Suomalainen koulujärjestelmä ja siihen liittyvät ongelmat ovat sekä nousseet että nostettu esiin viime aikoina. Ajoittain analyysin kohteena ovat Pisa-tulokset ja toisinaan väkivaltaisuudet ja oppimisongelmat. Asian tiimoilta keskustelua tuntuu oleva verrattaen paljon, mutta edelleen monet ilmiöön liittyvät asiat tuntuvat olevan tabuja. Ja mikäli todellisia ongelmia tai niiden syitä ei nosteta esiin, myöskään todellisia ratkaisuja ei ole syytä odottaa ”asiantuntijoiden” taholta. Tässä kirjoituksessa perehdytään eri oppiasteilla piileviin ongelmiin sekä ratkaisuihin.

Ammatillisessa koulutuksessa tai ammattiin ohjaavassa koulutuksessa ongelmat ovat vaihtelevia. Siinä, missä osassa Eurooppaa ”itseohjautuvuudesta” ollaan luovuttu, vielä muutama vuosi sitten Suomessa se tuntui olevan haluttu trendi, ainakin pedagogiikan kehittäjien parissa. Tulokset eivät ole olleet toivottavia ja itseohjautuvuus ja ilmiöoppiminen saivat paljon kritiikkiä lehtien palstalla. Jopa niin paljon, että Kansallisen oppimisen arviointikeskus ”Karvi” joutui laittamaan kriittisen vastineen valtakunnan suurimman lehden palstalle. Siinä se suoraan syytti opettajia liiallisesta kritiikistä.

Toinen opiskelijoiden keskuudessa kritiikkiä saanut ilmiö on fyysisten oppituntien vähentäminen ja niin kutsuttu ”etäopetus”. Muutama vuosi sitten, ainakin joissain ammatillisissa oppilaitoksissa maanantait jäivät kokonaan vapaiksi ja ne resurssoitiin opettajien ja opetushenkilöstön palaveripäiviksi. Etenkin ammatillisissa oppilaitoksissa tapahtuu paljon sellaista, mikä ei välttämättä näy ulospäin: yhtä oppilasta kohtaan saattaa olla jopa kolme opetusalan henkilöä resurssoituna – opettaja, ammatillinen ohjaaja sekä opinto-ohjaaja. Nämä henkilöt eivät välttämättä vaadi jokapäiväistä tukea, mutta jatkuvaa. Lisäksi on tapauksia, jossa opiskelija käyttää koulun resursseja kuten asuntoa ja ruokalaa, mutta ei ole välttämättä useisiin kuukausiin saanut ainoatakaan opintopistettä. Myös sellaista tapahtuu, että opiskelijat harjoittavat kampusalueella huumekauppaa, mutta tähän ei puututa, vaikka se olisi opettajien ja koulun johdon tiedossa. Ammattikouluissa voi piillä lukuisia tiedossa olevia ongelmia tai rikkeitä, mutta näihin ei puututa rakenteellisista syistä. Kouluille nimittäin tärkein asia tai mitattavissa oleva määre on se, kuinka paljon opiskelijoita kouluun saadaan sekä kuinka paljon saadaan valmistumaan. Kilpailu koulujen välillä on kovaa ja sisäänoton ja valmistumisen välille mahtuu paljon.

Lukio-opetuksessa ongelmat ovat enemmänkin ideologisia. Tämä tarkoittaa sitä, että erityisesti yhteiskunnallisten tai humanististen aineiden (poislukien kielet) kohdalla vallitsee vahva liberaali ilmapiiri. Tiettyjen aineiden, kuten historia tai yhteiskuntaoppi, kohdalla todellisuudesta tai tapahtumista annetaan yksipuolinen tai pahimmassa tapauksessa väärä kuva, tai jotain oleellista saatetaan tieten tahtoen jättää pois, mikäli se asia ei ole ”poliittisesti korrektia”. Tämä ilmiö on laaja ja se koskee koko lukion ilmapiiriä ja useita aineita. Ilmiöön liittyy vahvasti ”woke-kulttuuri”, josta on kerrottu tarkemmin aiemmissa kirjoituksissamme. Myös opettajien asenteellisuus näkyy entistä enemmän lukioissa sekä ammatillisessa koulutuksessa.

Peruskouluissa haasteet liittyvät enemmän järjestyshäiriöihin, keskittymisongelmiin ja oppimisvaikeuksiin. Opettajilta on myös viety työkalut, joilla käsitellä näitä ongelmia ja tähän on syynsä. Opettajat eivät saa antaa kurinpidollisia rangaistuksia, oppilaille on annettu rutkasti enemmän vapauksia ja oikeuksia sekä lukuisista syistä opettajiin liittyvä arvostus ja auktoriteetti ovat muuttuneet. Lisäksi voisi todeta, että kaiken kaikkiaan kouluihin on tullut paljon ”ylimääräistä” perusteellisen opetuksen lisäksi tai päälle. Ilmiö on linjassa muun yhteiskunnallisen kehityksen ja modernisaation kanssa.

