OSA 1. KANSALLISTUNTEEN HERÄÄMINEN JA ITSENÄISTYMINEN

SUOMALAISEN KULTTUURIN MUODOSTUMINEN

Suomen poliittisen historian voidaan katsoa alkavan vuodesta 1809; myös henkisen historian alalla se on merkkivuosi. Oli syntynyt valtiollinen yksikkö, autonominen suuriruhtinaskunta, joka saattoi ja jonka täytyi ryhtyä kehittämään erityistä kulttuuriaan. Suomen Venäjään liittämisen poliittisena tarkoituksena oli turva-alueen hankkiminen Pietarin luoteispuolelle vahvistamaan Venäjän strategista pääkaupunkia ja koko valtakuntaa. Autonomian myöntämisella saavutettiin suomalaisten kivuton siirtyminen uuteen valtiolliseen yhteyteen. Venäjä tarvitsi muualle ne joukot, jotka Suomen hallinnollinen alistaminen ja venäläistäminen olisi vaatinut. Suomi oli rauhallisuuden ja vuorenvarman uskollisuuden turvapaikka. Vasta vuonna 1899 alkanut poliittinen konfliktikausi (ns. sortovuodet 1899-1905 ja 1908-1917) heikensi Suomen lojaalisuutta. Taloudellisen ja kulttuurikehityksen tuli siis antaa Suomelle ja suomalaisille niin paljon omaa ja etuja, että sitä kannatti puolustaa.

Suomen kulttuurikehitys oli vuoteen 1809 saakka ollut osa koko Ruotsin valtakunnan yhteistä kulttuurikehitystä, mutta kun valtiollinen muutos kerran oli tapahtunut, sai omaan valtakunnan osaan suuntautunut kulttuuriharrastus uuden merkityksen.

Suomella varsin pian vuoden 1809 jälkeen voi sanoa olevan oman kulttuuriprofiilinsa, sen selityksenä on tärkeältä osalta Ruotsissa tapahtuva muuttuminen ja toisaalta Venäjän hallituksen Suomea koskeva kulttuuripolitiikka.

Porvarisluokka Suomessa oli vähäinen Ruotsiin verrattuna ja suhteellisen köyhä, joten se ei voinut elättää sellaista vapaiden ammatinharjoittajien – kirjailijoiden, lehtimiesten, taiteilijoiden – intelligentsiaa, joka olisi voinut välittää mannermaan henkisen elämän tuoreita virtauksia tänne. Itsestään selvää on, etteivät talonpojat ja maaton väestö, palvelijat ja työläiset voineet vaikuttaa kulttuurin suuntaukseen mitenkään.

Vuoden 1809 jälkeisellä Suomella ei ollut aluksi paljon muita yhteisiä asioita kohotettavina kansallisen ja valtiollisen yhtenäisyyden tunnusmerkeiksi kuin valtiolliset instituutiot. Myöhemmin tulivat kansallinen runous, taide, kiinnostus ja rakkaus suomen kieleen, käsitys Suomen luonnosta ja kansasta, kansallinen historia, kansalliseepos ja vähitellen alettiin tavoitella sellaisia symboleja kuin kansallislaulua ja lippua.

Helsingistä tuli Suomen valtio-olemuksen symboli, luonteeltaan keisarillis-byrokraattinen, tyyliltään preussilais-balttilais-pietarilainen, kieleltään ruotsalais-venäläis-saksalainen. Turku oli hengeltään papillis-porvarillinen, miljööltään hansagoottilaisia ja barokki-ihanteita heijasteleva tiili- ja puukaupunki suomen, ruotsin ja latinan puhujineen.

