uransa sota-aikana elokuvien ensirakastajana. Lasse Pöysti aloitti lapsinäyttelijänä ”Suomisen perhe” -elokuvissa ja löi itsensä läpi. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla elokuvan tähtitaivaalle nousivat muun muassa Martti Katajisto, Hillevi Lagerstam, Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen. Urheilijana ja laulajana kunnostautuneesta Tapio Rautavaarasta leivottiin ajan tavan mukaan myös filmitähti. Regina Linnanheimo alkoi näytellä sodan jälkeen hyveellisten naisten sijasta paheellisia, kieroutuneita naishahmoja. Helena Kara ja Hilkka Helinä olivat Linnanheimon ohella sotavuosien ”elämää suurempia” elokuvakaunottaria. Kestosuosikkeihin lukeutuivat myös Ansa Ikonen ja Tauno Palo, yhdessä ja erikseen, sekä Siiri Angerkoski ja Aku Korhonen.

Suomalainen elokuva eli 1950-luvulla studiokautensa viimeistä kokonaista vuosikymmentä. Suomen Filmiteollisuuden ja Suomi-Filmin rinnalle tuli kolmas tuotantoyhtiö, Fennada-Filmi. 1960-luvulle tultaessa studiotuotanto oli henkitoreissaan ja nopeasti yleistyvä televisio vauhditti elokuvateollisuuden rappiota.

Edvin Laineen ohjaama ”Tuntematon sotilas” (1955) oli 1950-luvun katsotuin elokuva ja on edelleen Suomen eniten teatterikatsojia saanut elokuva.

Niskavuori-aiheisia elokuvia kuvattiin 1950-luvulla neljä kappaletta: Edvin Laineen ohjaamat ”Niskavuoren Heta” (1952), ”Niskavuoren Aarne” (1952) ja ”Niskavuori taistelee” (1957) sekä Valentin Vaalan värielokuva ”Niskavuoren naiset” (1958). Kolme Jussi-palkintoa saanut ”Niskavuoren Heta” oli erityisesti nimiosan tulkitsijan Rauni Luoman juhlaa.

Tukkilaiselokuvat olivat suosittuja, lajityypin valiona Armand Lohikosken ”Me tulemme taas” (1953). Ville Salmisen romanssi ”Kaunis Veera” (1950) on niin ikään vuosikymmen ikivihreitä. Tyypillistä 1950-luvun viihde-elokuville on järvi- tai koskimaisema tapahtumaympäristönä ja helposti tarttuva ralli tunnusmusiikkina. Kaupungistuvassa Suomessa maaseutu esitettiin romanttisena onnelana, jonka vastakohtana oli paheita ja kiusauksia kuohuva kaupunki.

1950-luvulla tehtiin myös humoristisia elokuvia, joista tunnetuimpia ovat tiuhaan tahtiin valmistuneet ”Pekka ja Pätkä” -elokuvat. Pekka Puupäätä näytteli kaikissa elokuvissa Esa Pakarinen, hänen ystäväänsä Pätkää Masa Niemi ja vaimoaan Justiinaa Siiri Angerkoski. Suurimman osan niistä ohjasi Armand Lohikoski.

Elokuvatähdistä suosiossa pysyivät vanhat tutut Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Siiri Angerkosken, Hannes Häyrinen ja Lasse Pöystin urat jatkuivat vakaasti. Neljänkymmenen ikävuoden rajaa lähestyvät Helena Kara ja Regina Linnanheimo lopettivat valkokangasuransa 1950-luvulla. Vuosikymmenen uusia suosikkeja olivat miesnäyttelijöistä muun muassa Jussi Jurkka, Pentti Siimes ja Matti Ranin. Naisnäyttelijöistä yleisönsuosioon nousivat muun muassa Heidi Krohn, Assi Nortia, Elina Pohjanpää, Anneli Sauli ja Eeva-Kaarina Volanen.

1950-luvun ilmiö oli niin sanottu ”rillumarei”, kevyen, kaikkea vakavuutta ja tekosyvällisyyttä kaihtava populaarikulttuurin ilmentymä, joka ulottui iltamiin, elokuviin, musiikkikappaleisiin ja kuunnelmiin. Pilkan kohteina olivat modernismi, “Helsingin herrat” ja teennäisyys. Rillumarein keskeiset henkilöt olivat Reino Helismaa, Toivo Kärki ja Esa Pakarinen. Elokuvataiteessa rillumarein merkkiteoksia ovat ”Rovaniemen markkinoilla” (1951) ja ”Lentävä kalakukko” (1953).

MUOTI

Yhdysvalloista lähtöisin olleen nuorisokulttuurin syntymisen ohella 1950-luvulla syntyi myös nuorisomuoti, jolla nuoret halusivat erottua lapsista ja aikuisista. Farmarihousut eli farkut rantautuivat Suomeen, ja yleistyivät etenkin vuosikymmenen lopulla. Myös farkkutakit ja nahkatakit olivat yleisiä. Nuorten muotiin vaikutti rock and roll, eritoten Elvis Presley.