Eräs osa ongelmaa on koulutukseen liittyvä valtava koneisto ja järjestelmä, johon kuuluvat muun muassa ammatillinen opettajakorkeakoulu ja yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta, opetushallitus sekä opetusministeriö. Näiden virkaintoisilla pedagogiikan kehittäjillä tuntuu olevan tärkeämpää integroida opetukseen globaaleja trendejä kuten diversiteettiajatus sekä seksuaalinen monimuotoisuus, kuin sen sijaan pohtia mikä oikeasti on toimivaa opetusta ja oppimista tai sitä, mikä voi johtaa kehittyviin ongelmiin. Opetusala on nykyään täynnä erilaisia virkamiehiä, on koulutuspäälliköitä, koordinaattoreita, suunnittelijoita, ammatillisia ohjaajia, erityisohjaajia, opinto-ohjaajia jne. Erityisesti korkealla virkamies- ja koulutustasolla halutaan jatkuvasti uudistaa opetusta ja opetusstrategioita. Lisäksi on tapana pyrkiä osoittamaan, että vähänkin vanhemmat metodit ovat ”vanhentuneita”, vaikka ne olisivat kuinka toimivia. Myös kieli ja terminologia muuttuva usein, milloin opettajat ovat opettajia, milloin valmentajia, milloin oppimisen mahdollistajia. Eräänlainen mentorointi ja valmentava ote on myös saanut jalansijaa jo useita vuosia sitten. Mistä tämä lähestyminen rantautui Suomeen? Mistä muualtakaan kuin lännestä ja Yhdysvalloista.

Opetusala on kokenut tai kokemassa hieman samankaltaisia haasteita kuin sosiaali- ja terveysala. Opiskelijarajapinnassa toimivat ”riviopettajat” ovat jo vuosia nähneet kehityksen ja varoitelleet siitä. Mutta heitä ei ole kuunneltu. Opetusala ja koko opetuskulttuuri ovat vahvasti sidoksissa globaaleihin trendeihin, ja kun ne saavuttavat Suomen, opetusala on yksi varhaisimmista omaksumaan ne. Opetusala on myös vahvasti ylhäältä johdettua ja tämä koskee niin peruskoulua kuin ammattikorkeakoulua tai yliopistoja. Yhteiskunnallisesti ajateltuna muutos koko opetusalalla on ollut valtava, vain reilussa 20 vuodessa maineikas koulu-instituutiomme on saanut kovan kolauksen. Ruotsissa esimerkiksi koulujen ja varsinkin opettajien tilanne on varsin arveluttava. Yhdysvalloissa kouluissa nähdään jatkuvasti joukkotappeluja ja luokkahuoneissa vallitsevat viidakon lait. Mikäli suunta ja kehitys on nykyinen, Suomessakin koulujen arvo laskee entisestään.

Koulujärjestelmään kaivataan perustavanlaatuista remonttia. Peruskouluihin on palautettava monia asioista, jotka vielä 1980- ja 1990-luvuilla olivat käytössä. Oppilailta tulee ottaa puhelimet pois käytöstä opetuksen ajaksi. Kaikki toiminta, mikä liittyy Setan kanssa käytyyn yhteistyöhön tulee lopettaa. Miesopettajia on saatava lisää ja jo olemassa olevien miesopettajien asennetta on muutettava. Etenkin peruskouluissa ja lukio-opetuksessa on keskityttävä huomattavasti enemmän oppiaineiden sisältöihin sen sijaan, että oppilaista pyritään muokkaamaan ”vastuullisia” ja globaaleja toimijoita. Digitaalisuutta on vähennettävä ja palattava enemmän perinteisempään luokkahuoneopetukseen.

Ammatillisessa opetuksessa ja ammattikorkeakouluissa fyysistä opettamista ja läsnäoloa on lisättävä. Opettajien resurssit on selkeästi resurssoitava opetukseen, ettei aika mene projektitöihin liikaa. Myös ammatillisten oppilaitosten on selkeytettävä asemansa ja funktionsa, jotta opiskelijoille on kristallinkirkkaana mielessä, mitä he opiskelevat, minkä takia ja mihin valmistuvat. Konkretia on perinteisesti ollut ammattikoulujen vahvuus, joten tästä ei ole syytä livetä.

Loppujen lopuksi koulujärjestelmässä ilmentyvät ongelmat eivät ole tähtitiedettä, mutta suurempi ongelma liittyy siihen, että ongelmia ei uskalleta puhutella. ”Asiantuntijoiden” ja pedagogien tarpeena on vaatia jatkuvasti lisää resursseja, aivan kuin ne voisivat ratkaista ongelmia, joiden alkuperä ei ole taloudellinen vaan ideologinen. Opetusalaan liittyy vahvasti edistyksellisyys. Näin ollen on miltei perisynti myöntää, että joku vanhempi malli olisi ollut toimivampi. Ongelmat ovat ratkaistavissa ja imago parannettavissa, mutta tämä vaatii erityisen paljon rohkeutta myöntää ongelmien alkuperä.