Vuoden 1809 jälkeen ajateltiin melko luonnollisena asiana, että ruotsin kieli tulisi väistymään Suomessa. Virkakielenä sen perisi venäjä, mutta koska venäjä oli Suomessa täysin vieras kieli, tuntui kansankielen (suomi) aseman kohottaminen luonnolliselta. Kuitenkaan suomen kielestä ei saanut tulla kansallistunteen ja kansanvaltaisuuden tai heimotunteen symbolia – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kansallistunnetta ja varsinkaan kansanvaltaisuutta Venäjän autokraattis-byrokraattisessa keisarikunnassa voitu suvaita, etenkään silloin kun Länsi-Euroopassa saatiin näyttöä kapinamielestä ja vallankumouksista (myöhemmin Krimin sodan jälkeen 1800-luvun puolivälissä tähän avautui mahdollisuus).

KANSALLISEN IDENTITEETIN KEHITTYMINEN / KANSALLISEEPOKSET

Kansallisen identiteetin ehkä tärkein tekijä on tietoisuus kansan yhteisestä menneisyydestä. Siihen kuuluu yhteistuntoa luovana tekijänä käsitys kansan synnystä, alkuvaiheesta, geneettinen yhteys jne. Suomen kohdalla ei omaa menneisyyttä ainakaan selkeästi tajuttu olevan. Myöhemmin, 1840-luvulla keskusteltiin ongelmasta ”onko Suomen kansalla historiaa”. Mutta olipa vastaus tähän mikä tahansa, ainakaan sitä historiaa ei oltu kirjoitettu.

1800-luvun alkupuolella kansallistuntoa ei meillä voitu rakentaa historiankirjoituksen varaan, mutta sen sijaan oli mahdollisuudet kansalliseepokseen, kirjalliseen luomukseen, joka muodostuisi identiteetin rakennuskiveksi määrittelemällä taiteellisen mielikuvituksen keinoin kansaa, sen olemusta tai alkuperää.

Suomessa syntyi 1830-luvulla kaksi eeposta, joiden merkitys kansallisen identiteetin luomisen kannalta on erittäin merkittävä, Johan Ludvig Runebergin ”Hirvenhiihtäjät” ja Elias Lönnrotin ”Kalevala”. Kalevala oli aikalaisille ennen kaikkea monumentti. Kalevala olikin pitkään vain tunnus, ja tämä funktio sillä epäilemättä on edelleenkin: sitä ei lueta siinä määrin kuin sen maine edellyttäisi. Ilmestysaikaaan sen kieli oli liian hankalaa useimmille maan sivistyneistön jäsenille. Kalevala oli Suomen kulttuurin ensimmäinen varsinainen viesti maailmalle, ja sen leviäminen merkitsi suomalaisten kulttuurilliselle itsetunnolle yhtä paljon ja enemmänkin kuin myöhemmin Jean Sibeliuksen tai Alvar Aallon ulkomailla saavuttama menestys.

Runebergin eeppisellä runoudella oli yhtäläinen merkitys, mutta se kohdistui kiinteämmin omaan aikaan ja yleensä 1800-lukuun.

Runeberg teki ”yläsuomalaisesta” suomalaisen ihanteen ja tyyppikuvan. Lönnrot puolestaan keräsi maan rajojen ulkopuolelta ainekset Kalevalaan (yläsuomalaisuus oli vaihtoehto rannikkosuomalaisuudelle ja ruotsinkielisyydelle). Kansallinen identiteetti luotiin tai löydettiin enemmän Itä-Suomesta ja Kainuu-Lappi -akselilta. Tästä oltiin yksimielisiä useissa eri piireissä ja myöhemmin tähän ajatukseen perustui myös ulkomailla saatu Suomi-kuva myöhemmin esim. 1950-luvulla.

Kielen tärkeys oli merkittävä. Pitkin 1800-lukua ja 1900-lukua ”suomalais-ugrilaisuuden” aate osoittautui sitkeäksi sekä kulttuurillisesti, ideologisesti ja kielellisesti.

1800-luvun puolessa välissä ja loppua kohden korostui vahvasti ”maisema-isänmaallisuus”, metsät, vuoret ja järvet. Kansallismaiseman tunnuspiirteitä olivat Savo-Karjala, Kainuu ja Lappi, erityisesti ajatus ”periferiasta”, itäinen sellainen.