Tytöt ja naiset pukeutuivat edelleen yleensä hameeseen tai mekkoon. Ensimmäiset tyttöjen kauneudenhoitovälineet ja -aineet tulivat suomalaiskauppoihin 1950-luvulla.

Viskoosista eli silloiselta nimeltään rayon-kuidusta valmistetut vaatteet olivat niin ikään muodikkaita. Myös ulsterit, villajumpperit ja hupulliset duffelitakit olivat yleinen näky katukuvassa.

RUOKA

Sotavuosina ruoasta oli pulaa, ja elintarvikkeita jouduttiin säännöstelemään. Pisimpään säännöstelyn piirissä olivat kahvi ja sokeri, joiden säännöstely alkoi jo ennen talvisotaa ja päättyi vasta 1954. Osa viljasta oli tuotava ulkomailta, etupäässä Saksasta. Lihaa, sokeria ja rasvaa oli tarjolla vain harvoin. Myös maitoa piti säännöstellä. Perunan kulutus sen sijaan kolminkertaistui sodan aikana, sillä siitä ei ollut pulaa. Vuosikymmenellä syötiinkin monenlaisia perunaruokia.

1940-luvun suosituimpia ruokia olivat muun muassa herne- ja kalakeitto, veripalttu, maksalaatikko ja makkarakastike. Evakoiden uudelleenasuttaminen ympäri Suomea teki karjalanpiirakoista ja karjalanpaistista koko kansan herkkua tulevina vuosikymmeninä. Liemikuutiot ilmestyivät kauppoihin 1940-luvulla.

Monia tuttuja ruoka-aineita piti korvata kekseliäästi luonnosta saatavilla tuotteilla. Riista- ja sieniruuat olivat suosittuja. Uusia proteiininlähteitä olivat esimerkiksi kanin- ja hevosenliha. Suolaaminen oli yleinen säilöntämenetelmä, koska suola meni vasta myöhään säännöstelyyn. Pula-aikana opittiin myös kuivaamaan juureksia ja hedelmiä.

Ilmainen kouluruokailu alkoi Suomessa jo vuonna 1948. Se takasi köyhimmillekin lapsille yhden lämpimän aterian päivässä.

Suomalaiset suosivat 1950-luvulla rasvaisia ruokia. Läskisoosi (eli rasvaisesta lihasta valmistettu sianlihakastike), makkarakastike, tirripaisti ja hernekeitto olivat yleisiä ruokalajeja. Hedelmien ja vihannesten käyttö alkoi kasvaa vuosikymmenen puolenvälin tienoilla. Koulu- ja työpaikkaruokailu alkoi niin ikään yleistyä. Eineksiä oli ollut Suomen markkinoilla jo 1930-luvulla. Vuonna 1957 kauppoihin ilmestyi joukko uusia valmisruokia: maksalaatikko, lihapyörykät, kaalikääryleet ja vispipuuro.

Maidon kulutus oli lähes kolminkertaista 2010-lukuun verrattuna, ja perunoiden kulutus yli kaksinkertaista. Vuosikymmenen loppupuolella maidon kulutus alkoi laskea. Sen sijaan lihan ja tuoreiden vihannesten kulutus on nykypäivänä noin kolminkertaista ja juuston kulutus lähes kymmenkertaista 1950-luvun alkuun verrattuna. 1950-luvulla kulutetusta lihasta noin puolet oli sianlihaa ja puolet naudanlihaa, ja siipikarjanliha oli vielä harvinaista.

Coca-Cola rantautui Suomeen Helsingin kesäolympialaisten aikana 1952.

ALKOHOLINKULUTUS JA TUPAKOINTI

Suomalaisten alkoholinkulutus oli vielä lähes kokonaan miesten varassa; naisten alkoholinkäyttö alkoi yleistyä vasta 1960-luvulta alkaen.

Viina oli edelleen kortilla, mutta lähinnä sosiaalisista syistä. Lopullisesti viinakorteista luovuttiin 1970-luvun alussa, ja tuon jälkeenkin niin kutsutut väärinkäyttäjät olivat kontrollin kohteina.

1950-luvun tärkeimpiä alkoholijuomauutuuksia olivat Koskenkorva ja Hartwallin ”lonkero”. Lonkeroa oli alun perin tarkoitus valmistaa vain vuoden 1952 kesäolympialaisten aikaan, mutta suuren suosion takia sen valmistusta jatkettiin ja jatketaan yhä.

Vuonna 1950 jopa lähes 80 % suomalaisista miehistä tupakoi päivittäin, mutta naisista vain noin joka kymmenes. Sotien aikana ilmaiseksi jaetut niin sanotut muonatupakat olivat opettaneet miehet tupakoimaan. Miesten tupakointi kuitenkin väheni vuosikymmenen loppuun mennessä noin 60 %:iin.

