”Maalittaminen” on vaikeasti käsiteltävissä oleva uusiotermi. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, tuntuu riippuvan tilanteesta ja käyttäjistä, mutta kaiketi termin käyttäjänä ovat tahot ja osapuolet, jotka eivät pidä heihin kohdistuvasta kritiikistä. Viime viikkoina mediassa eri ”asiantuntijat” tai jollain tapaa aiheeseen vihkiytyneet tahot ovat todenneet, että maalittaminen on uhka median sananvapaudelle, jos esimerkiksi toimittajat eivät uskalla kirjoittaa tekstejään ilman pelkoa siitä, että tulisivat organisoidun ja vihaisen kritiikin kohteeksi.

Ensimmäisenä on tietysti pohdittava, että missä menee asiallisen, kriittisen palautteen ja vihaisen sisällön ero. Ja kuka tämän määrittelee. Suomen laissa on jo kauan ollut määritelmä ”kunnianloukkaus”. Tälle termille on luotu raamit ja tarvittaessa virkavalta tutkii, onko joku henkilö syyllistynyt toisen henkilön kunnian loukkaamiseen. Toiseksi olisi syytä pystyä osoittamaan, että kyseessä on organisoitu ja suunniteltu viestikampanja, eikä toisistaan tietämätön joukko kansalaisia, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan toimittajien tai ”asiantuntijoiden” argumentit.

Entäpä onko boikotointi ”maalittamista”? Siinähän joku taho kollektiivisesti rohkaisee toimijoita tekoihin, ei pelkästään tyydy kritisoimaan tiettyä toimijaa sanoin tai kirjoituksin.

Onko mediassa nähtävissä esimerkkejä, joissa selkeästi kävisi ilmi ”maalittamisen” kriteerit, jotta tavallinen kansalainen ymmärtää millaisesta ilmiöstä on kyse? Ei riitä, että aiheesta puhutaan ja käydään keskustelua samanmielisten kanssa ilman, että ulkopuolinen ymmärtää selkeästi asian laidan.

Keskustelua käydessä on syytä muistaa, että kansalaisen oikeus esittää asiansa tulee aina olla suurempi kuin vastaanottajan oikeus loukkantua siitä. Mikäli näin ei olisi, mitään keskustelua mistään aiheesta ei koskaan voitaisi käydä. Uhkailut ja kunnianloukkaus ovat asia erikseen, mutta näiden ilmiöiden kohdalla tuskin velloo samankaltainen savuverho kuin ”maalittamisen” kohdalla. Tällä hetkellä vaikuttaa ainakin osittain siltä, että termin luonne, kriteeristö ja käyttötarkoitus eivät ole yleisellä tasolla selviä, vaan ”maalittaminen” on ikäänkuin ujutettu osaksi yhteiskunnallista keskustelua ja liberaalien vallankäyttöä. Toisin sanoen ”maalittaminen” liittyy yhteiskunnan kahtiajakautumiseen ja arvotaisteluun, jossa niin sanotut ”oikeamieliset” pyrkivät sanelemaan keskustelun ja kritiikin säännöt.

Huomattavasti tärkeämpi kysymys demokratian ja ”totuuden” suhteen on se, että ovatko median ja ”asiantuntijoiden” sananvapaudesta huolissaan olevat tahot yhtä lailla huolissaan siitä, että media tai virkamiehet kertovat kohderyhmälleen asioiden todellisen laidan ilman, että jättävät merkittävää tietoa tarkoituksella tai huolimattomuudesta johtuen kertomatta, tai soveltavatko ja esittävätkö nämä eri tahot ns. objektiivista tietoa subjektiivisesti.