1800-luvun lopussa ”fennomania” oli papiston ja talonpoikien aate (maanviljely, maaseutu ja sisämaa), liberalismi oli aateliston ja porvareiden aate, kaupunkien ja rannikkoseudun ideologia.

Omalle pohjalle ei osattu tai rohjettu ajatella kulttuuria perustettavaksi, ja Ruotsi oli jo 1809 ja vielä enemmän 1830-luvulla meillä perin radikaalilta tuntuvan liberalisminsa johdosta käynyt esikuvana mahdottomaksi. Suomen olisi siis mentävä vanhan Suomen tietä, lähentymistä Saksaan ja Venäjään.

Venäjä-orientaation tilalle tuli kuitenkin Suomi-orientaatio. Vuosina 1844-47 Sakari Topelius selitti tarkasti, että ”ei läntinen eikä itäinen kulttuuriorientaatio voinut kelvata Suomelle”. Topelius sanoi, että vuoden 1844 yliopiston promootiossa kuultiin ensi kerran sen nuoren leijonan kesyä karjuntaa, joka myöhemmin kastettiin fennomaniaksi. Onkin ilmeistä, että juuri tästä ajasta alkaa uudenlainen kansallistietouden kehittäminen ja levittäminen.

Länsi-Euroopan kulttuurillinen ilmapiiri oli erilainen kuin Suomen ja Venäjän. Ranskassa, Englannissa ja Reinin valtioissa aatelin ja virkamiehistön oheen ja sijalle nousi hallitsevaksi yhteiskuntaluokaksi porvaristo, joka kannatti kaupan, yrittämisen, sanan ja yhdistymisen vapauksia aristokraattis-byrokraattisen keskitetyn valtion sijaan (noin 1850-luvulla ja vähän ennen).

Johan Vilhelm Snellman esitti yhteiskuntakäsityksensä kuuluisassa kirjeessään kesällä 1840. Snellman katsoi, että Suomessa rahvas oli ollut pitkällisen sorron kohteena ja että mitään ei oltu tehty aseman parantamiseksi. Virkamiehistö oli ylöspäin matelevaista ja alaspäin se sorti kansaa. Snellmanin mielestä yliopistojuha oli hänestä epäoikeutettu, koska se tapahtui täysin irrallaan kansakunnasta. Kukaan sivistyneistöstä ei Snellmanin mielestä ollut tehnyt vuoden 1809 jälkeen mitään kansan auttamiseksi nimenomaan kielisuhteita muuttamalla.

Tulevassa suomalaisessa kulttuurissa tulisi vallitseva ruotsalainen kulttuuri olemaan olennainen ainesosa, mutta ei dominoivana vaan alistettuna suomalaiselle kulttuurille.

Historiattomuuden tilalle näytti 1840-luvun mittaan ensin nousevan etnografis-filologinen harrastus, varhainen karelianismi ja pan-fennistinen kiinnostus suomalais-ugrilaisiin heimoihin. Olennaiseksi tuli kuitenkin historia, jonka varsinaiseksi esittäjäksi Suomen kansalle tuli Sakari Topelius.

Ylioppilaat retkeilivät maaseuduilla ja vaikka se oli osittain vanha tapakin, se sai nyt aktiivisemman luonteen, oltiin jakamassa kansankirjasia ja opettelemassa suomen kieltä ja suomea. Oli syntymässä konkreettisesti ankkuroituva uusi maisema-isänmaallisuus (esim. Topeliuksen ”Kesäpäivä Kangasalla”, jossa mainitaan mm. Virrat, Vuoksi, Imatra, Pohjanmaa).

Jo 1840-luvulta alkaen voidaan kuitenkin puhua liberaalisista näkymyksistä Suomessa. Painopisteen siirtyminen liberaaliseen suuntaan oli selvä tendenssi varsinkin Länsi-Euroopassa, jonka yhteiskunnallista kehitystä leimasi teollistuminen ja urbanisoituminen sekä opetustoimen irtautuminen kirkollisista yhteyksistä. Itä-Euroopan agraarisemmissa oloissa kehitys oli toinen ja Pohjois-Eurooppa kuului tähän piiriin: maaseutuun nojautuva kansallisaate sai täällä melkoista merkitystä.