URHEILU

Suomi saavutti kesäolympialaisten 1948 Lontoossa urheilulajeissa 20 mitalia, joista kahdeksan oli kultaisia, seitsemän hopeisia ja viisi pronssisia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui kuudenneksi. Lisäksi Suomi saavutti taidelajeissa kaksi kultamitalia, yhden hopean ja yhden pronssin.

Keihäänheitossa hopeaa saavuttanut Kaisa Parviainen oli ensimmäinen suomalainen henkilökohtaisen olympiamitalin saanut naisurheilija. Taidelajeihin kuuluneessa lyriikkakirjallisuudessa kultaa voittanut Aale Tynni oli ensimmäinen suomalainen henkilökohtaisen olympiakultamitalin saanut nainen.

Sankt Moritzin talviolympialaisista Sveitsissä 1948 Suomi saavutti kuusi mitalia, joista yksi oli kultaa, kolme hopeaa ja kaksi pronssia. Kisojen mitalitilastossa Suomi sijoittui kahdeksanneksi. Ainoan kultamitalin voitti Heikki Hasu yhdistetyssä hiihdossa.

Helsingin kesäolympialaisissa 1952 Suomi sijoittui näiden olympialaisten mitalitaulukossa kahdeksanneksi saaden kuusi kultamitalia, kolme hopeamitalia ja 13 pronssimitalia. Kultamitalistit olivat painija Kelpo Gröndahl, nyrkkeilijä Pentti Hämäläinen, melojat Thorvald Strömberg, Kurt Wires, Yrjö Hietanen ja Sylvi Saimo.

Melbournen kesäolympialaisissa 1956 menestyneimpiä suomalaisia urheilijoita olivat ampuja Pentti Linnosvuo sekä painijat Rauno Mäkinen ja Kyösti Lehtonen.

Veikko Hakulinen oli vuosikymmenen menestynein suomalainen hiihtäjä, joka voitti kaksi olympiakultamitalia ja kolme MM-kultamitalia. Muita 1950-luvun menestyneitä hiihtäjiä olivat ainakin Heikki Hasu, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen, Tapio Mäkelä, Sirkka Vilander ja Paavo Lonkila.

1950-luvun menestyneimpiä suomalaisia moottoriurheilijoita olivat ainakin Jyväskylän suurajot kolmesti voittanut Osmo Kalpala sekä Eläintarhanajot monta kertaa voittanut Curt Lincoln.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Edelleen tänä päivänä jatkuvat kieliriidat antavat osviittaa myös tämän päivän vastakkainasetteluun suomenruotsalaisten ja suomalaisten välillä. Itä-Suomen ja Länsi-Suomen kulttuurillinen ero on edelleen mittava, eivätkä nämä kaksi kieliryhmää ole kunnolla yhdistyneet vuoden 1809 jälkeen.

1900-luvun alkupuolella ja sotavuosien koulujärjestelmässä ja ylipäätään opetuksessa peräänkuulutettiin käytännöllisiä kansalaistaitoja sekä vahvaa kansallistunnetta. Tämän päivän kouluissa kansalaistaidoista ollaan pitkälti luovuttu ja terve kansallinen identiteetti nähdään negatiivisena ilmiönä.

Erityisesti kriisien aikana kirkon rooli oli luoda uskoa ja antaa turvaa. Nykyään kirkko toimii globaalin populaarikulttuurin edistäjänä (vrt. esim. evankelis-luterilaisen kirkon toiminta koronakriisin aikana).

1950-luvulla suomalainen taide oli kaunista, omaperäistä ja maailmalla tunnettua ja arvostettua. Ei ole ihme, että nykyaikana maailmalla tunnettu suomalainen taide on joko vanhemmilta vuosikymmeniltä tai jäljittelee sitä.

1950-luvulla yhteiskunnallinen suunnittelu otti suoraan mallia yhteiskuntatieteistä ja luonnontieteistä. Nykyajan yhteiskunnallinen johtaminen ottaa mallia globaaleista arvoista, ts. ”mikä kenestäkin tuntuu hyvältä”. Humanismi, jonka arvo 50-luvulla oli vähäinen, on korvannut lähes kaiken tieteen ja logiikan.

Sotien aikana ja niitä seuraavina vuosikymmeninä arvostettiin hyvää fyysistä kuntoa ja käytännönläheisiä töitä. Nyttemmin molemmista ollaan luovuttu ja uudeksi ihanteeksi on valtion taholta yritetty promotoida massoille suunnattua korkeakoulutusta, joka käytännössä tuottaa ylikoulutettuja ihmisiä, joille ei löydy töitä. Sen sijaan valtio haluaa tuoda kolmansista maista työntekijöitä tekemään ruumiillista työtä, joka on saatu vaikuttamaan ala-arvoiselta suomalaisille.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive