Teknokratia on utopistinen talousjärjestelmä, joka hylkää hintaperusteisen talouden ja suosii energia- tai resurssipohjaista taloutta.

Teknokratia muuttaa taloutta, hallintoa, uskontoa ja lakia. Se hallitsee sääntelyllä, ei oikeusvaltioperiaatteella. Politiikkaa suunnittelevat valitsemattomat ja vastuuvapaat teknokraatit, joita on istutettu kaikkiin kuntien ja valtion organisaatioihin ja virastoihin.

Teknokratian lonkeroihin kuuluvat sellaiset ohjelmat kuin kestävä kehitys, vihreä talous, ilmaston lämpeneminen/ilmastonmuutos, päästörajat ja kaupankäynti, Agenda 21, Agenda2030, luonnonsuojelujärjestelyt, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet, älykäs kasvu, maankäyttö, energian älykäs verkko, älykaupungit ja väestönvähennys.

Globalisaation alku ja kehittyminen

Globalistisen liikkeen juuret juontavat juurensa ranskalaiseen filosofiin Auguste Comteen (1798-1857), jota pidetään yleisesti modernin sosiologian isänä ja ensimmäisenä tieteenfilosofina.

Teollistumisen mahdollistivat tiede, teknologia ja keksinnöt. Kun tieto lisääntyi, yhteiskunnan oli muututtava sen mukana tai ainakin sopeuduttava siihen. Edistysmieliset vaativat suurempaa hallintoa, jota johtaisivat pätevät johtajat ja joka vähentäisi henkilökohtaista vapautta ja kansallista itsemääräämisoikeutta, mutta samalla he pyrkivät vähentämään tuhlausta ja lisäämään hallinnon tehokkuutta. Tehokkuuden korostaminen ajoi monet edistysmieliset teknokratiaan, sillä tiede näytti olevan ainoa tie tehokkuuden saavuttamiseen.

Tiedemiehet ja insinöörit hallitsisivat silloin yhteiskuntaa, mutta heidän ei tarvitsisi kamppailla demokratian ja yksilön oikeuksien hankalien ongelmien kanssa. Monet historian ryhmät, kuten natsit, fasistit ja kommunistit, omaksuivat monia näistä periaatteista, mutta eivät halunneet sallia yhteiskuntaa valvovan tieteellisen eliitin johtajaluokan kasvua. Nämä ryhmät saattoivat olla pahoja, mutta ne ymmärsivät auktoriteettinsa haasteen nähdessään sen.

Avoimien ja demokraattisten instituutioidensa vuoksi länsi näytti tarjoavan parhaan tilaisuuden tämän tieteellis-teknisen eliitin eli teknokratian luomiseen. Ihmiset oli vain suostuteltava hyväksymään tämä salakavala tyrannia, joka tietysti vapauttaisi heidät kaikista huolistaan.

1900-luvun alkupuolella teknokratian ideaa kehittivät edelleen ja pitivät elossa sellaiset henkilöt kuin Frederick Taylor, amerikkalainen koneinsinööri, joka tunnetaan parhaiten teoksestaan Tieteellisen johtamisen periaatteet (”The Principles of Scientific Management”), ja Walter Rauthenstrauch, Columbian yliopiston professori.

Monet näistä ajatuksista omaksui ryhmä intellektuelleja, jotka irtautuivat Columbian yliopistosta ja muodostivat niin sanotun New Schoolin, jota johtivat kaksi miestä, Thorstein Veblen ja hänen nuori suojattinsa Howard Scott. Vuonna 1921 Veblen julkaisi pääteoksensa, kirjan nimeltä ”Engineers and the Price System”.

Vasta vuoden 1929 pörssiromahdus ja Yhdysvaltojen suuri lama tarjosivat teknokraateille mahdollisuuden. Yhteiskunta oli kypsä teknokratialle suuren laman aikana. Näytti todellakin siltä, että kapitalismi oli kuollut. Työttömyys, deflaatio, nälkä, viha poliitikkoja ja kapitalisteja kohtaan ja muut yhteiskunnalliset ongelmat saivat ihmiset kerjäämään selitystä sille, mikä meni pieleen ja mitä voitaisiin tehdä asian korjaamiseksi. Teknokratia pystyi antamaan vastauksen molempiin kysymyksiin: Kapitalismi oli kuollut luonnollisen kuoleman, ja teknokratiaan suuntautunut yhteiskunta pelastaisi heidät. Insinöörit, tiedemiehet ja teknikot, jotka pyörittäisivät tätä teknokraattista utopiaa, poistaisivat kaiken tuhlauksen ja korruption, ihmisten tarvitsisi työskennellä vain 20 tuntia viikossa, ja jokaisella olisi työpaikka. Yltäkylläisyyttä olisi kaikkialla!