Oman kielen, suullisen perimätiedon, kansantaiteen ja -runouden varannot osoittautuivat arvokkaaksi pääomaksi, jonka avulla voitiin lähteä rakentamaan omaleimaista kulttuuria.

Suomalaisen identiteettikriisin rajavuosi on 1809, jolloin alkaa aineellinen ja henkinen irtautuminen Ruotsista. Maakuntien sijaan tulee kansakunta. Käsitteenä Suomi täsmentyy ja alkaa luoda omaa profiiliaan.

Suomalaisen identiteetin määrittelijän matkustussuunta ei ollut länsi vaan itä. Tuloksena olivat retket Savoon ja Karjalaan ja Inkerin heimojen tutkimukset. Ajatus kansanrunojen keräämiseen ja julkaisemiseen kansallisesta merkityksestä oli monella tapaa ilmassa 1810-luvun loppuvuosina.

Kalevalassa nähtiin todiste Suomen kansan lahjakkuudesta ja muinaisesta sankariajasta. Jo pelkkä tietoisuus eepoksen olemassaolosta riitti ylpeyden aiheeksi, sillä harva sivistyneistöön kuuluva pystyi sitä lukemaan. Kuuluisin Kalevalan sankareista ”Väinämöinen” esiintyi taiteessa jo varhain (1810-luvulla).

Kalevalan hyväksyminen identiteettisymboliksi ei edellyttänyt eepoksen perinpohjaista lukemista vaan romanttisen eepoksen tuntemista.

Kansanrunouden ansiosta merkittäväksi tutkimuskohteeksi tuli Karjala.

Myös 1890-luvun uusromanttisella kaudella taiteilijat kulkivat kauko-Karjalaan saamaan kosketusta Kalevalan runojen miljööseen ja erämaiden luontoon (Juhani Aho, Gallen-Kallela, Eino Leino ja Jean Sibelius).

ITSENÄISYYTEEN JOHTAVA AIKA

Kansallisaate alkoi 1800-luvulla kehittyä Euroopassa voimakkaasti ja samalla nämä ajatukset ja ideat kansallisesta itsenäisyydestä saavuttivat vähitellen myös Suomen. Kansallistunnetta vahvistivat esimerkiksi Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Elias Lönnrotin Kalevala. Nämä ja muut samankaltaiset kirjallisuuden ja maalaustaiteen helmet muokkasivat voimakkaasti suomalaista kulttuuria ja vahvistivat maan identiteettiä.

Suomalaisuuteen vaikutti vahvasti myös mm. Johan Vilhelm Snellman, joka vaikutti vahvasti Suomen kielen asemaan ja siihen, että Suomessa ryhdyttiin vaatimaan kielellisiä ja kulttuurillisia oikeuksia. 

Suomen maalaustaide kukoisti vahvasti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin erityisesti Akseli Gallen-Kallela loi tunnetuimpia töitään.

Suomen markka otettiin käyttöön 4.4.1860.

Suomen poliittinen toiminta alkoi säännönmukaistua jo 1800-luvulla. Valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti jo vuodesta 1863 lähtien ja poliittinen toiminta alkoi järjestyä puolueiksi. Vuonna 1906 laadittiin eduskuntauudistus, joka antoi pohjan nykyiselle kansanedustustolle.

Venäjän harjoittamat sortotoimet (sortokaudet) ja ensimmäisen maailmansodan syttyminen saivat Suomen itsenäisyyttä tavoittelevat aktivistiliikkeet yhdistymään. Ylioppilaskomitea oli tuolloin yksi yhdistävä voima. Itsenäisyyttä tavoitteleva uusi liike, keskuskomitea, näki tarpeelliseksi kansanarmeijan muodostamisen ja sotilaskoulutuksen hankkimisen. Tällöin Saksa nähtiin sellaisena Suomen mahdollisena liittolaisena, jolta voitaisiin saada apua sotilaskoulutukseen. Näin ollen Jääkäriliike lähettikin aluksi muutamia satoja, myöhemmin lähes 2000 suomalaista koulutettavaksi Saksaan. Saksan etujen mukaista olikin tuolloin tukea Suomen vallankumouksellista toimintaa Saksan vihollista Venäjää vastaan.

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän sisäiset ongelmat johtivat kevättalvella 1917 Venäjän vallankumoukseen, jonka seurauksena keisarivalta kaatui. Suomi näki tällöin tilaisuutensa koittaneen ja selvitteli mahdollisuutta laajempaan itsehallintoon, mahdollisesti jopa itsenäisyyteen.

Venäjällä väliaikaisen hallituksen kukistuttua lokakuun vallankumouksessa 1917 bolsevikkien johdolla, Suomessa poliittinen kenttä jakautui kahteen leiriin. Toinen leiri (valkoiset eli porvarit) halusi hakea itsenäisyyden tunnustamista lännestä, kun taas toinen leiri (punaiset eli sosiaalidemokraateista koostunut vasemmisto) halusi tunnustuksen Venäjää hallinneilta bolsevikeiltä.

Kuitenkin kun Suomen eduskunta kokoontui 6.12.1917, se hyväksyi porvarillisen senaatin eli hallituksen antaman itsenäisyysjulistuksen.

Venäjällä valtaan noussut bolsevikkihallinto ja heidän johtajansa Vladimir Lenin tunnusti Suomen virallisesti 4.1.1918. Samana päivänä itsenäisyyden tunnustivat myös Ruotsi ja Ranska. Saksa tunnusti itsenäisyyden 6.1.1918. Itsenäinen Suomen valtio oli syntynyt.

HALLINTO JA POLITIIKKA

Suomi oli kuulunut Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 lähtien ja saanut itselleen autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman Ruotsin vallan jälkeen.

Yksi olennainen muutos Ruotsin aikakauteen verrattuna oli se, että Suomelle ryhdyttiin rakentamaan omaa keskushallintoa. Vuonna 1809 perustettiin Suomen senaatti, jonka tehtäväksi tuli Suomen sisäisten asioiden hoito. Sen oli määrä valmistella ja panna täytäntöön keisarin päätösvaltaan kuuluvia asioita, ja toimi käytännössä hallituksena. Senaatin alle muodostui keskushallinto, josta kehittyi aikanaan itsenäisen Suomen valtionhallinto. Valtiopäivät alkoivat kokoontua Suomessa 1860-luvulla. 

Vuonna 1812 Venäjän keisari Aleksanteri I siirsi Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungin Turusta Helsinkiin. 

Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen. Aluksi oli vuosien 1809–1855 hitaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kausi. Toista vaihetta luonnehti vuosien 1856–1916 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen, sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti). Kolmantena olivat vuosien 1889–1916 venäläistämispolitiikan kaudet. 

Suomen itsenäistyminen Venäjästä vuonna 1917 oli vuosikymmeniä kestäneiden tapahtumien ja syy-seurausten summa. Siihen vaikuttivat oleellisina tekijöinä Suomen ja Venäjän välillä kasvaneet poliittiset ja hallinnolliset näkemyserot ja eturistiriidat, suomalaisen kansallistunteen vahvistuminen, maailmanpoliittinen tilanne sekä Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtunut Venäjän vallankumous.

VÄESTÖ

Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli noin 860 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli jo hieman yli kolme miljoonaa. 

1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5 % suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4 % ja vuonna 1910 noin 10 %. 

Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50–100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3–10 ha) aluetta.

Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia ”ameriikan raitilta” oli myöhemmin noin 80 000 henkeä. 