Natsi-Saksan aikaan teknokraattiset ajatukset olivat vaikuttaneet myös Adolf Hitleriin, joka luotti enemmänkin tiedemiehiin ja insinööreihin kolmannen valtakunnan johtamisessa. Teknokraatit eivät kuitenkaan saaneet tahtoaan läpi suuren laman tai toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksan tappion jälkeen osa heidän parhaista tiedemiehistään ja insinööreistään tuli kuitenkin Amerikkaan CIA:n “Operation Paperclip” -ohjelman kautta ja soluttautui lääke-, puolustus- ja avaruusteollisuuteen. Teknokraatit eivät tällöin voittaneet taistelua yleisestä mielipiteestä, mutta nämä natsiteknokraatit pystyivät löytämään kodin amerikkalaisessa teollisuudessa ja hallitustyöskentelyssä.

Teknokratian hirviö uinui Amerikan kansakunnassa odottaen tilaisuutta nousta ja kaapata valta.

Trilateraalinen komissio modernin teknokratian alkuunpanijana

Trilateraalinen komissio oli modernin globalisaation alku. Se, mitä tapahtui vuotta 1973 edeltävinä vuosina, oli suurelta osin epäonnistunut. Ja globaali eliitti tiesi sen. Niinpä he aloittivat uuden aikakauden Trilateraalisen komission kanssa, jonka tarkoituksena oli lähinnä kiertää kansallinen itsemääräämisoikeus kaikkialla maailmassa, ja luoda niin sanottu “uusi kansainvälinen talousjärjestys”. Se oli heidän marssikäskynsä.

Trilateraalisen komission perusti David Rockefeller vuonna 1973, Chase Manhattan Bankin puheenjohtaja ja Rockefellerin öljydynastian edustaja. Toinen perustaja oli Columbian yliopiston politiikan tutkija Zbigniew Brzezinski. Komissio sai heti alkuun vaikutusvaltaisia jäseniä Yhdysvalloista, Euroopasta ja Japanista, kiitos Rockefellerin vaikutusvallan.

Brzezinski oli hyvin tietoinen siitä, mitä teknokratia oli, koska se kehitettiin juuri Columbian yliopistossa 1930-luvun alussa. Brzezinski kirjoitti kirjan nimeltä ”Between Two Ages: America’s Role in the Technetronic Era”. Tuossa kirjassa ennustettiin teknotronista aikakautta, jossa elämme nyt. Tämän kirjan kautta hän tuli tunnetuksi David Rockefellerille, joka etsi keinoa laajentaa jo valtavaa monopolivaltaansa.

On tärkeää ymmärtää, että teknokratiaa ei voi kutsua kommunismiksi tai demokratiaksi. Se ymmärretään parhaiten monopoliksi valtaan, joka on suuryritysten ja suurhallituksen yhteisessä hallussa.

Entisaikojen rosvoparoneja, kuten Rockefellereitä, eivät kiinnostaneet elinvoimaiset, vapaat markkinat. He eivät pitäneet ammattiliitoista, ja heidän täydellinen maailmansa oli yrityskaupunki, jossa asukkaat omistivat vain vähän ja olivat käytännössä kaikessa riippuvaisia yrityksestä.

Kun Rockefeller ja Brzezinski olivat perustaneet Trilateraalisen komission, tämän “uuden kansainvälisen talousjärjestyksen”, he välittömästi luovuttivat viestikapulan Yhdistyneille Kansakunnille, jonka perustamiseen Rockefellerit olivat olleet vahvasti vaikuttamassa. Vuonna 1974 Yhdistyneet Kansakunnat hyväksyi päätöslauselman nimeltä “Uuden kansainvälisen talousjärjestyksen perustaminen”, jossa käytettiin teknokraattien kieltä, ja joka pohjautui pitkälti teknokraattien ajatuksiin.

Vuonna 1976, kun Jimmy Carter valittiin presidentiksi ja kun Zbigniew Brzezinskistä tuli hänen kansallisen turvallisuuden neuvonantajansa, sekä Carter että hänen varapresidenttinsä Walter Mondale olivat Trilateraalisen komission jäseniä. Henry Kissingerillä oli myös suuri osuus teknokratisten ajatusten edistäjänä. Myös Kissinger oli Trilateraalisen komission jäsen.

Trilateraalisen komission jäsenillä oli riittävästi yhteyksiä ulkopoliittiseen eliittiin, jotta he saattoivat perustellusti odottaa pääsevänsä hallituksen johtotehtäviin riippumatta siitä, oliko vallassa republikaanien vai demokraattien hallinto. Republikaanipresidentti Nixonilla oli Henry Kissinger kansallisen turvallisuuden neuvonantajanaan, ja demokraatti Jimmy Carterilla oli Zbigniew Brzezinski kansallisen turvallisuuden neuvonantajanaan ja luottamusmiehenään.

Yli neljänkymmenen vuoden ponnistelujen jälkeen teknokraatit pääsivät vihdoin 1970-luvulla Yhdysvaltain vallan keskipisteeseen ja saattoivat ryhtyä toteuttamaan suunnitelmiaan. Heidän valintansa? Ei kuitenkaan Yhdysvallat, jossa he tiesivät törmäävänsä ennakoitavaan vastustukseen. Sen sijaan teknokraatit valitsivat Kiinan.

Kiina näytti samalta kuin Pohjois-Korea tänään. Siellä ei ollut markkinatalousjärjestelmää, siellä oli nälänhätää, siellä ei ollut teollisuutta, ja vallalla oli kauhea, sortava kulttuuri. Se oli kuitenkin kuin ”tyhjä pöytä” tehdä mitä tahansa, mitä Rockefellerit ja teknokraatit halusivat. Kun Zbigniew Brzezinski sai puolelleen Deng Xiaopingin, Brzezinski ei opettanut Kiinalle vapaata markkinataloutta tai kapitalismia. Hän opetti heille teknokratiaa. Tämä on yksi syy siihen, miksi Kiinan nousu on ollut niin dramaattinen. He ovat kunnostautuneet teknokratian käyttämisessä, hyödyntämisessä, laajentamisessa ja viemisessä maailmalle. Kiina on teknokratian malliesimerkki. Se on täydellistänyt valvonnan, tekoälyn, sosiaalisten luottopisteiden käytön pitääkseen kansalaisiaan kurissa ja pakottaakseen heidät tekemään mitä tahansa. Jos he eivät suostu vapaaehtoisesti, heidät pakotetaan siihen.

Brzezinski oli niin kiinnostunut suhteiden normalisoinnista Kiinan kanssa, että häntä ei haitannut myydä Taiwanin kansaa tai salata tekojaan amerikkalaiselta yleisöltä: “Lähdemme liikkeelle lähtökohdasta, jonka olemme jo aiemmin hyväksyneet – että on vain yksi Kiina, ei puolitoista Kiinaa tai kaksi Kiinaa tai Kiina ja Taiwan. Meille on vain yksi Kiina.”

Brzezinski oli selvästi heittämässä Taiwania yli laidan Kiinan hyväksi. Vastineeksi Brzezinski näytti anelevan, etteivät kiinalaiset tekisi mitään sellaista, mikä aiheettomasti huolestuttaisi varovaista amerikkalaista yleisöä. Näyttää siltä, että molemmat osapuolet ymmärsivät tekemänsä sopimuksen. Vasta viime vuosina suuri yleisö on vähitellen ymmärtänyt, kuinka pitkälle Kiinan teknokratinen valvontajärjestelmä on viety. Ja samaan painajaiseen ovat myös amerikkalaiset heräämässä oman kotimaansa suhteen.

Trilateraalisen komission varhaiset jäsenet kertoivat toistuvasti, etteivät he olleet kiinnostuneita poliittisesta vallankaappauksesta, vaan he halusivat vain luoda uuden kansainvälisen talousjärjestyksen (”New International Economic Order”). Carterin hallinnon aikana hän ja Walter Mondale olivat jäseniä, Brzezinski oli jäsen, ja jossain vaiheessa Carterin hallituksen kaikki jäsenet yhtä lukuun ottamatta olivat Trilateraalisen komission jäseniä. Heidän oli kuitenkin työskenneltävä hitaasti, koska heillä ei ollut äänestäjien tukea monille näistä teknokratisista aloitteista.

Nämä teknokraatit ovat edustaneet vasemmistoa ja oikeistoa, liberaaleja ja konservatiiveja. Poliittiset nimikkeet eivät merkitse heille mitään. He toimivat Reaganin hallinnon aikana, George H.W. Bush oli Trilateraalisen komission jäsen, sitten oli Bill Clinton ja Al Gore, jotka molemmat olivat Trilateraalisen komission jäseniä. He toivat hallitukseensa monia Trilateraalisen komission muitakin jäseniä. Sitten George W. Bushin kanssa oli Dick Cheney, joka oli vaikutusvaltainen Trilateraalisen komission jäsen. Sitten oli Obama, joka oli tiedusteluyhteisössään täysin Trilateraalisen komission jäsenten ympäröimä. Sama tapahtui, ehkä vähäisemmässä määrin Trumpin hallinnossa, ja nyt on Bidenin hallinto vuorossa, joka toteuttaa teknokratista siirtymää ennen näkemättömällä voimalla.

Trilateraalisen komission alkuaikoina teknokraatit olivat hyvin pidättyväisiä puhumaan suunnitelmistaan. He tekivät niin silloin tällöin, mutta eivät saaneet lainkaan hyväksyttyä vastakaikua ajatuksilleen, joten he päättivät olla tulematta enää esiin. He olivat suhteellisen salamyhkäisiä suunnitelmistaan ja toiminnastaan. Tämän jopa David Rockefeller myönsi muistelmissaan.