Voimakas väestönkasvu vuosina 1810–1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous sekä vajavainen viljan viljely ja muutkin talousvaikeudet maataloudessa 1860-luvulla johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867–1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana menehtyi noin 100 000–120 000 suomalaista eli 7 prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia. 

SUOMEN KIELEN ASEMA

Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin. 

Tärkeä suomalaisuuden olemuksen ilmentäjä ja kehittäjä oli yliopisto, jonka piiristä lähti liikkeelle ideologisen suomalaisuuden kehittäminen. 

TEOLLISTUMINEN

Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin ja se toteutui vaatimattomampana kuin Länsi-Euroopassa, mutta toisaalta teollistuminen oli suhteellisen nopeaa. 

Ruotsin valtakauden lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet vielä varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa. 

Suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien, koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828. 

Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta 1840-luku, mutta erityisesti 1850–1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, keisari Aleksanteri II:n käskystä. Merkittävä käännekohta Suomen teollistumisessa oli Krimin sodan jälkeen, vuonna 1856 käynnistetty talouden uudistusohjelma.

Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa.

1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa. Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Jääski, Ruokolahti) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle.

Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850–1870 -luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti. 

Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin.

Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870–1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870–1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20–25 % kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890–1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914–1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi.

LIIKENNE

Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti keisarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla.

Ryhdyttiin edistämään sekä rautatieverkon että vesireittien eli kanavien rakentamista. Molemmat kuljetusreitit tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten höyrylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille järville. 

1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862–1881 valmistui päärunko Pietari–Viipuri–Kouvola–Riihimäki–Helsinki sekä Riihimäki–Tampere, Riihimäki–Hanko- ja Tampere–Turku -radat. Vuosina 1882–1891 rakennettiin ratalinjat Tampere–Haapamäki–Seinäjoki–Vaasa, Seinäjoki–Kokkola–Oulu ja Kouvola–Kuopio. Vuosina 1892–1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin sekä vuosina 1902–1917 Kajaaniin.

VERTAILU NYKYPÄIVÄN SUOMEEN

Suomalaisuuden syntymisen tärkeinä aikoina suomen kielen merkitys oli olennainen ja korvaamaton osa identiteettiä. Nykypäivän globalisoituneessa maailmassa suomen kieli jää hitaasti mutta varmasti paitsioon ja korvaajaksi tulee (amerikan)englanti. Tätä ilmiötä tukee esimerkiksi populaarikulttuurissa käytetyt englantilaiset termit ja kieli, mutta myös englannin kielen yleistyminen yritysmaailmassa ja hallinnossa.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa itsenäistymistä ja omaa valtiota pidettiin niin tärkeänä, että sen vuoksi oltiin valmiita uhraamaan paljon, jopa oma henkilökohtainen vapaus. Suomen itsenäisyyttä arvostettiin, sen vuoksi taisteltiin, sen vuoksi uhrattiin aikaa, vaivaa ja jopa ihmishenkiä. Silloin Suomella oli sellaisia johtajia, jotka arvostivat itsemääräämisoikeutta, Suomen omaa rahaa, Suomen lippua, Suomen kansallislaulua. Kaikkea sitä, mitä maan johtajilta edellytetäänkin. Olkaamme kiitollisia, että Suomessa oli siihen aikaan niin monia Suomen itsenäisyyttä rakastavia henkilöitä ja organisaatioita, jotka loivat pohjan Suomen nousulle ja kukoistukselle.

Pääasialliset lähteet:

Suomen historian pikkujättiläinen, 2003, Seppo Zetterberg

Kaksi Suomea, 1982, Matti Klinge

Ikuisen poudan maa, 2004, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Idän etuvartio, 2008, Pekka Lähteenkorva, Jussi Pekkarinen

Suomen kulttuurihistoria 2, autonomian aika, 1980, Päiviö Tommila

Suomen kulttuurihistoria 3, itsenäisyyden aika, 1982, Päiviö Tommila, Aimo Reitala, Veikko Kallio

Lisäksi:

Wikipedia, YLE, Mitä-missä-milloin -kirjasarja, Internet Archive