Maailman Talousfoorumin tarkoituksena on saattaa päätökseen uusi kansainvälinen talousjärjestys

Maailman Talousfoorumin (WEF eli World Economic Forum) on määrä saattaa päätökseen uuden kansainvälisen talousjärjestyksen ja Trilateraalisen komission suunnitelmat. Siitä ”Suuressa uudelleenjärjestelyssä” (The Great Reset) on kyse. Sitä on tehty jo viisikymmentä vuotta. ”Suuri uudelleenjärjestely” on uusi kansainvälinen talousjärjestys. Tämä on 1930-luvulta lämmitettyä teknokratiaa. Se on resurssipohjainen järjestelmä, jossa he hallitsevat kaikkia resursseja ja tavalliset kansalaiset eivät omista mitään.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että Maailman Talousfoorumi koostuu samantyyppisistä ihmisistä kuin Trilateraalinen komissio, mutta sen jäsenistö on paljon laajempi. Mukana on tiedotusvälineitä, lakimiehiä, poliitikkoja ja suuryritysten toimitusjohtajia.

Maailman Talousfoorumi on kuitenkin täysin avoin suunnitelmistaan. Heillä on laaja verkkosivusto, jossa on valtavasti artikkeleita, joita jokainen voi tutkia. Artikkeleissa he ilmoittavat tarkalleen, mitkä ovat heidän suunnitelmansa. On myös tärkeää huomata, että Maailman Talousfoorumi on niin tiukasti kiinni Yhdistyneissä Kansakunnissa, että voi olla vaikea nähdä, missä nämä kaksi ryhmää eroavat toisistaan.

Jos olisimme osallistuneet keskusteluun vain viimeisen kymmenen vuoden aikana, voisi luulla, että kaikki alkoi Klaus Schwabista, Maailman Talousfoorumista ja neljännestä teollisesta vallankumouksesta. Olisimme kuitenkin pahasti väärässä. Jos keskittyisimme vain Trilateraalisen komission työhön, katsoisimme Henry Kissingeriin, David Rockefelleriin, Zbigniew Brzezinskiin ja 1970-luvun alkuun. Emme kuitenkaan huomaisi yhteyksiä, jotka ulottuvat aina 1930-luvulle ja Columbian yliopistoon.

Richard Gardner, Trilateraalisen komission jäsen ja professori, kirjoitti vuonna 1974 Foreign Affairs -lehteen artikkelin otsikolla “The Hard Road to World Order”. Hän sanoi: “Se tulee näyttämään suurelta kukoistavalta, pörisevältä sekasorrolta, mutta kiertämällä kansallista itsemääräämisoikeutta, murentamalla sitä pala palalta, saavutetaan paljon enemmän kuin vanhanaikaisella rintamahyökkäyksellä.”

Peli muuttui siis vuonna 1973, kun Trilateraalinen komissio perustettiin. Sitä ennen käytössä oli vanhanaikainen rintamahyökkäys. Sitten Gardner sanoi, että kansallisen itsemääräämisoikeuden kiertäminen oli välttämätöntä, koska suora hyökkäys ei toimi. Ja juuri sitä he ovat tehneet viimeisten 50 vuoden ajan, he ovat hakanneet ja murentaneet, pala palalta, kansallista itsemääräämisoikeutta.

Paras esimerkki länsimaissa teknokratian edistymisestä on Euroopan unioni. EU on ottanut haltuunsa lähes kaikki toiminnot niissä maissa, joita se johtaa. Toisaalta voidaan sanoa, että Espanjassa, Sveitsissä ja Saksassa on edelleen kansallinen hallitus. Kyllä on. Mutta onko niillä nykyään sama valta kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten? Ei, ei tietenkään ole. EU tekee nyt kaikki merkittävät poliittiset päätökset Euroopassa näiden yksittäisten maiden puolesta. Tämä on ollut teknokratian vakiotoimintatapa, jolla kansallista itsemääräämisoikeutta pyritään murentamaan ja lopulta poistamaan poliittinen rakenne kokonaan. Se on ollut tavoitteena 1930-luvulta lähtien.

Jos globalisteja tarkastellaan kuin mitä tahansa vallankumouksellista liikettä, heidän taktiikkansa on helppo ymmärtää. Rintamahyökkäys hallintoelimiä vastaan ei todennäköisesti olisi johtanut menestykseen. Sen sijaan heille oli tärkeää toimia asteittain. Globalistit ovat kärsivällisiä, se on heidän suurin vahvuutensa.

Lähteet:

Patrick M. Wood, Technocracy Rising. The Trojan Horse of Global Transformation, 2015

Partick M. Wood, Technocracy. The Hard Road to World Order, 2018